Mäyhel

Yksi havaitsemani kanadalainen erikoisuus on halu olla kuin entisellä puhelinoperaattorilla kaikkialla ja kaiken aikaa... syömässä jotain. Ihmiset syövät jatkuvasti autoissansa, joskin se voi olla ihan ymmärrettävää: aamiainen, lounas ja välipala yhdistyvät kätevästi autoilun riemuihin. Mutta täällä ihmiset syövät myös julkisissa liikennevälineissä. Bussissa vierustoverini kaivaa esiin muutaman rasiallisen tuimasti käryävää dippikastiketta ja muina miehinä napsii pari annosta nuggetteja välillä sormenpäivään ahnaasti nuolien. Olen ehkä tarpeettoman takakireä, mutta ahdistaa. Ne vetävät ruskeista paperipusseistaan Starbucksin jättikokoisia kahvileipiä ja pintin vetoisia kahvikiulujaan ja mässyttävät niitä kirjastossa, puiston penkeillä ja kadulla kävellessään. Tutkimuslaboratorion maanantaipalaverissa vieressäni istuva aspektiguru rapistelee pussistaan ulos annospala kerrallaan neliömetrin kokoista suklaakeksiään luoden äänivallin jonka takaa en kuule mitä puhuvat päät yrittävät toisilleen viestiä. Toisaalta paperin esittelyvuorossa oleva naistutkija mättää tottuneesti suuhunsa ruokaa ja juomaa puhumisensa lomassa. Tutkijat kutsuvat toisiaan brown bag -lounaille ja taas rapistellaan pusseja. UBC:n kasvitieteellisessä puutarhassa seisoo automaatteja joista voi ostaa limsaa ja sipsejä mikäli syömisen halu iskee kesken kasviretken.

Välillä erityistutkijan käämit ovat lähellä kärvähtää jatkuvaa ryystämistä, rapistelemista ja mässyttämistä kuunnellessaan, mutta se olisi pikkumaista. Kaikkeen tottuu, paitsi suu auki tapahtuvaan purukumin mäyheltämiseen. Murhanhimoonsa voi sitten katsella Happy Tree Friends:ien jaksoja.