Tassu pystyyn
Kirjoitin tämän alunperin vastaukseksi Tassulle mutta päätin sitten puskea tämän ihan kirjoitukseksi asti. Järkytyksekseni havaitsin, että olen puksutellut maistoon pian jo yksitoista kuukautta -- siitä päivästä lähtien kun aloin rustaamaan tätä verkkopäiväkirjanomaista tuotosta.
Vaikken erityisen ekstensiivisesti kirjaviisauteen tutustunutkaan, minua ohjeistettiin melkoisen hyvin aiemmin Kanadassa työskennelleiden kolleegoideni toimesta. Etenkin professorini henkilökohtaiset suhteet osoittautuivat todella hyödyllisiksi ja tärkeiksi -- sanoisinko välttämättömäksi esiehdoksi nykyisen asemani saavuttamiseksi.
Olen huomannut että mitä kauemmin olen täällä asunut, sitä useampi hänen huomioistaan on osoittautunut paikkansapitäväksi. Näistä huomioista, kuten myöskään lukemastani kirjaviisaudesta ei ole kuitenkaan ollut erityisen paljon hyötyä. Ne ovat asioita, jotka ymmärtää vasta kun ne on itse sisäistänyt omien kokemuksiensa mukana.
Ehkä suurin puute omalla kohdallani oli se, että itseltäni puuttui lähes kokonaan paikallinen vertaistuki. Saamani kontaktit olivat toki erittäin hyödyllisiä, mutta kulunut vuosi osoitti että minun nimenomaisessa asemassani postdocina suhteetoman moni tärkeä asia on tullut opittua kantapään kautta -- etenkin kun postdoceilla on erityisasema (tai vaihtoehtoisesti, ei minkäänlaista asemaa) niin yliopiston kuin Kanadan maahanmuuttoviranomaistenkin kannalta. Yritämme itse asiassa kirjoittaa täällä sisäistä wikiä uusille tulokkaille. Hankalinta ovat nimenomaan omaan elämäntilanteeseen liittyvät käytännön asiat, joista paikallisilla ihmisillä (ja etenkään Kanadan kansalaisilla) ei ole minkäänlaista hajua. Tajusin esimerkiksi vasta yhdeksän kuukauden paikallaolon jälkeen, toisen postdocin avittamana, että minulla ei pelkästään ole oikeus liittyä paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään, mutta se on itse asiassa laissa määritelty velvollisuus. Luin ukaasit läpi parikin kertaa ennen tänne tuloani mutta silti en huomannut ko. kohtaa.
On tää silti hienoa hommaa, sano.
Vaikken erityisen ekstensiivisesti kirjaviisauteen tutustunutkaan, minua ohjeistettiin melkoisen hyvin aiemmin Kanadassa työskennelleiden kolleegoideni toimesta. Etenkin professorini henkilökohtaiset suhteet osoittautuivat todella hyödyllisiksi ja tärkeiksi -- sanoisinko välttämättömäksi esiehdoksi nykyisen asemani saavuttamiseksi.
Olen huomannut että mitä kauemmin olen täällä asunut, sitä useampi hänen huomioistaan on osoittautunut paikkansapitäväksi. Näistä huomioista, kuten myöskään lukemastani kirjaviisaudesta ei ole kuitenkaan ollut erityisen paljon hyötyä. Ne ovat asioita, jotka ymmärtää vasta kun ne on itse sisäistänyt omien kokemuksiensa mukana.
Ehkä suurin puute omalla kohdallani oli se, että itseltäni puuttui lähes kokonaan paikallinen vertaistuki. Saamani kontaktit olivat toki erittäin hyödyllisiä, mutta kulunut vuosi osoitti että minun nimenomaisessa asemassani postdocina suhteetoman moni tärkeä asia on tullut opittua kantapään kautta -- etenkin kun postdoceilla on erityisasema (tai vaihtoehtoisesti, ei minkäänlaista asemaa) niin yliopiston kuin Kanadan maahanmuuttoviranomaistenkin kannalta. Yritämme itse asiassa kirjoittaa täällä sisäistä wikiä uusille tulokkaille. Hankalinta ovat nimenomaan omaan elämäntilanteeseen liittyvät käytännön asiat, joista paikallisilla ihmisillä (ja etenkään Kanadan kansalaisilla) ei ole minkäänlaista hajua. Tajusin esimerkiksi vasta yhdeksän kuukauden paikallaolon jälkeen, toisen postdocin avittamana, että minulla ei pelkästään ole oikeus liittyä paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään, mutta se on itse asiassa laissa määritelty velvollisuus. Luin ukaasit läpi parikin kertaa ennen tänne tuloani mutta silti en huomannut ko. kohtaa.
On tää silti hienoa hommaa, sano.
posted by erityistutkija at 11:11 ip.
2 Comments:
Kiitos perusteellisesta vastauksesta.
Ilmeisesti paikallinen tukiverkosto on erittäin tärkeä, sitä ovat korostaneet muutkin ulkomailla työskentelevät. Aion pitää sen mielessä, kun alan omaa verkostoani kokoamaan.
Omasta tilanteestani haasteellisen tekee vammaisuus (käytän pyörätuolia, en tiedä oletko seurannut blogiani, josta se myöskin käy ilmi), ja kollegoideni ei-vammaisuus. Eli on olemassa iso kasa asioita, joista työtoverini eivät tiedä mitään. Pitää siis kerätä paitsi ammatillinen, saksalainen ja koiranomistajan, myös liikuntavammaisen vertaisverkosto. :)
Meillä oli muuttaessa miehen työn kautta varsin kattava tukiverkosto, johon sisältyi sekä paikallisten tietämystä että kauemmin kaupungissa olleita expatteja, joilla oli a) näkemystä tämän kaupungin ja maan erikoislaatuisuuteen ja hankaluuksiin ulkopuolisen näkökulmasta ja b) suomalaisten tapauksessa myös ensikäden tietoa spesifeistä tilanteista, joita juuri meiltä päin tulevana helposti kohtaa. Oli hienoa että tukiverkko oli olemassa ja pelkkä tietoisuus siitä vei pitkälle, ja toki saimme myös monia arvokkaita käytännön neuvoja. Tällaisissa piireissä on kuitenkin valitettavasti omat ongelmansa kun piiri pieni pyörii. Itse valitsimmekin hyvin pian ystävällisen pesäeron kohteliaissa rajoissa, ja parasta tukea saammekin ihan muita reittejä hankituilta paikallisilta tai ulkomaalaisilta tutuilta ja ystäviltä.
Vaan silti vielä kolmen ja puolen vuoden jälkeen oppii uutta tai havaitsee tehneensä jotain asiaa iät ja ajat vaikeimman kautta. Vieraalla maalla... Samalla on selkeä tietoisuus siitä, että kotiin palatessa joutuu kokemaan kulttuurishokin toiseen suuntaan.
Lähetä kommentti
<< Home