Taas sama rokkitukka

Tämä aktiivinen elämäntapa tekee turhanpäiväisten merkintöjen raapustamisen hankalaksi, puhumattakaan säälittävistä yrityksistä kirjoittaa jotain joka ei olisi turhanpäiväistä. Lupaan jatkaa päivittelyäni paikallisten kummallisista tavoista myöhemmin.

Kävin keskiviikko-iltana ensimmäistä kertaa oikeassa rokkiräkälässä joka sijaitsi missäs muuallakaan kuin siellä pahamaineisella itäisellä Hastingsilla. Brickyard oli huomattavan karu rapistuneeseen teollisuushalliin rakennettu baari, jossa vihdoin näkyi hieman tutumman oloista sukankuluttajaa. Ilmeisesti kaikki herrashenkilöt jotka harrastavat mustia vaatteita, lompakkoketjuja, pulisonkeja ja Yo-talolaseja kokoontuvat näissä paikoissa.

Kolmesta esiintyjästä ensimmäinen oli todella kummallinen bassolla, syntikkaräkillä ja läppärillä varustettu vanha tatuoitu raato, joka taiteili varsin erikoista kokeellista äänimaisemaa. Toisena esiintyjänä oli Boris, erittäin kummallinen japanilainen poppoo:

Originally from Japan, BORIS have been voted one of the 12 greatest bands in the world. BORIS is heavy, scientific and very loud group who employ the principles of astrophysics to generate a supernova of sound. An ultra-rare chance to experience BORIS right here in Vancouver!

Kyseinen bändi muistutti kovasti Klubilla kesällä veivannutta Acid Mother Templeä. Naiskitaristi, laulava rumpali ja basisti hoitivat settinsä uskottavan viileästi, joskin niin pirun äänekkäästi että käytin ensimmäistä kertaa koskaan sisäkeikalla korvatulppia.

Kolmas esiintyjä, Sono, on näin jälkikäteen ajateltuna omalla tavallaan hauska tapaus, mutta paikan päällä kuolettavan tylsä. Äijät vääntävät lavalle munkinkaavuissaan ja aloittavat soitannon, jonka ensimmäiset 30 minuuttia eivät sisällä yhtään riffiä, rytmiä tahi tunnistettavaa elementtiä. Soitto kuulosti ennemminkin kahden kitaran soundcheckiltä. Se oli kuulemma taiteellista, kokeilevaa ja avantgardea. Itse vietin tuon ajan tupakkahuoneessa savukkeita pummien, koska vähänikotiininen kauteni ei salli enää omiin tupakointituotteisiin sijoittamista. Se olikin suurin kummastus ko. baarissa. Baari ei ruoskuudessaan häviä oikeastaan yhdellekään näkemälleni soittojuottolalle, oikeastaan päin vastoin: Hastingsin lähikorttelit toivat mieleen miedosti Kallion, kun vastaan pyöri humalaisia spurguja, rahanpummaajia ja teinejä, ja näin ensimmäisen aidon katulaatoituksenkin. Mutta se mikä teki todella ruoskasta baarista kummallisen oli se, ettei siellä ollut tupakansavua lainkaan. Tupakointiakvaariossa sitten muistin, miltä se Oluthuoneella istuminen tuntuikaan. Ihan oikeasti, tämä setti toimii ja toimisi varmaan Suomessakin. Ne saisivat kyllä minun puolestani tuottaa saman määrän näkyvää savua jollain muulla konstilla, koska savuttomana baari näytti liikaa ns. elokuvabaarilta.

Keikka oli kokonaisuudessaan hyvä ja muistutti minua Stephenin loihi lausumista suuren viisauden sanoista: There's always music and alcohol! Kaiken steriiliyden ja raittiin ulkoilman jälkeen tämä tuli todella tarpeeseen.