Seminaarista ja taistelusta

Akateemisessa työssä harjaantuu kuuntelemaan maailmanesperantoa, siis murrettua englantia, mitä erinäisimmillä aksenteilla. Kun on rampannut ne kahdeksan vuotta seminaareissa ja workshopeissa ja konferensseissa, ja kuunnellut n+1 kappaletta esitelmiä ja luentoja, sitä oppii saamaan mitä kummallisempien aksenttien alta löytyvästä kantoaallosta kiinni.

Ongelma on tietenkin se, miten pitää tuosta kantoaallosta kiinni kun iltaa pitkin väsymys ja kyllästyminen alkavat kalvaa keskittymistä. Joskus kantoaallosta on pakko päästää irti, jolloin tuloksena kuulee esiintyjän puhuvan omalla kielellään vailla vähäisintäkään ymmärrystä puheen sisällöstä. Ranskalaiset puhuvat ranskaa, saksalaiset saksaa, italialaiset italiaa, suomalaiset suomea. Aasialaiset, etenkin kiinalaiset ovat vielä pahempia; tonaalisesta kielestä tuntuu olevan vielä vaikeampaa vaihtaa maailmanesperantoon.

Tajusin juuri, että kiinalaisten ja japanilaisten kyvyttömyys erottaa toisistaan meille itsestäänselviä kirjaimia 'l' ja 'r' on täysin analoginen sen kanssa, että suurin osa länsimaalaisista ei ole harjaantunut kuulemaan eroja niissä kolmessa, viidessä tai seitsemässä korkeudessa jolla sama sana voidaan ilmaista, mutta joiden merkitys aasialaiselle on täysin erilainen. Tästä on hyvä joskus muistuttaa itseään: vaikka kuinka kuvittelee jonkun asian olevan itsestään selvää, se ei sitä välttämättä ole jollekin toiselle.

Pysyäkseni hereillä tämänhektisessä Web services -seminaarissa Hatanpäällä, alan lopulta kirjoittamaan blogia:

Mies vetää vahvalla italialaisella aksentilla bisimilaarisuuden ja co-induktion iloista. Nukahdus tulee odottamatta, kuin väläys: näen itseni jostain syystä jalkapallokentällä, avaamassa kentällä olevaa luukkua ja astumassa maan alle. Säpsähdän hereille, en onneksi älähdä mitään.

Onnistun heräämään ja kerron vieressä istuvalle, heikolla pokalla varustetulle rohvessorille, että viimeiset 1.5 tuntia olemme kuulleet pisintä versiota klassisesta "Muuten olen sitä mieltä että Karthago on tuhottava"-puheesta. Formalisti on formalisti, ja saarnaa riippumatta saarnan sopivuudesta yleisölle.

Rohvessori puree huultaan ja pidättää naurua. Lopulta heittää pallon takaisin osoittamalla sormella ohjelmasta, että puhuja on todellakin Roomasta, Rooman yliopistosta. Repeän.

Bisnesprosessipatterneita seuratessani nukahdan uudelleen pystyyn. Käsittämätöntä kuinka nukahtaminenn voi tapahtua silmät auki; aivot vain kytkeytyvät irti ja aistit sekoavat. Yhden kerran avaan silmäni ja tunnen noin sekunnin ajan voimakkaasti, että olen kasvot kohti lattiaa, valmiina putoamaan kohti kirkkautta. Sitten maailma kääntyy 90 astetta ja valoista lattia osoittautuu piirtoheittimen valkokankaaksi.

Tätä kirjoittaessani nuokahdin jälleen ja luulen kuulevani munkkien laulua.

Täällä on suomalais-islantilaiset häät, ehkä se selittää kuulemani äänet. Onkohan islantilaisen puolisen sukulaiset kätkeneet hainlihaa kallionkoloihin odottamaan iltaa ja snapseja?

Noin muuten olen sitä mieltä, että tällaisella säällä Hatanpään kartano, Arboretum, Pyhäjärvi ja koko Tampere tuntuvat pirun hienoilta.

Edit: typot, Karthago