Gastown

Sarjassa hiustenleikkuuta ja tehottomasti käytettyä aikaa seuraa lauantai. Sain itseni revityksi Gastowniin, joka osoittautui varsin viehättäväksi, joskin maineeseensa (tai mainostukseensa) nähden yllättävän pieneksi pläntiksi. On kylläkin piristävää nähdä alue, joka on täynnä pieniä ravintoloita ja käsityöpuoteja, jonka talot ovat ihan oikeasti persoonallisen näköisiä ja jonka mukulakivikatuja reunustaa wanhan ajan katulamput. Kamera oli mukana mutta valitettavasti valokuvat epäonnistuivat kategorisesti. Summassa valittu intialainen ravintola oli joka tapauksessa hyvä. Vancouver on täynnä ravintoloita ja kuluneiden yhdeksän viikon aikana saadun otoksen perusteella keskimäärin ihan kohtuullisen hyviä sellaisia. Ainoa olennainen sääntö tuntuisi olevan se, että mihin tahansa ravintolaan täytyy viikonloppuna kello 1900 jälkeen hankkia pöytävaraus. Tai sitten mennä syömään ruotoisen aikaisin. Keskimäärin valinta on kohdistunut jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Gastown on itse asiassa alue josta varsinainen Vancouverin kaupunki sai alkunsa 1867. Historiikin mukaan Gassy Jack Deighton perusti, kuinkas muuten, ensimmäisen baarin paikallisia metsureita ("I'm a lumberjack and I'm OK / I sleep all night and I work all day") viihdyttämään. Muutamaa vuotta myöhemmin Gastown nimettiin uudelleen Granvilleksi ja lopulta brittiläisen tutkimusmatkailijan George Vancouverin mukaan Vancouveriksi. Se, ettei taantunutta aluetta purettu 60-luvulla voitaneen laskea aktivistien ja tiedostavan kansanosan ansioksi.

Koska edellisen viikonlopun hurskaat aikeeni mennä drive-in elokuviin kariutuivat, menin ensimmäistä kertaa elokuviin Vancouverissa ollessani. Elokuvaksi valikoitui hilpeä Wallace & Gromit in The Curse of the Were-Rabbit. Elokuva oli hauska ja puput söpöjä, joskaan ei mielestäni ihan pärjännyt edeltäjilleen.