Intuitio ja sen puute

Ihmismieli toimii erikoisella tavalla. Usein huonon sijoituksen tehnyt sortuu välttelemään tappion realisoimista ja uskottelee itselleen tilanteen vielä joskus tulevaisuudessa korjautuvan. Joskus täytyy vain ottaa säädetty määrä selkään. Juuri nyt tuntuisi siltä, että säädetty määrä liittyy yliopistouraan ja sen jatkamiseen eli lopettamiseen. Ikävä kyllä, riippumatta siitä kuinka perseestä tutkimuksen tekeminen on, se on niitä harvoja asioita jossa sitä voi itsensä tuntea ohjelmistotekniikan kermakaramelliksi, siis todella tärkeäksi. Lähinnä siksi, että kunnon julkaisuluettelolla ja väittärillä varustettuja tutkimuskikkejä on loppupeleissä aika vähän, kun taas ne kasvaneet sisäänottomäärät ja niin edelleen.

Kirjoittaisin miltä juuri nyt tuntuisi, mutta kun ensimmäistä kertaa koskaan intuitio ei sano yhtään mitään. Tai siis sanoohan se, mutta se pyörii kuin kompassin neula magneettikentässä. Esimerkiksi tänään, istuessani pääkirjaston portailla, tunsin mitä suurinta mielenrauhaa tietäessäni että pääsen takaisin Suomeen. Tuntia myöhemmin, istuessani Sasamatin kahvilassa, hymyilin itsekseni tietessäni, että voin seuraavat vuoden tai kaksi kerätä lisää kokemusta ulkomailla työskentelystä ja nauttia siitä kuuluisasta west coast -elämäntyylistä.

Aina aiemmin intuitio osoitti yhteen vakaaseen suuntaan, ja tehtäväksi jäi vain keksiä kasa rationaalisen kuuloisia perusteluita jo tehtyä päätöstä pönkittämään. Kun piti valita Pittsburgin CMU:n ja Vancouverin UBC:n välillä, kaikki järkisyyt viittasivat edelliseen, mutta intuitio jälkimmäiseen (tai siis Vancouveriin). Prestiisin sijaan tuli valittua elämä. Minulla on se euron kolikko täällä, odottomassa heittoa, mutta nyt ei perstuntuma paljoa auta.

Homma on nimittäin nyt niin, että YritysOlioiden tarjoama työ voi olla mielenkiintoinen, ja siinä voi olla oman aktiivisuuden, suoriutumisen ja vastuunoton kautta mahdollisuus kahmia myös sellaisia tehtäviä jotka oikeasti kiinnostavat. Mutta päivän päätteeksi, onko se tarpeeksi, sellainen mahdollisesti ihan kiva, tämän pakoretken jatkamiseksi?

Potentiaaliseksi -- siis ei varmistuneeksi -- haastajaksi on noussut erään entisen kumisaapasfirman tutkimusosasto "170km etelään erään sisämaan huvipuiston piikikkään tornin varjosta". Edut olisivat samat, ryhmä hyvä ja tehtävänkuvaus lähempänä ns. ydinosaamisalueitani. Tosin Vancouver tuntuu kodilta verrattuna Tsadiin.

No, onneksi kuolema kuittaa univelat ja kuolemanviiva työtarjouksen.