Krooninen postkoitaalinen depressio

Pitää aina aloittaa positiivisesti. Kyllä ei tästä nyt tule mitään. Voin juoda alkoholitonta kaljaa ihan milloin vaan, henki kulkee hyvin ja liikun päivittäin. Hei, tänks.

Päihteetön tammikuuni osoitti kiistattomasti että alkoholi, nikotiini tai muut miedot päihteet eli niiden puute eivät surullista kyllä olekaan ongelma. Jos olisivat, tilanteen voisi helposti korjata pienellä itsekurilla, mitä kuluneiden 30+ päivän aikana olen osoittanut. Kyllähän sen oikeasti tiesin, mutta kieltäydyin tunnustamasta. Siksi en selväpäiseen hullutukseen aiemmin erehtynyt.

Päihteet ovat ajoittain toimivaa itselääkintää tylsyyttä, ahdistusta ja elämän merkityksettömyyttä vastaan. Alkoholi turruttaa, vaimentaa päänsisäiset äänet joita en kuule ja saa elämän sijaan ajan tuntumaan merkityksettömältä.

On muitakin tapoja itselääkintään. Jos en olisi töissäkäyvä ihminen joka herää aamuisin ennen kello seitsemää, viettäisin aikaani sängyssä noin kolmeen-neljään iltapäivällä, antaen henkilökohtaisen kinon korvata todellisuuden ja vapauttaa ajattelun kirosta kunnes välttämättömät ruumiintoiminnot pakottavat nousemaan ylös sängystä.

Jos kohta savuttomuus onkin parantanut elämänlaatuani, alkoholittomuus ei oikeastaan tunnu yhtään miltään. Ehkä hieman siinä, että unen laatu paranee. Ja siinä että tiedostaa että eläminen on jotenkin kauhean kiusallinen velvollisuus. Vaihtoehtoja on lienee kaksi: joko alkaa vetämään taas kaksin käsin tai sitten yrittää päästä käsiksi siihen, miksi olemassaolo on niin vittumaista puuhaa.

Jos en pelkurimaisesti pakenisi sarkasmin ja pessimismin taakse, voisin sanoa elämän olevan suunnattoman arvokas ulkokohtainen lahja maailmankaikkeudelta jota ei koskaan annettu, pienen pieni hetki olemassaoloa miljardien vuosien olemassaolemattumuuden välissä. Ei tietenkään saisi valittaa. Elän pohjoismaisessa sosialidemokratiassa jossa asiat suureen kontekstiin verrattuna ovat aivan loistavasti. Ero omassa materiaalisessa elintasossani tämän maailman sheikkeihin verrattuna on de facto mitätön: vaikkei minulla olekaan kahta jahtia nimiltään Nänni I ja Nänni II), olisi asunto 15. kerroksessa meri- ja vuorinäkymillä ollut meren tuolla puolen läpihuutojuttu. Sosiaalisessa todellisuudessa on tietenkin harmillista—tosin erittäin oikein—ettei itselläni ole haaremia, alamaisia ja absoluuttista valtaa näihin nähden.

Oikeasti merkitykselliset asiat ovat kuitenkin ulottuvilla. Ruoka, musiikki, kirjallisuus, muu taide (päihteet! nussiminen! ja kaikki treffi-ilmoitusklisheet voivat tuottaa hetkellisen tunteen jonkin suuremman koskettamisesta. Ikävä kyllä pieleenlangoitetut aivot tentuttavat euforian tunteet välittömästi paikalla tavattaessa muistuttaen kaikkeuden megaperseydestä ja hyvän olon pysyvästä tilapäisyydestä. Jumalaista ruokaa seuraa väistämättä kelvoton ja oivallista espressoa surkeasti vailla tunnetta tai taitoa väännetty automaattikahvi. Ehkä juuri tilapäisyyden takia tunnun välttelevän suurta osaa niistäkin asoista joiden tiedän tuottavan hyvää mieltä ja nautintoa: mahdollisuus tehdä jotain sellaista on arvokkaampi kuin asian varsinainen tekeminen, siitä seuraavan hyvän mielen tahdonvastainen hengettömäksi mätkiminen ja tätä seuraava henkinen krapula ja itseinho. Aivoni on ohjelmoitu jotenkin väärin, sillä elämä tuntuu olevan yhtä postkoitaalista masennusta.

Keiton vetäminen saa olon tuntumaan hetken normaalilta. Ehkä sen vuoksi voisin välttää sitä edelleen. Että oikein vituttaisi. Vähän samalla tavalla kuin miltä tämän kirjoituksen julkaiseminen tulee tuntumaan viimeistään siinä vaiheessa kun kävelen ulos kirjastosta. Mikä onkin minulle aivan oikein.

* * *

Edit: ehdin istua Konttorissa seuraamassa kolmen tuopin alas kiskomista ja nuuhkimassa useampia savukkeita, mutta vältin kirot ja kiusaukset. Aion vain itseäni kiusatakseni alkaa päivittämään tätä rainaa taas. Säätiön rahoilla suoritetun seikkailija-sankaroinnin loputtua jo lähes vuosi sitten on aika haistaa kahvi ja keksiä uusia kujeita. Metson kattoikkuna muistuttaa peräaukkoa.