Eräs havaitsemani ero Suomen ja Kanadan – tai ainakin Vancouverin – välillä oli pyörätuolikansan näkyvyys julkisessa tilassa. Tuskin Suomessa liikuntarajoitteista kansaa olisi jotenkin olennaisesti vähemmän kuin Kanadassa, mutta yksi selvä syy subjektiiviselle kokemukselleni kuitenkin löytyy. Vancouverissa oli jokapäiväistä, että pyörätuolikansa matkusti linja-autoilla.
Matala-lattiabusseissa oli tyypillisesti kuljettajan istuimen takana kaksi pyörätuoleille varattua paikkaa, jotka omilla jaloillaan matkaa tekevät tarpeen mukaan vapauttivat. Jos bussipysäkillä odotti matkustaja pyörätuolin kanssa, linja-auton kuljettaja laski hydraulisen taittuvan rampin alas, jota pitkin tuoli saatiin helposti autoon. Tämän jälkeen pyörätuolille varatusta paikasta istuimet nostettiin ylös ja joko kuljettaja tai avustaja kiinnittää tuolin erillisillä turvavöillä autoon, ramppi nostettiin takaisin autoon ja matka jatkui normaalisti. Kaikki tapahtui arkisesti. Ruuhkabusseissa kansa odotti nurkumatta ne ylimääräiset noin viisi minuuttia pyörätuoleilijan taiteillessa itseään autoon tai siitä pois. Pyörätuolikansa matkusti muiden matkustajien mukana julkisessa tilassa, eikä takseissa katseilta piilossa.
On hyvin mahdollista, että taksin käyttäminen olisi kaikille kätevämpää. Itse vain koin, että näin liikuntarajoitteisuus muodostui arjessa läsnä olevaksi ilmiöksi, johon ei tullut kiinnittäneeksi erikseen huomiota.
Henkilökohtaisesti mieleen jäänyt kokemus oli eräs nuori nainen, jonka liikuntaväline muistutti ulkonäöltään enemmän skootteria Välimeren rantabulevardilla kuin perinteistä pyörätuolia. Ensimmäinen vaistonvarainen reaktioni oli selvästi seksuaalisväritteinen: arvonsa tuntevana nuori nainen ajoi sisään bussiin pitkät mustat saappaat jalassa ja lyhyeen tyylikkääseen hameeseen sonnustautuneena. Seuraava, yhtä lailla automaattinen reaktioni oli häpeä: tuntui jotenkin vain
epäsopivalta arvioida liikuntavammaista ihmistä seksuaalisena objektina. Tätä tietenkin seurasi kognitiivinen dissonanssi: se, että pidin liikuntavammaisen ihmisen arvioimista seksuaalisessa mielessä epäsopivana osoitti, kuinka en itse asiassa arvioi tätä samalta lähtöviivalta ns. normojen kanssa, mikä on tietenkin totta. Vastareaktiona minusta alkoi tuntua siltä, että minun pitäisi tuntea
erityistä seksuaalista halua tätä ihmistä kohtaan, osoittaakseni ja todistaakseni itselleni etten suhtaudu liikuntarajoitteisiin toiseutena. Loppujen lopuksi saappaiden sijaan tuijotin tiukasti ulos ikkunasta ja yritin miettiä, mikä on sopivaa ja miksi en voi suhtautua asiaan vain normaalisti.
Reaktioni muistutti siitä, kun pieni suuri mies Des Hongkongista kertoi islanninihmeen Martinin poispotkijaisjuhlissa olevansa homo. Des ei, toisin kuin ylihedelmäiset musiikinopiskelijapojat, katsonut tarpeelliseksi korostaa homouttaan kaikessa tekemisessään. Tieto hänen suuntautumisestaan ei tietenkään ollut omalta kannaltani edes relevantti. Silti yllätyin gaydarini täydellisestä toimimattomuudesta -- ja ymmärsin välittömästi , että nyt kuuluu käyttäytyä
todella normaalisti. Tietenkin käyttäydyin kaikkea muuta paitsi normaalisti.
Taidan jatkaa
N800:lla leikkimistä.
[Edit: Terminologia harmonisoitu Tiedemiehen ehdotuksesta :-)]Tunnisteet: vancouver
En tiedä mitä odotin Kaupungilta. Slaavilaisella mielenlaadulla varustettuna ja vahvasti nostalgiaan taipuvaisena näen nykyhetken aina kurjana rypemisenä. Mahdollisuudet ovat tulevaisuudessa, rakkaus menneisyydessä. Kaupunki oli umpioitu ja siivosti säilötty maisema lumisadepallossa ja nyt menin avaamaan sen. Pelkäsin, että joko turmelen menneisyyden tai sitten herään ja huomaan etteivät menneisyydessä toteutuneet mahdollisuudet olekaan enää lupaus tulevasta. Missä vaiheessa saavutan lakipisteen, minkä jälkeen vain tyydytään siihen mitä satutaan saamaan?
