Viilto päivään

Kännykän herätys pärähti soimaan kahdeksan maissa, mutta en viitsinyt nousta ylös. Painelin torkkunäppäintä kunnes kello oli noin 12 päivällä. Nousin ylös, ajoin partani, söin aamupalaa. Ulkona satoi, kävelin kahvilaan miettimään miksei minua kiinnosta mikään, miksei mikään tunnu miltään. Kävelin takaisin kotiin, pakkasin varusteet ja ajoin Konan melontavajalle. Meloin tunnin Näsijärvellä ja pakenin kimppuuni hyökänneitä lokkeja. Juoksin Kaupin maastossa kunnes löysin "kilpavitosen" lenkin. Lenkki tuntui järkyttävän hyvältä. Ajoin Konalla takaisin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin kokeilemaan kaupungin toista sushiravintolaa. Ravintolan hintataso tuntui viisinkertaiselta Vancouverin perusravintoloihin nähden. Sitten lähdin Stockmannille ostamaan viisi kiloa perunoita ja makkaraa, ja juomaan Oluthuoneelle alkoholitonta olutta sekä kahvia.

Tämä oli normaali, palkallinen työpäivä. Kuviteltu yhteiskunnallinen arvostus on abstraktia ja aineetonta. Jotta saisin kurjan ruhoni, jonka selkäranka on korvattu silakanruodoilla, piiskattua tekemään töitä sillä tehokkuudella johon se on joskus pystynyt, minä tarvitsen jonkun tahon joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä teen. Minä en nimittäin ole. Juuri sen takia akateemisessa maailmassa maksetaan vähemmän palkkaa: sinun oletetaan itse olevan kiinnostunut siitä mitä teet ja tämä korvaa menetetyn palkan.

Joskus 90-luvun alussa työskentelin eräällä tehtaalla datatähtenä ja tietotekniikkaorjana. Ensimmäisellä viikolla esimieheni antoi minulle yksinkertaisen koodaustehtävän josta suoriuduin muutaman tunnin kuluessa. Etsiessäni tätä esimiestä saadakseni seuraavan tehtävän selvisi, että hän oli lähtenyt viikon myyntimatkalle Kiinaan. Pelasin koko viikon Solitairea koneellani (silloin ei suuri yleisö ollut nääs edes kuullut internetistä), kuuntelin radioa, tupakoin huoneessani ja päiväni kohokohta oli kun übersöpö supparityttö kävi tarkistamassa olisiko minulla lähtevää postia. Ei ollut.

Siltä minusta tuntuu taas. Asiantuntemusta on pirusti enemmän, mutta tehoja ei lähde lainkaan. Sisällä ei saa polttaa ja osaston suppari on viiksekäs Matti Näsän näköinen mies, mutta on ainakin internet.