Maailma jälkeen 9/11

Eräs arjen alkamisen merkki on se, että Collegen puhuja- ja konserttisarja on jälleen käynnistynyt. Tänä iltana vuorossa oli luento 9/11 jälkeisestä maailmasta.

Vaikka luento ei sinänsä tuonut muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta uusia näkemyksiä, se oli silti erittäin kiinnostava synteesi Yhdysvaltojen harjoittamasta politiikasta 2000-luvulla. Tai ennemminkin, siitä kuinka Yhdysvaltojen nykyinen politiikka on oikeastaan jatkumo jo kylmän sodan loppumisen ajoilta jolloin maailmasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tuli enemmän tai vähemmän yksinapainen, ja kuinka jo ensimmäisen Persianlahden sodan aikoihin Yhdysvalloissa vaikutti uusi, amerikkalaisia arvoja universaaleina arvoina käsittävä doktriini. Olen aiemminkin törmännyt PNAC-projektiin (Project for the New American Century) jonka aivoriiheen kuului mm. Paul Wolfowitz, mutta jotenkin olen aiemmin antanut ko. tiedonjyväsen mennä läpi toisesta korvasta. Kyseinen organisaatio on edelleen olemassaolevilla verkkosivuillaan tuonut varsin voimakkaasti esille unilateralismin periaateettaan ja näkemystä siitä kunka nykyisen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen hegemonian (Yhdysvaltojen sotilasmenot taisivat olla noin 50% koko maailman sotilasmenoista ja suuremmat kuin seuraavan 15 suurimman sotilasbudjetin omaavista valtioista) aikana amerikkalaisia arvoja ja demokratiaa tulee aktiivisesti viedä maailmalle.

Tämä ajatus ei ole vasta nykyisen neokonservatiivisen hallinnon aikaansaannosta, vaan se oli esillä jo niin isä-Bushin kuin Clintoninkin hallintokaudella. Erona oli se, että edellinen sai koottua laajan koalition ensimmäistä Irakin sotaa varten YK:n alaisuudessa ja jälkimmäinen korosti myös kansainvälisen yhteistyön merkitystä, kun taas nykyinen Bush nuoremman hallitus toimii aiempaan nähden huomattavasti räikeämmin ja epädiplomaattisemmin ajaessaan ohjelmaansa. Suurimmaksi osaksi tämä momentum saavutettiin nimenomaan WTC-iskujen aiheuttaman trauman kautta, jonka jälkeen hallituksen toimien kritisointi saatettiin useamman vuoden ajan vaientaa vedoten kansalliseen turvallisuuteen ja isänmaallisuuteen. Viimeisimpien kidutus- ja salakuunteluskandaalien jälkeen tosin näiden perusteluiden oikeutus ei enää näytä yhtä vedenpitävältä edes Yhdysvaltain maaperällä.

Yritän kirjoittaa asiasta lisää myöhemmin. Viimeisien vuosien aikana leijonanosa allekirjoittaneen suorittamasta kirjoitustyöstä on suoritettu alkoholin vaikutuksen alaisena. Ehkä tapa alkoi kirjoittaessani diplomityötäni. Väitöskirjan kirjoittamisen aikoihin juomat olivat muuttuneet jalommiksi: Jim Beanin sijaan kirjoitusjuomana toimi Laphroaig. Tämän blogin kirjoittaminen puolestaan onnistuu lähinnä La Fin du Mondea kittaamalla. Eilinen työstä ja taistelusta kertonut tilitysraiska syntyi puhtaasti maailmanlopun meiningillä eikä tämäniltainenkaan kötöstys ilman taivaallista apua synny. Onneksi edellinen viikonloppu käänsi jetlaginaikaerorasituksen suunnan siten että nukkumatti ei enää saavu sinisellä Trabantillaan yhdeksän jälkeen illalla.

Vuonna 1961 presidentti Eisenhower -- kenraali, armeijan ylipäällikkö ja republikaani -- varoitti kansalaisiaan siitä, että suurimpia uhkia Yhdysvaltojen demokratialle ja maailmanrauhalle on armeijan ja suuryritysten (military-industrial complex) ylivalta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin moiset puheet leimattaisiin epäisänmaalliseksi vasemmistolaiseksi hihhuloinniksi. Maailma muuttuu, Eskoseni.