Kierrätyskeskus

Johdanto. Kaikki suuret valinnat on tähän mennessä päätetty täysin (ainakin näennäisen) rationaaliselta pohjalta ja yksin, ilman olkapäitä vasten itkemistä. Sillä lailla nykyiselle itselleni epätyypillisen miehekkäästi ryhdikkäästi vastuuta kantaen. Nyt on tullut itkettyä niin paljon että tämän blogin sisältö voidaan tästä edespäin tuottaa lähettämiäni sähköposteja kierrättäen.

Olen tehnyt seuraavat kaksi havaintoa:

1. Akateemisen arjen ja akateemisen "unelmatyöpaikan" (=professori) välinen kuilu on hämmästyttävän suuri. Professorin työhön liittyy tyypillisesti työturva, jatkuvuus, yhteiskunnallinen arvostus ja kohtuullinen kompensaatio, kun taas näille tohtorien toukohousupaikoille on tyypillistä kehno palkka, epävarmuus, jatkuva määräaikaisuus, ja epämääräinen arvostus tai sen puute. Lisäksi urakehitysmahdollisuudet eivät ole ennustettavissa vaan riippuvat paljolti itsensä ulkopuolisista tekijöistä (henkilökohtaiset suhteet, onni, sopivuus, uusien professuurien aukeaminen). Se, että joudut kyttäämään vuosikymmenen sitä josko karhu söisi professorin mustikkametsällä saadaksesi avoimen paikan on hieman heikohko alusta jolle rakentaa uraansa.

2. Teollisella puolella pystyin helposti arvottamaan täysin realistisesti saatavilla olevan työn esim. siihen yliassarin työhön nähden (ja ehkä "kutsumusta" tai "suurempaa tarkoitusta" lukuunottamatta myös näkemään sen parempana vaihtoehtona), mutta kun aloin miettimään lopullista tavoitetta tai "teollista unelmatyötä", mieleeni ei kerta kaikkiaan tule yhtään mitään.

Ihme hommaa. Käys ny siellä metsässä katsomassa josko olisi jo mustikoita (ja muista että hunaja on hyväksi iholle!)

Tämä kierrätyskeskuksen avaava ensimmäinen palanen meni ohjaavalle (ja mustikkametsällä ahkerasti käyvälle) professorilleni.