Laskuraporttila

Jalkani ovat edelleen aladoobia lauantaisen laskettelun jäljiltä. Sää oli kuppainen, vaikka vesisade onneksi loppui puolen päivän aikoihin. Whistleriin vievän tien maisemat olivat joka tapauksessa todella upeat: suorastaan harmittaa se, etten ymmärtänyt viedä taannoisia vieraitani ko. retkelle, vaikka se olisikin merkinnyt usemman tunnin lovea läskitysaikaan. Eivät ne uskoneet ettei täällä ole kaupungin puolesta mitään nähtävää (paitsi että jäävihän minä olen moista sanomaan). Meren rannassa vuorten reunamilla kulkeva mutkitteleva tie oli vaikuttavuudeltaan lähes Madeiralla ja Havaijilla ajamieni teiden veroinen.

Lumi oli märkää ja raskasta, joka teki toisaalta hidasti nopeutta mutta teki samalla käännöksistä ja laskemisesta varsin raskasta. Mukana oli eteläafrikkalaisen Anabellan poikaystävä, joka ei ollut aiemmin koittanut laskettelua eikä lautailua. Mies veti laudan jalkaan ja heitti välittömästi ns. komeat lipat. Kiinnitettyä omat siteeni käännyin valmiina antamaan muutamia valittuja olenhan-todellinen-veteraani-tyyppisiä ohjeita, mutta äijää ei näkynyt enää missään — kunnes huomasin helvetillistä vauhtia alarinteessä kiitävän hahmon. Viisitoista senttiä pidemmällä laudallaan kaveri piti koko päivän kovempaa vauhtia kuin minä, eikä vauhti tosiaan huimannut hänen päätään. Lohdutin itseäni sillä, että toisenlaisissa olosuhteissa vauhdin ollessa perkeleesti kovempi ne pari fantastista kaatumista per lasku olisivat sattuneet aivan helvetisti enemmän. Nyt lumi oli niin hidas että kaverin ei tarvinnut oikeastaan osata tehdä käännöksiä, hän veti vain suoraan kuin surffilaudalla eteenpäin. Selvisi tosin, että mies oli vuorikiipeilyn, sukelluksen ja maastopyöräilyn lisäksi vanha skeittarinkäly.

Luulen, että reissu olisi ollut niiden kuuluisien puuterilumien aikoihin, siis tammi-maaliskuussa, todella vaikuttava. Nyt reissu oli lähinnä helvetillisen märkä. Pääsinpähän vielä kerran lumille ja kokeilemaan miltä tuntuu vääntää puolitoistametrisessä sohjossa. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni villin karhuemon ja tämän pennun, tosin onneksi hiihtohissistä käsin. Toisin kuin Cypressin sudet, karhut olivat oikeasti villejä ja vieläpä aitauksien ulkopuolella.

Toisessa Davidin ottamassa kuvassa kolme uskista, toisessa jotain joka olisi käynyt minusta vielä vuosi sitten, pitäisiköhän kasvattaa tukka takaisin eteläafrikkalainen pariskuntamme joka heivattiin tämän jälkeen vuorille jonne ne jäivät kiipeilemään pariksi päiväksi. Rasittavan urheilullisia ihmisiä ovat he.