Akateeminen työ
Se olisi nyt sellainen valinnan paikka.
Erityistutkija on katsellut akateemista maailmaa laitokselle paluunsa jälkeen Tampereella ja Vancouverissa, erikoistutkijana ja väitösopiskelijana, vanhempana tutkijana ja tohtorina, vierailevana postdoc-tutkijana ja yliassistenttina. Jänne dot.com-buumin alta pakenemisesta nykypäivään on pian venynyt kahdeksan vuoden mittaiseksi. Se on aivan helvetin pitkä aika.
Yliopistotyöhön liitetään (ainakin juhlapuheissa) yhteiskunnallinen merkitys: tieteellinen toiminta, opiskelijoiden ohjaus, yhteiskunnan, siis Suomen, Pirkanmaan ja Tampereen palveleminen. Tieteellisen tiedon tuottaminen. Julistin joskus hetkellä heppi ja kivi että tutkijan toimi on kutsumusammatti: ammatti jossa yhdistyy juhlallisesti ihmiskunnan kollektiivisen tiedon lisääminen omalla pienellä tavallaan ihmisten tuottamiseen, opettamiseen ja sivistämiseen.
Sitten on todellisuus. Se koettelee enemmän uskoa kuin mitä velttoon sieluuni on sitä siunaantunut koeteltavaksi.
Tässä työssä on periaatteessa vapaus tehdä mitä huvittaa. Projektitutkijana tiettyjä reunaehtoja asettaa projektin tavoitteet ja yhteistyökumppaneille tehdyt lupaukset, laitoksen opetushenkilökuntaan kuuluvana puolestaan opetustoimintaan osallistuminen. Silti, työn kuva on paljon vapaampi kuin akateemisen maailman ulkopuolella. Moni ihminen joka on nähnyt yliopistolaitoksen vain opintojensa kautta jaksaa naljailla siitä, kuinka hienoa akateemisen työn täytyykään olla: istua siellä päivät pitkät kahvilla ja palkka sen kuin juoksee.
Vapaus tehdä mitä huvittaa. Mutta kun ei huvita. Optimismi jatkuu puoli tuntia juhlapuheiden jälkeen, mutta todellisuus on jotain muuta. Jatkuvia pätkätöitä, byrokratiaa, palkkakehityksen jälkeenjääneisyys suhteessa omaan alaansa (josta valittaminen puolestaan tympii muiden kuin tekniikan alan tutkijoita -- siitä(kin) se entinen asuinkumppanikin jaksoi aina raivostua), tutkijakoppiin hautautuminen, tavoitteiden hirvittävän pitkä aikajänne ja täydellinen epämääräisyys, kaiken tekeminen itse, teknologia-alustojen vuotaminen, työvoimana opiskelijoita, oman työn jatkuva markkinointi ja perseenmyyminen (tai sen hyväksyminen että joku muu varastaa työstä kunnian), papereiden kirjoittaminen vain tulospisteiden takia, krooninen projektien rahapula ja lopulta sen huomaaminen, että suurin osa aikaansaaduista tuloksista ei loppujen lopuksi hyödytä ketään; tätä listaa saa jatkaa.
Uskallan aivan kirkkain silmin väittää, että suurin osa tämän työn helppoudesta kuittailijoista eivät kestäisi tässä hommassa kovinkaan kauaa jos tähän hommaan pääsisivät. Tämä on pahimmillaan jonkinlaista kafkamaisella sivumaulla varustettua aistideprivaatiokidutusta. Tämä on osittain omakin vikani. Työnkuvani on muuttunut liian abstraktiksi ajat sitten, metatasolla pyörimiseksi. Pitäisi muistaa miksi tähän alun perin alkoi ja tunkea kädet takaisin koodiin.
Aika moni allekirjoittaa kaiken yllä lukevan, mutta on silti hommaansa tyytyväinen. Toiset vain hanskaavat tämän homman lunkimmin. Ehkä olen täällä vain koska haluan rangaista itseäni. Tämän on kuin pitkäaikainen parisuhde josta kaikki kipinä on jo ehtinyt kadota, mutta kun hommaan on tähänkin asti sijoitettu niin joskus se vielä muuttuu hyväksi.
Aivan kuin en pääsisi näihin hommiin takaisin. Aivan kun tänne olisi hirveästi tunkua.
Tutkimustyön vapaus on vapaus tehdä työtä josta ei suurimman osan ajasta saa minkään valtakunnan palautetta, teki työnsä hyvin, huonosti tai ei lainkaan. Totta kai suoriutumista mitataan paikkoja haettaessa, apurahoja myönnettäessä ja nykyään myös palkkaneuvotteluissa.
Ihminen on tehokas paineen alla, mutta laiska ilman painetta. Mitä abstraktimpi ja kaukaisempi tavoite, sen suurempi on henkilökohtaisen motivaation ja palon oltava että jaksaa tehdä töitä tietämättä syntyykö työn tuloksena koskaan mitään tulosta, ja jos syntyykin, ehtiikö joku muu tehdä sen aikaisemmin, tai vaikkei ehtisikään, saako työtään markkinoitua niin että siitä kiinnostuisi jokin muukin.
Jobb tekee tutkimustaan Ruandan kansamurhasta ja etnisten konfliktien ratkaisemisesta, Laura luonnonkatastrofeihin varautumisesta ja niiden vaikutusten minimoimisesta, ja Livia ilmastonmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntaan ja ihmisten tasa-arvoa näiden muutosten edessä edistävien käytäntöjen kehittämisestä. Ohjelmistotuotannossa käytännössä lähes kaikki oikeasti relevantit tutkimustulokset ovat sellaisia että ne hyödyttävät yrityksiä. Koska en ole Voiman aktiivinen lukija, mielestäni tämä on sinänsä relevantti ja yhteiskuntaa hyödyttävä asia.
Kyllähän tässä olisi kaikenlaista hienoa taas alkamassa. Fuksipalleroiden opettamista massakurssilla, ammattiaineopiskelijoiden opettamista keväällä, vastuullinen projektipäällikkyys varsin kiinnostavassa TEKES-projektissa (jos se saadaan, mutta saaminen vaikuttaa olemassa olevan paketin puitteissa aika todennäköiseltä), kandien ohjaus, diplomitöiden ohjaus, tutkimusaihioita joita viedä eteenpäin, sekä tuorein projektiaihio tutkimustulosten evaluoinnin laadun kehittämiseksi. Siinähän sitä olisi yhteiskunnallista merkittävyyttä: satojen ihmisten opettamista, kymmenien ihmisten ohjaamista, yliopiston ja teollisuuden välisen yhteistyön koordinointia, tieteellisen toiminnan laadun kehittämistä. Ehkä viran kautta jopa ensimmäinen muutamia kuukausia pidempi työsopimus – nykyinenhän päättyy taas heinäkuussa. Lupaus oli jopa siitä, että jos kaikki edellä mainittu menee putkeen, palkkaluokkaa voitaisiin ensi vuonna tarkastaa ensimmäistä kertaa ylöspäin sitten vuoden 2005.
Jos tuohon tarttuu, sitten oikeastaan ainoa tavoite on vakiinnuttaa itsensä itsenäisemmäksi yliassistentiksi jollekin tietylle tutkimuksen alalle, alkaa pikku hiljaa itsenäisemmin hankkimaan tutkimusrahoitusta, keräämään opiskelijoita ja tutkimusryhmää, tähtäämään dosentiksi ja ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa professoriksi. Viimeksi mainittuna, jos se ikinä realisoituisi, voisi sitten iän vetäessä yli neljänkymmenen tehdä tätä ikuisesti ja olla todellinen yhteiskunnan tukipilari.
Tätä on tehty kahdeksan vuotta. Kun luen tuota yllä kirjoittamaani, tämähän kuulostaisi oikeinhyvältä urasuunnitelmalta. Minulla ei ole ollutkaan minkäänlaisia pidemmän aikavälin suunnitelmia enää aikoihin.
Ja aina vaan vituttaa. Jos kaikki urheilun ulkopuolinen vapaa-aika menee kievareissa notkuessa, itseään pitäisi suojella vapaa-ajalta niin paljon kuin mahdollista. Mitä tahansa työtä voi tehdä ihan hyvin, jos on riittävän älykäs, mutta se ei riitä. Ainoa oikea motivaatio tähän työhön tulee sisäsyntyisestä halusta tehdä näitä asioita koska ne ovat vain niin viileitä. Vaan kun sitä ei vain löydy. Vertaisvoimailija on mun ainoa motivaationi.
Erityistutkija on katsellut akateemista maailmaa laitokselle paluunsa jälkeen Tampereella ja Vancouverissa, erikoistutkijana ja väitösopiskelijana, vanhempana tutkijana ja tohtorina, vierailevana postdoc-tutkijana ja yliassistenttina. Jänne dot.com-buumin alta pakenemisesta nykypäivään on pian venynyt kahdeksan vuoden mittaiseksi. Se on aivan helvetin pitkä aika.
Yliopistotyöhön liitetään (ainakin juhlapuheissa) yhteiskunnallinen merkitys: tieteellinen toiminta, opiskelijoiden ohjaus, yhteiskunnan, siis Suomen, Pirkanmaan ja Tampereen palveleminen. Tieteellisen tiedon tuottaminen. Julistin joskus hetkellä heppi ja kivi että tutkijan toimi on kutsumusammatti: ammatti jossa yhdistyy juhlallisesti ihmiskunnan kollektiivisen tiedon lisääminen omalla pienellä tavallaan ihmisten tuottamiseen, opettamiseen ja sivistämiseen.
Sitten on todellisuus. Se koettelee enemmän uskoa kuin mitä velttoon sieluuni on sitä siunaantunut koeteltavaksi.
Tässä työssä on periaatteessa vapaus tehdä mitä huvittaa. Projektitutkijana tiettyjä reunaehtoja asettaa projektin tavoitteet ja yhteistyökumppaneille tehdyt lupaukset, laitoksen opetushenkilökuntaan kuuluvana puolestaan opetustoimintaan osallistuminen. Silti, työn kuva on paljon vapaampi kuin akateemisen maailman ulkopuolella. Moni ihminen joka on nähnyt yliopistolaitoksen vain opintojensa kautta jaksaa naljailla siitä, kuinka hienoa akateemisen työn täytyykään olla: istua siellä päivät pitkät kahvilla ja palkka sen kuin juoksee.
Vapaus tehdä mitä huvittaa. Mutta kun ei huvita. Optimismi jatkuu puoli tuntia juhlapuheiden jälkeen, mutta todellisuus on jotain muuta. Jatkuvia pätkätöitä, byrokratiaa, palkkakehityksen jälkeenjääneisyys suhteessa omaan alaansa (josta valittaminen puolestaan tympii muiden kuin tekniikan alan tutkijoita -- siitä(kin) se entinen asuinkumppanikin jaksoi aina raivostua), tutkijakoppiin hautautuminen, tavoitteiden hirvittävän pitkä aikajänne ja täydellinen epämääräisyys, kaiken tekeminen itse, teknologia-alustojen vuotaminen, työvoimana opiskelijoita, oman työn jatkuva markkinointi ja perseenmyyminen (tai sen hyväksyminen että joku muu varastaa työstä kunnian), papereiden kirjoittaminen vain tulospisteiden takia, krooninen projektien rahapula ja lopulta sen huomaaminen, että suurin osa aikaansaaduista tuloksista ei loppujen lopuksi hyödytä ketään; tätä listaa saa jatkaa.
Uskallan aivan kirkkain silmin väittää, että suurin osa tämän työn helppoudesta kuittailijoista eivät kestäisi tässä hommassa kovinkaan kauaa jos tähän hommaan pääsisivät. Tämä on pahimmillaan jonkinlaista kafkamaisella sivumaulla varustettua aistideprivaatiokidutusta. Tämä on osittain omakin vikani. Työnkuvani on muuttunut liian abstraktiksi ajat sitten, metatasolla pyörimiseksi. Pitäisi muistaa miksi tähän alun perin alkoi ja tunkea kädet takaisin koodiin.
Aika moni allekirjoittaa kaiken yllä lukevan, mutta on silti hommaansa tyytyväinen. Toiset vain hanskaavat tämän homman lunkimmin. Ehkä olen täällä vain koska haluan rangaista itseäni. Tämän on kuin pitkäaikainen parisuhde josta kaikki kipinä on jo ehtinyt kadota, mutta kun hommaan on tähänkin asti sijoitettu niin joskus se vielä muuttuu hyväksi.
Aivan kuin en pääsisi näihin hommiin takaisin. Aivan kun tänne olisi hirveästi tunkua.
Tutkimustyön vapaus on vapaus tehdä työtä josta ei suurimman osan ajasta saa minkään valtakunnan palautetta, teki työnsä hyvin, huonosti tai ei lainkaan. Totta kai suoriutumista mitataan paikkoja haettaessa, apurahoja myönnettäessä ja nykyään myös palkkaneuvotteluissa.
Ihminen on tehokas paineen alla, mutta laiska ilman painetta. Mitä abstraktimpi ja kaukaisempi tavoite, sen suurempi on henkilökohtaisen motivaation ja palon oltava että jaksaa tehdä töitä tietämättä syntyykö työn tuloksena koskaan mitään tulosta, ja jos syntyykin, ehtiikö joku muu tehdä sen aikaisemmin, tai vaikkei ehtisikään, saako työtään markkinoitua niin että siitä kiinnostuisi jokin muukin.
Jobb tekee tutkimustaan Ruandan kansamurhasta ja etnisten konfliktien ratkaisemisesta, Laura luonnonkatastrofeihin varautumisesta ja niiden vaikutusten minimoimisesta, ja Livia ilmastonmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntaan ja ihmisten tasa-arvoa näiden muutosten edessä edistävien käytäntöjen kehittämisestä. Ohjelmistotuotannossa käytännössä lähes kaikki oikeasti relevantit tutkimustulokset ovat sellaisia että ne hyödyttävät yrityksiä. Koska en ole Voiman aktiivinen lukija, mielestäni tämä on sinänsä relevantti ja yhteiskuntaa hyödyttävä asia.
Kyllähän tässä olisi kaikenlaista hienoa taas alkamassa. Fuksipalleroiden opettamista massakurssilla, ammattiaineopiskelijoiden opettamista keväällä, vastuullinen projektipäällikkyys varsin kiinnostavassa TEKES-projektissa (jos se saadaan, mutta saaminen vaikuttaa olemassa olevan paketin puitteissa aika todennäköiseltä), kandien ohjaus, diplomitöiden ohjaus, tutkimusaihioita joita viedä eteenpäin, sekä tuorein projektiaihio tutkimustulosten evaluoinnin laadun kehittämiseksi. Siinähän sitä olisi yhteiskunnallista merkittävyyttä: satojen ihmisten opettamista, kymmenien ihmisten ohjaamista, yliopiston ja teollisuuden välisen yhteistyön koordinointia, tieteellisen toiminnan laadun kehittämistä. Ehkä viran kautta jopa ensimmäinen muutamia kuukausia pidempi työsopimus – nykyinenhän päättyy taas heinäkuussa. Lupaus oli jopa siitä, että jos kaikki edellä mainittu menee putkeen, palkkaluokkaa voitaisiin ensi vuonna tarkastaa ensimmäistä kertaa ylöspäin sitten vuoden 2005.
Jos tuohon tarttuu, sitten oikeastaan ainoa tavoite on vakiinnuttaa itsensä itsenäisemmäksi yliassistentiksi jollekin tietylle tutkimuksen alalle, alkaa pikku hiljaa itsenäisemmin hankkimaan tutkimusrahoitusta, keräämään opiskelijoita ja tutkimusryhmää, tähtäämään dosentiksi ja ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa professoriksi. Viimeksi mainittuna, jos se ikinä realisoituisi, voisi sitten iän vetäessä yli neljänkymmenen tehdä tätä ikuisesti ja olla todellinen yhteiskunnan tukipilari.
Tätä on tehty kahdeksan vuotta. Kun luen tuota yllä kirjoittamaani, tämähän kuulostaisi oikein
Ja aina vaan vituttaa. Jos kaikki urheilun ulkopuolinen vapaa-aika menee kievareissa notkuessa, itseään pitäisi suojella vapaa-ajalta niin paljon kuin mahdollista. Mitä tahansa työtä voi tehdä ihan hyvin, jos on riittävän älykäs, mutta se ei riitä. Ainoa oikea motivaatio tähän työhön tulee sisäsyntyisestä halusta tehdä näitä asioita koska ne ovat vain niin viileitä. Vaan kun sitä ei vain löydy. Vertaisvoimailija on mun ainoa motivaationi.
***
Sitten on se suuren kansainvälisen yrityksen tutkimusosastolta tarjottu paikka. Vapausasteiden vähentyminen korvautuisi niskaan hönkimisellä, kovemmilla resursseilla ja pelolla että mukaan kelkkaan päästäkseen täytyy alkaa tekemään ihan pirusti työtä. Mutta jos otetaan kahden vuoden aikajänne ja mietitään, kummassa työssä kerään enemmän kompetenssia ja työmarkkina-arvoa, vastaus on aika selvä. Ja vaikka homma menisi reisillekin, ainakin nouseva kompensaatiotaso saattaa hieman lohduttaa.
***
Onneksi on viikonloppu, jolloin voi mielenosoituksellisesti vältellä kievareita. Ajoin heti aamutuimaan pakoon isäpapan luokse aamukahveille ja sen jälkeen tutkimuspaperia kirjoittamaan. Viikonloput ovat työntekoa varten. Tällaisena päivänä on vain oikein istua sisällä olmeilemassa.
Tunnisteet: akateemisuus, tilitys
posted by erityistutkija at 5:35 ap.
1 Comments:
Enpä tiedä, on tullut oltua töissä siellä suuren kansainvälisen yrityksen tutkimusosastolla, ja tuntemukset olivat aika samanlaisia kuin itselläsi akateemisessa maailmassa. Ja tällä haavaa viihdyn yliopistohommissa paremmin. Mutta kaikki riippuu tietysti siitä, minkälaiseen tiimiin ja projekteihin sattuu joutumaan.
Lähetä kommentti
<< Home