Aika hidastuu

Jos teeskentelen kirjoittavani tätä merkintää lauantaina kello 18:45, niin en näkisi tulevaisuudessa uskovaisen tytön ensimmäistä suudelmaa, en Emily Carrin maalauksen tippumista päähäni hippitytön asunnolla, enkä tämän kutsuvan entisenä kilpapujottelijana takapuoleni ruhjeita brutaaleiksi. Enkä etenkään sitä että se mitä ei koskaan tule olemaan muuttuu tarinaksi joka olisi voinut olla.

Vasta luopuminen mahdollistaa saamisen. Koska kirjoitan menneisyydessä vaikka elänkin jo tulevaisuutta, tiedän myös että sitä mistä luovuin syntyi vasta kun luovuin siitä. Sitä kun on oppinut että parkua ei sitten perkele vieköön saa, mutta viikon kuluttua luvassa on pahin tyhjän päälle putoaminen ikinä.

Ja jos en näkisi itseäni kirjoittamassa tätä merkintää, haluaisin totisesti kokeilla mitä ikinä tämän kirjoittaja sitten onkaan vetänyt.