31-aastane ja ikke veel meemineitsi

Tulevaisuudessa langattoman tietoverkon ja langattomien PDA-laitteiden edelleen lisääntyessä nykyinen tietoverkon muoto, jossa muutamat megasolmut tuottavat tietoa suurelle lukijajoukolle, tulee todennäköisesti antamaan hieman tilaa kevyille "nanoverkoille", joissa suuri joukko henkilöitä tuottaa tietoasisältöä kukin pienelle ryhmälle. Blogit ovat tämän ilmiön ilmentymä: suurin osa blogilistan kärjessä killuvista teoksista on saavuttanut kolmenumeroisen lukijakuntansa lähinnä tulemalla markkinoille oikeaan aikaan, ennen kuin ns. Blogistan räjähti käsiin ja tämän kaltaisia hiustenleikkuukötöstyksiä alkoi ilmaantumaan kuin sieniä sateella. Harrasteblogeista käsityöblogien suosio ja keskinäinen verkottuminen on todella vaikuttavaa, mutta muuten harva kirjoittaja kykenee tuottamaan puhtaasti johonkin tiettyyn aiheeseen liittyvää tekstiä kiinnostavasti viikosta toiseen. Suurin osa blogeista on kuitenkin enemmän tai vähemmän kirjoittajan arjesta kertovia luomuksia.

Ehkä tämän takia toimittajilla tuntuu olevan kovasti "happamia ovat pihlajanmarjat"-tyyppinen asennoituminen verkkopäiväkirjoja kohtaan. Kun sisällön julkaiseminen on käytännössä ilmaista, suurien mediatoimijoiden monopoli käy uhatuksia ja samalla käy ilmeiseksi seuraavan määritelmän ohuus:

Tiedotusoppi tutkii viestintää yhteiskunnassa, erityisesti medioiden avulla tapahtuvaa julkista tiedonvälitystä. Koulutus painottuu journalismin tutkimukseen ja käytäntöön. Näitä yhteensovittaen kehitetään journalistista ammattitaitoa. Lisäksi opinnot antavat perusvalmiudet tutkijan työhön ja kelpoisuuden alan jatko-opintoihin. Tutkinto ei ole vain ammattikoulutusta vaan laajaan kulttuurintuntemukseen ja tieteelliseen sivistykseen tähtäävä väylä.

Siinä missä Kehruu-Jennyjä sopii repiä rikki, blogger.com:in miljoonia tuotoksia vastaan on vähän hankala taistella muuta kuin osoittamalla sopivasti paheksuntaa paperimediassa. Ei silti, kyllä minä edelleen luen mieluummin hyvin toimitettuja juttuja kuin internetin pikku-uutisia. Ja vaikka paperin hypistely olisikin jäänne ajoilta jolloin kaverin turkista nypittiin loisia, se tuntuu silti vallan paljon mukavammalta kuin koneen ruudun tuijottaminen.

Ja kaiken tämän jälkeen, tällaisen pienen harrasteblogin on kiva paistatella suurempien solmublogien lämmössä ja ottaa osaa historiansa ensimmäiseen lihaisaan meemiin. Viisi omituista tapaa, niitä pitäisi kyllä kysyä joltain muulta kuin minulta itseltäni:

1. Huonojen päätösten tekeminen krapulassa. Mitä karmeampi kankkunen, sitä varmemmin tilaan ravintolassa vuohenjuustorucola-annoksen, tuopillisen kirsikkaolutta ja menen sen jälkeen Stockmannin hulluille päiville ostamaan Ilves-lippalakin ja jatkan matkaani taidenäyttelyyn. Yleensä huonoa päätöstä edeltää intensiivinen ja tuskainen miettiminen ja noin kymmenen sekunnin jälkeen päätöksen loppuunviemisestä suusta pääsee karmea "voi ei!"-korahdus. Asia nyt vain on niin.


2. Häävävälismi eli patologinen tarve urahdella valittuja sanoja ääneen. Alkuperäisen Elimäen tarkoitus -kirjasta lainatun määritelmän mukaan nämä olivat ääniä, joita päästetään suihkussa tarkoituksenaan karkoittaa edellisestä illasta mieleen palaavia muistoja pois. Itselläni nämä kyllä tuntuvat liittyvän viimeisiin 30 vuoteen tai jotain. Yksityisesti ääniä päästetään hälyttävän suurella äänellä (edellisessä asuinpaikassa piti aina välillä äännähtelyn jälkeen pitää lisää vähäisempää meteliä jotteivat ne älähdykset kuulostaisi liian paljon riitelyltä tai hätähuudoilta). Urahtelua esiintyy myös miettiessä. Ulos tulee joko järjettömiä lauseita tai yksittäisiä epäsiveellisiä sanoja. Edellisen erikoistapauksia ovat äänten pitäminen autossa matkustettaessa ja tarve tarve lausua ulkomaankielisiä lauseita erittäin vahvasti eläytyen (tästä minulle huomautettiin japanin kielen kurssillakin).
   
   Muistan elävästi kuinka Argentiinassa esittäydyn yliopiston tutkijoille ja menen rännille toimittamaan tarpeitani huutaen suureen ääneen "Perro! Hacienda!", kunnes huomasin että joku istui viereisessä kopissa. Pakenin paikalta, mutta kyseinen tutkija luonnollisesti arvasi aksentista kuka älämölöä piti ja kävi kiinnostuneen tiedustelemassa, onko tämä kovinkin tyypillistä suomalaista käytöstä. En edes lähde muistelemana millaista älämölöä Saksassa ja via Baltican reissulla tuli harrastettua. Jälkimmäisessä siihen sortuivat paljon painokkaammin muut kuin minä.


3. Anaalinen tiskaaminen. Vihaan tiskaamista, mutta sen lisäksi minulla on pakkomielle tiskata astioita hanskat kädessä niin kauan että niissä ei näy vähäisintäkään rasvatahraa. Mielestäni tämä ei tosin ole pakkomielle vaan vain normaalia käyttäytymistä. Tapani tarkastaa muiden tiskaamisen tuloksia on aiheuttanut erinäistä närää erinäisissä parisuhteissa ja niiden ulkopuolella. Keskimäärin ihmiset tiskaavat kuvottavan huonosti astiansa. Se, että oma keittiöni on muuten (tai on ainakin ollut, ei ehkä enää) saastainen ei anna mitään lisäsyytä arvostella tätä tapaani, perkele.


4. Mitätön ärsyyntymiskynnys mutta kosmologinen reagointikynnys. Muuton jälkeen lappeelleen jätetty työpöytä työhuoneessa ärsyttää kosolti mutta sitä ei vaan voi nostaa pystyyn. Ensimmäiseen vuoteen. No, ne olivat sekavia aikoja ne. Kiitos, isi, pitikö kaiken aina olla niin viimeisen päälle organisoitua, m'täh?


5. Kiinnitän patologista huomiota vastaantulevien vastakkaisen sukupuolen edustajien jalkoihin. Tällekin on varmaan joku hyvä selitys.

Lisäksi haluaisin ipittää siitä, että aivoni ovat rikki. Minulla on hyönteisen keskittymiskyky. Pitikin kirjoittaa tätä julk... mutta mistäs tuo viekoitteleva hiilidioksidi oikein kantautuukaan aistimiini?

Menipä ruumistiseksi. Ei tällaisella pienellä ole ketään jota haastaa. Kotiyliopistolla olisi kyllä muutamia tahoja joiden tulisi päivättää vähän ahkerammin, sano. Taidan katsoa viimeisen osan Mennen tullen -sarjasta. Merihaka -- avaruusajan metropoli!