Het

Leuven, päivä numero kaksi. Ei kukko käskien laula, ei Ismo ilman rahaa, eikä erityistutkija ilman inspiraatiota. Ajattelin ensin kirjoittaa emännän koneella, mutta sitten tapahtui kulttuurien välinen törmäys: belgialaisten ja ranskalaisten käyttämä azerty-näppäimistö on melkoinen viritys.

Heräilen talon kattohuoneistosta. Viereisen, 1200-luvulta peräisin olevan kirkkon kellot soivat puolen tunnin välein. Seinältä minua tuijottaa takaisin samainen Chat Noire-juliste joka löytyi myös molempien asuinkumppanieni hallusta. Tämä juliste on vain järkyttävästi suurempi.

Näillä on kolme kerrosta ja kaksi kylpyhuonetta satoja vuosia vanhassa tiilitalossa, järjettömän kokoinen puutarha, korkea huonekorkeus, loistava sijainti ja €800:n vuokra. Muuten hinnat näyttävät samalta, mutta kaupassa sixpack Leffeä maksaa €4.90 ja eilisessä baarissa kaikki trappist-oluet maksoivat €2.50. Seurue kun tapasin vanhan työtoverinsa vuosien takaa ja luonnollisesti innostuksissaan puhui englantia vain satunnaisin väliajoin, mutta keksin uuden tavan viihdyttää itseäni. Annoin jokaiselle henkilölle roolin ja simultaanitulkkasin roolin mukaiset vuorosanat itselleni. Kypsänä yli kolmikymppisenä tohtorismiehenä vuorosanat liittyivät lähinnä brasilialaiseen vahaukseen ja pythoneihin. Naurunpurskaukseni otettiin kummeksuen vastaan.

Leuven on muuten erikoinen kaupunki. Kaupungissa on noin 90,000 asukasta (hmm, sehän olisi jo keskikokoinen kaupunki suomalaisessa mittakaavassa) joista arvioiden mukaan noin 50,000 on opiskelijoita. Tämä on ilmeisestikin Belgian aktiivisinta baarialuetta viikolla, kun taas viikonloppuisin opiskelijat rientävät kotiin äidin lihapatojen ääreen.

Nyt kirkon kellot soivat uudestaan. Tämän sisältötyhjän merkinnän kirjoittaminen rokotti puoli tuntia elämästäni. Kun alan laskemaan paljonko aikaa ne 400+ kirjoitusta Vancouverista söivät aikaa, tulen siihen tulokseen että Suomen kulttuurisäätiö tuki oikeaa miestä.