keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Tutkimuksen arki

[Kuvassa kollaasi kännykälläni otetuista kuvista, joita ironisesti LifeBlogiksi nimetty sovellus kerää; valkotaulutiedettä kerrakseen!]

Työni Suuren Kansainvälisen Telekommunikaatio-alan Internet-yrityksen tutkimuskeskuksen leivissä sisältää edelleen vahvan akateemisen komponentin. Lähes 60% työajastani on nyt allokoitu yhteiseurooppalaisen ITEAn puiteohjelman alaiselle tutkimuskonsortioprojektille. ITEA on EU:n EUREKA-tiedeohjelman alainen tietotekniikan ja ohjelmistoalueen strateginen hanke, johon on koottu ohjelmistointensiivisten järjestelmien tutkimuksesta ja kehitystyöstä kiinnostuneiden yritysten ja yliopistojen muodostamia konsortioita. Klusterin kohdealue on ollut myös yksi Tekesin strategian sisältölinjausten painopistealueista kansainvälisen tutkimus- ja kehitysyhteistyön lisäämisen ohella, ja rahoitus ohjataan käytännössä Tekesin kautta.

Erään maahanmuuttajan ja huippuosaajan--joka rekrytoi minut Firmaan--siirryttyä bisnesyksiköiden puolelle perin häneltä koreasti nimetyn program managerin pestin. Koska kyseessä on julkisrahoitteinen projekti, sen laskutukseen upotetaan kaikki puhtaasti akateeminen, julkisia tutkimustuloksia tuottava työ. Ja kaikki muu akateeminen nysväämiseni. Ja sitä tuntuu riittävän.

Jos puhutaan pyrkimyksestä saavuttaa lievästi nousujohteinen akateeminen uraputki eikä jäädä vuosikausiksi epämääräiseksi tutkimusapulaiseksi laitoksen käytäville muun sandaaliväen seuraan, akateemiseen työhön kuuluu suuri määrä sellaista pro bono -työtä joka on suurelle yleisölle näkymätöntä. Akateemisten työläisten oletetaan julkaisutoiminnan lisäksi osallistuvan erinäisten ohjelmatoimikuntien ja komiteoiden työhön, suorittavan vertaisarviointeja lehtiä, konferensseja ja workshopeja varten, osallistua kutsuttaessa erilaisten säätiöiden ja muiden rahaa jakavien instanssien arvionti- ja valmistelutyöhön ja niin edelleen. Kaikilla näillä (vapaa-ajalla) suoritettavilla askareilla rakennetaan sitä pääomaa ja asemaa oman tieteenalansa yhteisössä jolta sitten voi ponnistaa eteenpäin uralla ja muuttua "kansainvälisesti arvostetuksi toimijaksi".

En tiedä haluanko ylläpitää hyvin, hyvin lievästi nousujohteista akateemista uraani, mutta niin vain tämänkin viikon olen pääsääntöisesti arvostellut, hylännyt ja hyväksynyt papereita eräässäkin ohjelmatoimikunnassa. Onhan siinä tiettyä akateemista romantiikkaa, istua kahvilassa ja kirjastossa päivät pitkät lukemassa tärkeän näköisiä papereita. Ja juomassa niin paljon kahvia että vietin puolet tiistaista sikiöasennossa sängyssä infernaalisten vatsavaivojen kourissa.

Tunnisteet: , , ,

perjantaina, heinäkuuta 27, 2007

Ajan harjalla

Toukokuu vuonna 2001. Istun lentokoneessa matkalla Torontosta Kööpenhaminaan. Olen täynnä tutkimusideoita konferenssin jälkeen ja kerron niitä innostuneesti vieressäni istuvalle professorille. Professori näyttää kärsivältä. Puolentoista vuoden yliopistouran jälkeen tunnen itseni oikeaksi tutkijaksi.

Saapuessani viikkoa aiemmin Ontarioon minut ohjattiin muiden matkustajien kanssa aidattuun jonoon, joka kiemurteli alati kaveten. Lopulta jono muuttui niin ahtaaksi, että ihmiset kulkivat vaistomaisesti yksin tai parin kanssa. Kävelin ajatuksissani ja vältin pitkän kostean maton hyppäämällä sen ylitse.

Pidin langaton mikrofoni rinnassa esitelmäni toistaiseksi suurimmalle yleisölle, salilliselle tutkijoita ja teollisuuden edustajia. Myös toinen kolmesta esiteltävästä työkalusta oli tuotettu tutkimusryhmässäni ja sitä esitteli tutkija M. Kolmatta työkalua esitteli nainen, jolla oli päässään valtavat mustat suojalasit, oletettavasti silmäsairauden vuoksi.

Työkaluni oli kursittu kokoon paukkulangalla useasta komponentista ja kaatui satunnaisesti. Vaikka yritin löytää kaatavaa virhettä, en koskaan onnistunut löytämään sitä. Vitsailimme, että jonkun ryhmän jäsenen tulisi mennä verhon taakse piiloon; jos jotain menisi pieleen, hän voisi luoda yksipyöräisellä ajaen ja palloilla jonglööraten distractionin jonka turvin pääsisimme demossa eteenpäin.

Illallisella kuulin ison kansainvälisen telekommunikaatioalan yrityksen edustajalta, että hänen mielestään esittelemäni työkalu oli erittäin kiinnostava, esitellyistä työkaluista lupaavimman tuntuinen.

Lentokoneessa loputtoman puhetulvani katkaisee takanani kantautuva keskustelu. Tutkija M. ja toinen kolleegani ihmettelevät ikkunasta näkyvän kuun sirpin outoa, lähes kulmikasta muotoa. Kerroin heille ystävällisen kokkariaanisella sävyllä, että vaikka minulle kyseessä olikin vain lentokoneen siiven valo, postmodernissa maailmassa jokainen mielipide on yhtä tosi ja arvokas.

Professorini käyttää minuuutin-kahden pituisen tilaisuuden välittömästi hyväkseen ja alkaa nukkumaan kuorsaten. Tilaan pikkupullon punaviiniä; matkaa on vielä paljon jäljellä ja mieli täynnä uusia, kiinnostavia tutkimusideoita.

* * *

Pysäytyskuvia ihmisten kasvoista jota seuraa puolittainen feidaus ja päälle ilmestyvä seliteteksti:

Seitsemän vuotta myöhemmin tutkija M. myi Toronton matkan jälkeen perustamansa pelifirman ja on miljonääri. Yrityksensä substanssiosaaminen perustui osittain Torontossa esittelemässään työkalussa kehitettyihin teknologioihin. Yritys on perustanut sivukonttorin Piilaaksoon.

Oudon muotoista kuuta ihmetellyt toinen tutkija löi nyrkkinsä läpi tutkimuskoppinsa seinästä, väitteli ja meni tutkija M. firmaan töihin.

Mustia suojalaseja pitäneen tutkijan esittelemän tutkimustyökalun nimellä suoritettu google-haku tuottaa 1.680.000 osumaa. Työkalun toteuttaman paradigman isänä pidetään Erityistutkijan UBC:n tutkimusryhmässä työskentelevää professoria. Silti, paradigma ei edelleenkään ole lyönyt itseään kaupallisesti läpi.

Vuonna 2007 useampi tutkimusryhmä työskentelee Erityistutkijan kuvaileman lähestymistavan parissa ja aiheesta järjestetään ensimmäinen workshop-sessio. Alkoholisoitunut Erityistutkija aloittaa suuren kansainvälisen telekommunikaatio-alan yrityksen palveluksessa samana päivänä kun workshop-sessio pidetään.

* * *

Epilogi: Pitkä kostea matto oli tarkoitettu kengänpohjien desinfiointiin suu- ja sorkkatautiepidemian vuoksi. Reaktio kuvaa itseäni turhankin hyvin: aika ajoin, satunnaisesti, reagoin asioihin vaistonvaraisesti väärin; toisin sanoen, en vain osaa.

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007

Yhden kerran

Viime perjantaina alkaneen vuosiloman ensimmäiset kolme arkipäivää -- sekä koko viikonloppu -- on käytetty. Kasvavassa määrin miestä syövällä tavalla. Työntekoon.

Harmittaa yhä enemmän, että korea akateeminen lasinpalaseni osoittautui sivistymättömien ja raakalaismaisten sisä-Afrikan nee^H^H^Hohjelmatoimikunnan jäsenten mieleiseksi hyödykkeeksi. Kun työsopimus on sanottu irti -- tai enhän minä mitään työsopimusta koskaan edes allekirjoittanut, laatikossa on pitkältä päälle tusinan verran nimityskirjoja -- eikä lomia korvata rahalla, jokainen täällä istuttu päivä on vain yksi hukkaan heitetty tieteelle uhrattu lomapäivä lisää. Vuorokausirytmi on siirtynyt osastolle neljältä yöllä nukkumaan, puolen päivän aikoihin ylös. Erinäisistä syistä alkanut heinäkuun nikotiininpiikitys- ja savunimppauslakkoni on johtanut armottomaan aivojenlahjontakierteeseen.

Liikunta on lakannut, sosiaaliset suhteet kuopattu, Euroopan tourneen valmistelut jäissä, kauppaan ei ole ehtinyt, sähköposteihin ja blogikommentteihin ei ole tullut vastatttua ja muutenkin ahdistaa. Eilen ajelin jo taksilla töistä kotiin.

Aivot vaativat lisää lahjontaa, mutta kahvihuoneesta oli kahvi loppu joten hain varastohuoneesta lisää puruja. Ihmettelin hieman laatikosta käteeni tarttunutta hämähäkinseitin oloista substanssia, kunnes havaitsin että kahvin parasta ennen -päivä oli mennyt umpeen Ahtisaaren istuessa presidenttinä.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Viilto päivään

Kännykän herätys pärähti soimaan kahdeksan maissa, mutta en viitsinyt nousta ylös. Painelin torkkunäppäintä kunnes kello oli noin 12 päivällä. Nousin ylös, ajoin partani, söin aamupalaa. Ulkona satoi, kävelin kahvilaan miettimään miksei minua kiinnosta mikään, miksei mikään tunnu miltään. Kävelin takaisin kotiin, pakkasin varusteet ja ajoin Konan melontavajalle. Meloin tunnin Näsijärvellä ja pakenin kimppuuni hyökänneitä lokkeja. Juoksin Kaupin maastossa kunnes löysin "kilpavitosen" lenkin. Lenkki tuntui järkyttävän hyvältä. Ajoin Konalla takaisin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin kokeilemaan kaupungin toista sushiravintolaa. Ravintolan hintataso tuntui viisinkertaiselta Vancouverin perusravintoloihin nähden. Sitten lähdin Stockmannille ostamaan viisi kiloa perunoita ja makkaraa, ja juomaan Oluthuoneelle alkoholitonta olutta sekä kahvia.

Tämä oli normaali, palkallinen työpäivä. Kuviteltu yhteiskunnallinen arvostus on abstraktia ja aineetonta. Jotta saisin kurjan ruhoni, jonka selkäranka on korvattu silakanruodoilla, piiskattua tekemään töitä sillä tehokkuudella johon se on joskus pystynyt, minä tarvitsen jonkun tahon joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä teen. Minä en nimittäin ole. Juuri sen takia akateemisessa maailmassa maksetaan vähemmän palkkaa: sinun oletetaan itse olevan kiinnostunut siitä mitä teet ja tämä korvaa menetetyn palkan.

Joskus 90-luvun alussa työskentelin eräällä tehtaalla datatähtenä ja tietotekniikkaorjana. Ensimmäisellä viikolla esimieheni antoi minulle yksinkertaisen koodaustehtävän josta suoriuduin muutaman tunnin kuluessa. Etsiessäni tätä esimiestä saadakseni seuraavan tehtävän selvisi, että hän oli lähtenyt viikon myyntimatkalle Kiinaan. Pelasin koko viikon Solitairea koneellani (silloin ei suuri yleisö ollut nääs edes kuullut internetistä), kuuntelin radioa, tupakoin huoneessani ja päiväni kohokohta oli kun übersöpö supparityttö kävi tarkistamassa olisiko minulla lähtevää postia. Ei ollut.

Siltä minusta tuntuu taas. Asiantuntemusta on pirusti enemmän, mutta tehoja ei lähde lainkaan. Sisällä ei saa polttaa ja osaston suppari on viiksekäs Matti Näsän näköinen mies, mutta on ainakin internet.

Tunnisteet: , ,

perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Herra Törkeys

Tein tiedettä neljään asti yöllä. Olin aikeissa nostaa kädet pystyyn, mutta poliittisin perustein annettu komento kävi viimeistellä paperi ja lähettää se tänään. Tämäkin tulee sitten löytymään hakukoneella nimelläni. Ehkä kehitän jonkinlaisen nom de guerren jolla alan julkaisemaan kakkosluokan tiedettä.

Herättyäni puolen päivän aikaan päätin lähteä juosten töihin, ilman paitaa ja torso rasvattuna. On kokemuksia joita ilman voisi aivan hyvin elää. Juoksu ei ollut yksi niistä, mutta vaihtoalusvaatteiden unohtaminen kotiin puolestaan on.

Varsinaisina vaihtohousuina olevat shortsit on ostettu Thaimaasta umpituristiretkellä. Veró oli vuosi sitten sitä mieltä että minun olisi ollut aika ostaa uudet, mutta päätyi lopulta myötähäpeää vähentääkseen paikkaamaan ne takaisin kuntoon. Käytin itse asiassa kuluneen kesän suurimmaksi osaksi hänen pohjepituisia unisex-farkkujaan. Hänellä oli pituutta muutamia senttejä itseäni vähemmän mutta silti minua pidemmät jalat.

Pukuhuoneessa peilin edessä keimaillessani huomasin näyn olevan liiankin maukas: vaihtoalusvaatteiden unohtamisen lisäksi shortsien sepaluksen vetoketju on hajonnut.

Edit: vetoketjun vetimen sai onneksi vekslattua takaisin sijoilleen. Kirjaimellisesti tikusta asiaa.

Tunnisteet: , , ,

tiistaina, kesäkuuta 05, 2007

Seminaarista ja taistelusta

Akateemisessa työssä harjaantuu kuuntelemaan maailmanesperantoa, siis murrettua englantia, mitä erinäisimmillä aksenteilla. Kun on rampannut ne kahdeksan vuotta seminaareissa ja workshopeissa ja konferensseissa, ja kuunnellut n+1 kappaletta esitelmiä ja luentoja, sitä oppii saamaan mitä kummallisempien aksenttien alta löytyvästä kantoaallosta kiinni.

Ongelma on tietenkin se, miten pitää tuosta kantoaallosta kiinni kun iltaa pitkin väsymys ja kyllästyminen alkavat kalvaa keskittymistä. Joskus kantoaallosta on pakko päästää irti, jolloin tuloksena kuulee esiintyjän puhuvan omalla kielellään vailla vähäisintäkään ymmärrystä puheen sisällöstä. Ranskalaiset puhuvat ranskaa, saksalaiset saksaa, italialaiset italiaa, suomalaiset suomea. Aasialaiset, etenkin kiinalaiset ovat vielä pahempia; tonaalisesta kielestä tuntuu olevan vielä vaikeampaa vaihtaa maailmanesperantoon.

Tajusin juuri, että kiinalaisten ja japanilaisten kyvyttömyys erottaa toisistaan meille itsestäänselviä kirjaimia 'l' ja 'r' on täysin analoginen sen kanssa, että suurin osa länsimaalaisista ei ole harjaantunut kuulemaan eroja niissä kolmessa, viidessä tai seitsemässä korkeudessa jolla sama sana voidaan ilmaista, mutta joiden merkitys aasialaiselle on täysin erilainen. Tästä on hyvä joskus muistuttaa itseään: vaikka kuinka kuvittelee jonkun asian olevan itsestään selvää, se ei sitä välttämättä ole jollekin toiselle.

Pysyäkseni hereillä tämänhektisessä Web services -seminaarissa Hatanpäällä, alan lopulta kirjoittamaan blogia:
Mies vetää vahvalla italialaisella aksentilla bisimilaarisuuden ja co-induktion iloista. Nukahdus tulee odottamatta, kuin väläys: näen itseni jostain syystä jalkapallokentällä, avaamassa kentällä olevaa luukkua ja astumassa maan alle. Säpsähdän hereille, en onneksi älähdä mitään.

Onnistun heräämään ja kerron vieressä istuvalle, heikolla pokalla varustetulle rohvessorille, että viimeiset 1.5 tuntia olemme kuulleet pisintä versiota klassisesta "Muuten olen sitä mieltä että Karthago on tuhottava"-puheesta. Formalisti on formalisti, ja saarnaa riippumatta saarnan sopivuudesta yleisölle.

Rohvessori puree huultaan ja pidättää naurua. Lopulta heittää pallon takaisin osoittamalla sormella ohjelmasta, että puhuja on todellakin Roomasta, Rooman yliopistosta. Repeän.

Bisnesprosessipatterneita seuratessani nukahdan uudelleen pystyyn. Käsittämätöntä kuinka nukahtaminenn voi tapahtua silmät auki; aivot vain kytkeytyvät irti ja aistit sekoavat. Yhden kerran avaan silmäni ja tunnen noin sekunnin ajan voimakkaasti, että olen kasvot kohti lattiaa, valmiina putoamaan kohti kirkkautta. Sitten maailma kääntyy 90 astetta ja valoista lattia osoittautuu piirtoheittimen valkokankaaksi.

Tätä kirjoittaessani nuokahdin jälleen ja luulen kuulevani munkkien laulua.
Täällä on suomalais-islantilaiset häät, ehkä se selittää kuulemani äänet. Onkohan islantilaisen puolisen sukulaiset kätkeneet hainlihaa kallionkoloihin odottamaan iltaa ja snapseja?

Noin muuten olen sitä mieltä, että tällaisella säällä Hatanpään kartano, Arboretum, Pyhäjärvi ja koko Tampere tuntuvat pirun hienoilta.

Edit: typot, Karthago

Tunnisteet: ,

lauantaina, kesäkuuta 02, 2007

Akateeminen työ

Se olisi nyt sellainen valinnan paikka.

Erityistutkija on katsellut akateemista maailmaa laitokselle paluunsa jälkeen Tampereella ja Vancouverissa, erikoistutkijana ja väitösopiskelijana, vanhempana tutkijana ja tohtorina, vierailevana postdoc-tutkijana ja yliassistenttina. Jänne dot.com-buumin alta pakenemisesta nykypäivään on pian venynyt kahdeksan vuoden mittaiseksi. Se on aivan helvetin pitkä aika.

Yliopistotyöhön liitetään (ainakin juhlapuheissa) yhteiskunnallinen merkitys: tieteellinen toiminta, opiskelijoiden ohjaus, yhteiskunnan, siis Suomen, Pirkanmaan ja Tampereen palveleminen. Tieteellisen tiedon tuottaminen. Julistin joskus hetkellä heppi ja kivi että tutkijan toimi on kutsumusammatti: ammatti jossa yhdistyy juhlallisesti ihmiskunnan kollektiivisen tiedon lisääminen omalla pienellä tavallaan ihmisten tuottamiseen, opettamiseen ja sivistämiseen.

Sitten on todellisuus. Se koettelee enemmän uskoa kuin mitä velttoon sieluuni on sitä siunaantunut koeteltavaksi.

Tässä työssä on periaatteessa vapaus tehdä mitä huvittaa. Projektitutkijana tiettyjä reunaehtoja asettaa projektin tavoitteet ja yhteistyökumppaneille tehdyt lupaukset, laitoksen opetushenkilökuntaan kuuluvana puolestaan opetustoimintaan osallistuminen. Silti, työn kuva on paljon vapaampi kuin akateemisen maailman ulkopuolella. Moni ihminen joka on nähnyt yliopistolaitoksen vain opintojensa kautta jaksaa naljailla siitä, kuinka hienoa akateemisen työn täytyykään olla: istua siellä päivät pitkät kahvilla ja palkka sen kuin juoksee.

Vapaus tehdä mitä huvittaa. Mutta kun ei huvita. Optimismi jatkuu puoli tuntia juhlapuheiden jälkeen, mutta todellisuus on jotain muuta. Jatkuvia pätkätöitä, byrokratiaa, palkkakehityksen jälkeenjääneisyys suhteessa omaan alaansa (josta valittaminen puolestaan tympii muiden kuin tekniikan alan tutkijoita -- siitä(kin) se entinen asuinkumppanikin jaksoi aina raivostua), tutkijakoppiin hautautuminen, tavoitteiden hirvittävän pitkä aikajänne ja täydellinen epämääräisyys, kaiken tekeminen itse, teknologia-alustojen vuotaminen, työvoimana opiskelijoita, oman työn jatkuva markkinointi ja perseenmyyminen (tai sen hyväksyminen että joku muu varastaa työstä kunnian), papereiden kirjoittaminen vain tulospisteiden takia, krooninen projektien rahapula ja lopulta sen huomaaminen, että suurin osa aikaansaaduista tuloksista ei loppujen lopuksi hyödytä ketään; tätä listaa saa jatkaa.

Uskallan aivan kirkkain silmin väittää, että suurin osa tämän työn helppoudesta kuittailijoista eivät kestäisi tässä hommassa kovinkaan kauaa jos tähän hommaan pääsisivät. Tämä on pahimmillaan jonkinlaista kafkamaisella sivumaulla varustettua aistideprivaatiokidutusta. Tämä on osittain omakin vikani. Työnkuvani on muuttunut liian abstraktiksi ajat sitten, metatasolla pyörimiseksi. Pitäisi muistaa miksi tähän alun perin alkoi ja tunkea kädet takaisin koodiin.

Aika moni allekirjoittaa kaiken yllä lukevan, mutta on silti hommaansa tyytyväinen. Toiset vain hanskaavat tämän homman lunkimmin. Ehkä olen täällä vain koska haluan rangaista itseäni. Tämän on kuin pitkäaikainen parisuhde josta kaikki kipinä on jo ehtinyt kadota, mutta kun hommaan on tähänkin asti sijoitettu niin joskus se vielä muuttuu hyväksi.

Aivan kuin en pääsisi näihin hommiin takaisin. Aivan kun tänne olisi hirveästi tunkua.

Tutkimustyön vapaus on vapaus tehdä työtä josta ei suurimman osan ajasta saa minkään valtakunnan palautetta, teki työnsä hyvin, huonosti tai ei lainkaan. Totta kai suoriutumista mitataan paikkoja haettaessa, apurahoja myönnettäessä ja nykyään myös palkkaneuvotteluissa.

Ihminen on tehokas paineen alla, mutta laiska ilman painetta. Mitä abstraktimpi ja kaukaisempi tavoite, sen suurempi on henkilökohtaisen motivaation ja palon oltava että jaksaa tehdä töitä tietämättä syntyykö työn tuloksena koskaan mitään tulosta, ja jos syntyykin, ehtiikö joku muu tehdä sen aikaisemmin, tai vaikkei ehtisikään, saako työtään markkinoitua niin että siitä kiinnostuisi jokin muukin.

Jobb tekee tutkimustaan Ruandan kansamurhasta ja etnisten konfliktien ratkaisemisesta, Laura luonnonkatastrofeihin varautumisesta ja niiden vaikutusten minimoimisesta, ja Livia ilmastonmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntaan ja ihmisten tasa-arvoa näiden muutosten edessä edistävien käytäntöjen kehittämisestä. Ohjelmistotuotannossa käytännössä lähes kaikki oikeasti relevantit tutkimustulokset ovat sellaisia että ne hyödyttävät yrityksiä. Koska en ole Voiman aktiivinen lukija, mielestäni tämä on sinänsä relevantti ja yhteiskuntaa hyödyttävä asia.

Kyllähän tässä olisi kaikenlaista hienoa taas alkamassa. Fuksipalleroiden opettamista massakurssilla, ammattiaineopiskelijoiden opettamista keväällä, vastuullinen projektipäällikkyys varsin kiinnostavassa TEKES-projektissa (jos se saadaan, mutta saaminen vaikuttaa olemassa olevan paketin puitteissa aika todennäköiseltä), kandien ohjaus, diplomitöiden ohjaus, tutkimusaihioita joita viedä eteenpäin, sekä tuorein projektiaihio tutkimustulosten evaluoinnin laadun kehittämiseksi. Siinähän sitä olisi yhteiskunnallista merkittävyyttä: satojen ihmisten opettamista, kymmenien ihmisten ohjaamista, yliopiston ja teollisuuden välisen yhteistyön koordinointia, tieteellisen toiminnan laadun kehittämistä. Ehkä viran kautta jopa ensimmäinen muutamia kuukausia pidempi työsopimus – nykyinenhän päättyy taas heinäkuussa. Lupaus oli jopa siitä, että jos kaikki edellä mainittu menee putkeen, palkkaluokkaa voitaisiin ensi vuonna tarkastaa ensimmäistä kertaa ylöspäin sitten vuoden 2005.

Jos tuohon tarttuu, sitten oikeastaan ainoa tavoite on vakiinnuttaa itsensä itsenäisemmäksi yliassistentiksi jollekin tietylle tutkimuksen alalle, alkaa pikku hiljaa itsenäisemmin hankkimaan tutkimusrahoitusta, keräämään opiskelijoita ja tutkimusryhmää, tähtäämään dosentiksi ja ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa professoriksi. Viimeksi mainittuna, jos se ikinä realisoituisi, voisi sitten iän vetäessä yli neljänkymmenen tehdä tätä ikuisesti ja olla todellinen yhteiskunnan tukipilari.

Tätä on tehty kahdeksan vuotta. Kun luen tuota yllä kirjoittamaani, tämähän kuulostaisi oikein hyvältä urasuunnitelmalta. Minulla ei ole ollutkaan minkäänlaisia pidemmän aikavälin suunnitelmia enää aikoihin.

Ja aina vaan vituttaa. Jos kaikki urheilun ulkopuolinen vapaa-aika menee kievareissa notkuessa, itseään pitäisi suojella vapaa-ajalta niin paljon kuin mahdollista. Mitä tahansa työtä voi tehdä ihan hyvin, jos on riittävän älykäs, mutta se ei riitä. Ainoa oikea motivaatio tähän työhön tulee sisäsyntyisestä halusta tehdä näitä asioita koska ne ovat vain niin viileitä. Vaan kun sitä ei vain löydy. Vertaisvoimailija on mun ainoa motivaationi.

***

Sitten on se suuren kansainvälisen yrityksen tutkimusosastolta tarjottu paikka. Vapausasteiden vähentyminen korvautuisi niskaan hönkimisellä, kovemmilla resursseilla ja pelolla että mukaan kelkkaan päästäkseen täytyy alkaa tekemään ihan pirusti työtä. Mutta jos otetaan kahden vuoden aikajänne ja mietitään, kummassa työssä kerään enemmän kompetenssia ja työmarkkina-arvoa, vastaus on aika selvä. Ja vaikka homma menisi reisillekin, ainakin nouseva kompensaatiotaso saattaa hieman lohduttaa.

***
Onneksi on viikonloppu, jolloin voi mielenosoituksellisesti vältellä kievareita. Ajoin heti aamutuimaan pakoon isäpapan luokse aamukahveille ja sen jälkeen tutkimuspaperia kirjoittamaan. Viikonloput ovat työntekoa varten. Tällaisena päivänä on vain oikein istua sisällä olmeilemassa.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Tiivistelmä

Sain aikaiseksi abstractin, siis tiivistelmän tutkimuspaperiin. LNCS-formaatissa se tarkoittaa 150-sanaista tiivistelmää, otsikkoa ja avainsanoja. Tiivistelmän kirjoittamiseen meni yksi työpäivä, tiivistelmän kirjoittamisen aloittamiseen koko sunnuntai sekä osa maanantaita. Tiivistelmästä tuli mielestäni aika hyvä. Taidan olla tänään tavallista huomattavasti armollisempi itseäni kohtaan, mikä voisi noin ylipäätään tehdä elämästä helpompaa, hauskempaa ja tuottoisampaa.

Vaikka tiivistelmä on eräänlainen roadmap, suunnitelma paperin sisällöstä ja rakenteesta ja siitä, mitä paperissa väitetään, yllättävän moni kirjoittaa tiivistelmän viimeisenä. Esimerkiksi tänä aamuna, juostuani töihin Vertaisvoimailijan kanssa, istuin pöydässä jossa lojuneessa paperin rungossa ei nähdäkseni ollut tiivistelmää vielä lainkaan.

Akateemisen perstuntumani perusteella uskon kirjoittaneeni sen itse asiassa keskimääräistä nopeammin ja paremmalla aika/laatu-suhteella, mutta en silti voi välttyä tunteelta että tässä hommassa hyväkin suoritus tuntuu jotenkin kiusallisen vaillinaiselta. Kuitenkin asian tiivistäminen 150 sanaan on vaikeaa ja vaatii suhteessa yllättävän paljon hiomista. Asia, joka konstailemattoman ja rehellistä työtä tekevän ammattimiehen voi olla vaikeaa käsittää. Tai kuten promootiojuhlan ja -illallisen välissä talon tarjoamaa krapulankarkoitus-IPAani nauttiessani eräs uskoakseni viiksekäs ammattimestari asian pistämättömästi muotoili: saatanan tohtorit, teidän tyhjäntoimittajien vuoksi liikenne katkaistiin, pitäisi pistää perse täyteen tinaa ja ampua kuuhun kaikki.

Eilisestä lähtien koululla on pyörinyt nuoren näköisiä miehiä ja naisia laskimet kädessä. Vertaisvoimailija selvitti omat pääsykokeensa ennen kuin merkittävä osa näistä olivat vielä edes syntyneet. Taidan yrittää karkoittaa ajatukset varhaissetäytymisestä mielestäni yrittämällä juosta myös takaisin kotiin. Nopean mittauksen mukaan matkaa Vuolteekadulta tänne syntyy ainoastaan noin kahdeksan kilometriä, joten tästä syntyy kumulatiivisesti sellainen 76% puolimaraton. Yrittäisin pitää sykkeen 140 tuntumassa, mutta jok'ikinen kerta Polarin F6 kädettää jossain vaiheessa ja alkaa ehdottamaan sykkeeksi 00, <100 tai >200 mikä pistää kismittämään. Tällä kertaa se hyytyi vielä ilkeämmin, hypähdellen 120 ja 160 väliä käymättä lähtöruudun kautta. Aikaa se sentään näyttää (kai) ihan oikein.

Toivottavasti jalat ja miesjuoksusukkahousut (ja ohikulkijat) kestävät.

Tunnisteet: , ,