Tykkäämättömyysmerkintä sunnuntaille

Otin kuvan oheisesta ulkoistetusta blogimerkinnästä Nokian sahalla kesällä 2004. Taiteilija on päättänyt tuoda yksityisen julkiseksi valjastamalla urbaanin maiseman yhteisöllisen dialogin välineeksi. Alunperin postasin tuon kuvan alemmaksi vuosipäivä-merkinnän yhteyteen, josta raukkamaisesti poistin sen ensimmäisen kommentin luettuani (siitä nimimerkistä en kylläkään saanut mitään selvää).

Avasin lauantaini kiinalaisella brunssilla, dim sumilla. Ravintolassa lounasti varmasti yli sata henkeä, joista suurin osa tuntui olevan autenttisia kiinalaisia. Tarjoilijoita pysähtyi vähän väliä pöytäämme esittelemään vaunuissaan olevia ruokalajeja, joista valitsimme sopivan tilaisuuden tullen lisää annoksia pöytäämme. Ruoka oli hyvää, joskin aika rasvaista, ja niiden kylkipalojen syöminen puikoilla osoittautui tarpeettoman hankalaksi.

Sosiaalipornon hengessä minut kuljettiin autolla Hastingsin pahimpien huumekortteleiden läpi. Auton ikkunasta katseltuna tämä rappioromanttinen alue näyttäytyi hieman saman kaltaisena kuin mitä olen nähnyt New Yorkin viheliäisimpien aluiden olevan, joskin en nähnyt varsinaisesti autonraatoja tai palavia roskatynnyreitä missään. Ilmeisesti piikittäjätkin suorittavat toimenpiteensä sivukujilla piilossa katsojilta. Poliisiautoja päivysti korttelin nurkilla joten kyseessä on lienee Hervannan edesmenneen pub 341(menikö se oikein?) -henkinen operaatio jossa nistit kerätään yhteen paikkaan piikittämään pois häiritsemästä hyvinvoivan keskiluokan vaalimaa idylliä. Totta puhuen odotin kyllä jotain pahempaa. Annoin kertoa itselleni että ko. alueella voi suhteellisen rauhassa kävellä päivisin kunhan ei jää pällistelemään hannukarpomaisesti katujen asukkeja.

Ironista kyllä, luin artikkelin jonka mukaan Vancouverissa aloitettiin vuosi sitten projekti puhtaan heroiinin ja neulojen välittämiseksi narkomaaneille virallisissa pisteissä, mutta projekti jätti suurimman osan rahoituksestaan käyttämättä asiakkaiden vähäisen määrän takia.

Lisää kanadalaista turismia tarjosi vierailu emäntäni sukulaisnaisen luokse. Istuin puoli tuntia pöydässä kuuntelemassa tarinaa ko. sukuun kuuluvasta 19-vuotiaasta pojasta ja hänen opintomenestyksensä romahtamisesta erehdyttyään raamatullisiin akteihin 17-vuotiaan lukiotytön kanssa, joka ilmoitti syövänsä pillereitä mutta ei syönytkään, ja joka omalla päätöksellään aikoo myös pitää lapsen. Ja kaikenlaista muuta intiimiä tauhkaa. Tuorein anekdootti paikallisesta kannabiskulttuurista tuli myös kuultua, kun harmaahapsinen täti kertoi käyvänsä partneriltaan (tämä on kaiketi kanadalainen poliittisesti korrekti termi viitata saman sukupuolen välisten rekisteröimättömien suhteiden osapuoliin) salassa nauttimassa tötsyjä serkkumiehensä kanssa, ja kuinka edellisellä kerralla he vääntäytyivät seven-eleveniin ostamaan kymmenellä dollarilla suklaata pajautuksen päätteeksi. Kanadassa tuolla rahalla saa paljon suklaata.

Lupasin olla laskematta verkkoja vesille, mutta olin liian väsynyt lähtemään lauantaikinkeröimään kaupungille. Ajatus kolmen vartin bussimatkasta suuntaansa, jonottamisesta klubille ja $15 sisäänpääsymaksuista ei varsinaisesti houkutellut. Niinpä ostin muutaman pullon viiniä ja ajattelin viekastella. Viekastelu luonnollisesti epäonnistui ja surkeasti, josta kimpaantuneena heitin hiivat huiviin kuin kunnon hindu ikään. Ensimmäistä kertaa molemmat päät alkoivat haljeta täällä Saharassa kituuttaessa. Lähestynyt sunnuntainen vuosipäivä ja yhtä lailla lähestyvä vanheneminen hirtti aivot kiinni. Tamperelaista huumoriohjelmaa lainatakseni:

"Mun elämäni oli pelkkää alamäkeä siihen asti, kunnes Virpi jätti mut. Siitä alkoi varsinainen syöksykierre."

Nussin alkoholilla aivokemiani kunnolla sekaisin aamun melankoliasessioita varten. Sanomattakin selvää että "Igor tykkäsi pissaleikeistä"-Mannonenkova istui täällä heti aamutuimaan innuendoilemassa.

Koska olen itseni pahin vihollinen, valitsin toipumissession tapahtumapaikaksi Metrotownin Metropolis-kauppakeskuksen, koska minä teen aina oikeita ratkaisuja. Niinpä tutustuin Mannonenkovan kanssa 450 puodin ostoskeskuksen tarjontaan. Ostin lompakon ja uudet farkut. Paikallisissa liikkeissä sovituskopissa asioiminen on sinänsä kiinnostavaa, koska myyjät ohjaavat asiakkaat koppeihin ja käyvät vähän väliä kolkuttelemassa oville ja kyselemässä kuulumisia. Toivat kuitenkin kokoja ja malleja pyydettäessä kuin liukuhihnalta, mikä on mukavaa.

Kulunut vuosi on ollut pirun opettavainen, ja aivan viime metreille saatiin vielä plakkariin ensimmäinen ilmiselvä kaveruussuhde joka perustuu vastikkeettomaan resurssien pumppaamiseen sukupuolta hyväksikäyttäen. Minä kun luulin olevani henkilöhistoriallani immuuni moiselle ja kuuluvani vähintäänkin ylempään KTM-ryhmään (Keski-Tasoiset Miehet), mutta valitettavasti allekirjoittaneen henkilökohtainen business case täällä Kanadan maalla on hieman erilainen kuin kotimaassa ja ns. ruuneperiläinen ydinosaamiseni ei tällä kolmannella kotimaisella kielellä oikein tehoa komeakeuhkoisiin tyttäriin. Brändin rakentaminen on vaikeaa, perkele.