Annaalin paluu

Joskus 90-luvun puolessa välissä, palatessani kahden matkatoverini kanssa alkoholinhuuruiselta road tripillämme Puolaan, ostimme Kaunaksessa sijainneen kaupan tyhjäksi kaljasta. Muutamia päiviä myöhemmin availin opiskelijaboksissani tölkin olutta, kauhistuin sen nuivaa ensipuraisua ja olin varma, että suomipojalle myydyn tuotteen viimeinen myyntipäivä oli mennyt. Epäilyni muuttui kauhuksi huomatessani tölkin kyljessä tuomiopäivän sanan alkoholofrei. Elämäni vilisi nauhana silmieni edessä rynnätessäni ns. varastolle, kunnes huomasin että tuota kirottua rosvosektorijuomaa oli eksynyt mukaan vain muutama hassu tölkillinen. Ostimme kokonaisen kaupan tyhjäksi, joten mukaan sattui sitten muutama kiusallinen harhalaukaus. Tölkissä todennäköisesti luki tosin "alkoholfrei", ilman ylimääräistä o-kirjainta, mutta yllä esitetty muoto kanonisoitui aikojen kuluessa, tarinaa yhtä uudelleen kauhistuneelle yleisölle kerrottaessa.

Neljätoista vuotta myöhemmin vietän perinteistä, järjestyksessään jo toista Detox January -teemakuukautta. Kuukausi on sujunut helpommin kuin vuosi sitten viettämäni neljänkymmenen päivän mittainen "tutustu itseesi ilman päihteitä"-kärvistely. Aivot huutavat etanolia ja nikotiinia, ja sijaistoimintoina pakottavat imuroimaan järjettömiä määriä kahvia sekä matkaansaattavat jatkuvan nälän tunteen; jotenkin edellisvuonna tapahtunut piipun polttoon siirtyminen on kuitenkin muuttanut päivittäisiä rutiineita siten, että tupakoinnin tilapäinen keskeyttäminen ei ole ollut hankalaa kuin satunnaisesti ja alkoholitonta oluttakaan ei ole kulunut viimevuotiseen malliin. Toki Stockmannin perjantairuuhkassa Clausthaler-hyllyn ammottaessa tyhjyyttään saatoin käyttäytyä huonosti, ja erilaiset peilin edessä suoritetut yhden miehen varietee- ja matinea-esitykset ovat vaivihkaa palanneet jälleen repertuaariin.

Kävin vuosi sitten lävitse kaikki mahdolliset löytämäni alkoholittomat (<0.5%-alc) oluet ja kärkisijan vei vailla vastusta edellä mainittu Clausthaler. Satunnaisesti Nikolain tumma ja Tucherin vehnäolut saattoivat yhden pullollisen verran lievittää oluen himoa, mutta vain iso C kelpasi päivittäiseksi juomaksi. Havaitsin nimittäin oluenhimon olevan oikeastaan alkoholimäärästä riippumaton asia; vaikkei moinen kevyt lager-liemi mikään Rochefort 10 olekaan, sitä saattaa toisaalta juoda ihan milloin vaan. Saunassa parikaan tölkillistä ei aiheuta pöhnää, ja ennen salille tai lenkille lähtemistä voi janoonsa hyvin ryystää yhden tölkillisen kaljaa.

Rehellisyyden nimissä kulauttelin viime vuonna välissä kaksi pulloa I-olutta ja se maistui jo paljon täyteläisemmältä, joten ehkä uskoni C:n raikkauteen on vain valkoisia valheita joita syötän sielulleni. Silti, tänään yritin miettiä miksi C maistuu mielestäni paremmalta tai vähemmän kuppaiselta kuin toistaiseksi kokeilemani kilpailijat. Valmistusaineita tavatessani havaitsin, että suomalainen Nikolai sisältää veden, humalan ja ohramaltaan lisäksi sokeria ja askorbiinihappoa. Nicht gut. Holsten ja Faxe sisältävät vain vettä, humalaa ja ohramallasta, ja jälkimmäinen vielä kerettiläisesti maissia, mutta eivät hiivaa. Myönnetään, että alkuperäinen reinheitsgebot ei myöskään sisältänyt hiivaa, mutta tämä kuitattakoot sillä etteivät germaanit tuohon maailmanaikaan vielä tunteneet ko. tuotetta.

Nyt olen tervehenkisesti viettänyt kaksi päivää Näsijärvellä varoituksista huolimatta, ja vieläpä luistimilla. En sentään vanhoilla NHL-merkkisillä putkiluistimillani vaan velipojan Grafeilla. Silti, alan ymmärtää helmikuun etymologisen taustan: onhan sen nyt aivan helvetin helmi kuu, kun pääsee takaisin kiisselipadan ääreen.

Sarjakuvamielipide

Karvinen on huono sarjakuva ja minun pitäisi keskittyä valtion tiede- ja teknologianeuvoston asettamien tavoitteiden saavuttamiseen ict-alan strategisen huippuosaamisen keskittymän rakentamiseksi Suomeen: verkottuneisiin avoimiin palveluekosysteemeihin, tulevaisuuden internetiin, sekä laitteiden ja palveluiden yhteensopivuuteen.

Karvisesta tulee marginaalisesti parempi, kun Karvisen poistaa Karvisesta. Maailmasta tulee marginaalisesti parempi paikka jos lyö jokaista henkilöä joka puhuu Web 3.0:sta. Tajusin juuri, että se mitä tällä hetkellä nysvään kaliforniankikkien kanssa on Berners-Leen, Schmidtin ja Yangin mukaan määritelmällisesti Web 3.0-tutkimusta - mutta ennen kaikkea politiikkaa. Ilmankos täällä on pyörinyt parikin vicepresidenttiä ja muita kolmen askeleen päässä olevia.

Karvisen ja väkivallan sijaan kannattaa keskittyä lukemaan Red Meatia ja Perry Bible Fellowshipiä. Minä puolestani jatkan nysväämistä. Huomenna pitäisi maalata ansioituneen tutkimuspäällikön sekä professoritroikan kanssa suurella pensselillä visioita ja strategioita.

Techarin pitkä häntä

Kuultuani Six Degrees Travelerilta taas kerran Ojos de Brujon Todo Tienden olin herkässä mielentilassa myyty erikoisesta yhdistelmästä espanjankielistä räpäytystä, flamencoa ja banghra-sämplejä. Yksinkertaisesti makoisaa settiä.

6degrees on vuosien varrella salakavalasti synnyttänyt itselleni mieltymyksen virtuaaliratsastaa levylaukuksi tekeytyneenä pitkin Aasian aroja. Tunteilin Idän musiikkia pitkään kaapissa mutta voisin kai tulla ulos karmit ryskyen ja todeta, että elektronican, hiphopin ja maailmanmusiikin fuusio maistuu. Pitkälti kyse on pitkäaikaisesta siedätyshoidosta erinäisten epäilyttävien teemaviikkojen muodossa joissa esim. lontoolaiset vinyylinvinguttajat miksailivat persialaista musiikkia tai vancouverissakin suosittua banghra-kohtaa-hiphopin -electronicaa.

Sitäpaitsi hindin, espanjan tai persian kielellä laulettu musiikki toimii hieman samalla periaatteella kuin ooppera: kun ei ymmärrä mitä niissä lauletaan, ääni muuttuu instrumentiksi muiden joukossa eikä sanoitukset nolota. Mikä on hyvä, koska mainitun Todo Tienden banghra-vaikutteista vastaa Asian Dub Foundationin lökäpöksyt, jotka tuntuvat olevan 6degreesin näytteiden perusteella hoitavan tuotantopuolen laadukkaasti, mutta jonka oman tuotannon diggailu on vähän kuin olisin 50 centiä hehkuttava maidonvalkea teini New Jerseystä.

Koska en halua pulittaa kolmattakymmentä euroa kokonaisista levyistä ja koska en wareta, käännyin iTunesin puoleen. iTunesin verkkokauppaa kuuluu tietenkin arvostella vain suurten levy-yhtiöiden musiikkia tarjoavaksi johon todellinen asiantuntija ei koske tikullakaan, koska oikeasti kiinnostavaa musiikkia tehdään kaverin kaverin kellarissa ja sitä voi ladata MySpacen epileptiseltä sivulta ilmaiseksi niiden kahdenkymmenen muun diggarin kanssa. Ainakin 6degreesin kaltaisen independent labelin julkaisut sieltä kuitenkin löytyvät, kuten myös vaikkapa lontoossa asuvan pianistitoverini itsekustannelevyt (joita tämä pyysi minun arvostelemaan rohkaistakseni muita ihmisiä ostamaan).

Etsiessäni kappaleita ymmärsin, että iTunesin kaltainen sähköisiä artifakteja -- siis informaatiota -- myyvä yritys voi hyödyntää mm. Amazonista tuttua long tail -ilmiötä puhtaimmillaan. Koska aineettoman hyödykkeen kopiointi ja siirtäminen ei vaadi kustannuksia, periaatteessa viikon suurimman hittikappaleen ja marginaalisimman rainan säilytyskustannukset ovat käytännössä samat. Näinpä musiikkikaupan nimenomaan kannattaa pitää kokoelmassaan mahdollisimman laajaa kokoelmaa erilaista musiikkia ja kerätä pitkän hännän tuoma tulovirta.

Näitä levyjä ei tunnu käytettynä lähiliikkeistä löytyvän, mutta siunattu internet tuo pienet uudelleenmiksaukset ulottuvilleni. Todo Tienden lisäksi latailin Ott:in Smoked Glass and Chrome -raidan. Jälkimmäinen on erinomaisen hienoa fiilistelymusiikkia, mutta joku kaltaiseni suihkua karttava raise your anus, pliis-hippi oli tehnyt sen päälle viidentoista millijonin myötähäpeää aiheuttavan, meditaatiota ja henkistä kasvua käsittelevän valaistumiskalvosetin. Noloa vähän samalla tavalla kuin joogassa käynti: tyyli on erinomaisen asiallinen, mutta väliajalla myydään intiaanisuolaa ja hopi-intiaanien korvakynttilöitä. Suosittelen jättämään ikkunan taustalle ja keskittymään vaikka Monocle-lehden lukemiseen.

K-kortti

Heräsin aamulla kelloradiosta kuuluneeseen uusintaan jossa Päivärinta tenttasi neljää demarien puheenjohtaja-ehdokasta. Tai tarkemmin heräsin juuri siihen, kun eräs ehdokkaista ilmoitti ajavansa määrätietoisempaa oppositiopolitiikkaa -- porvarihallitus kun on toimillaan nostanut inflaation yli kolmen prosentin tason.

Tämä tiedon jyvänen kuultiin vasta 4. kauttaan kansanedustajana istuvan ja Suomen 3. pitkäaikaisimman naisministerin suusta.

Siinä tiivistyi olennaisesti sosialidemokraattisen puolueen ongelma. Epärehellisyys, arroganssi ja äänestäjien -- no, kuulijoiden -- sietämätön aliarvioiminen.

En ole toki vieläkään päässyt yli siitä, että kovasti arvostamani ex-pääministeri ja nykyinen valtakunnankiukuttelija Lipponen käänsi lähisukulais- eli natotakkinsa kolmen viikon ajaksi edellisen presidentinvaalikampanjan aikana. Vain tämän jälkeen jatkaakseen maan ajamista puolustusliittoon muun eliitin kanssa.

Kuulin samaisesta kelloradiosta, kun ehdokas Tuomiojaa haastateltiin tunnin verran Lauantaiseurassa. Tuomiojassa tuntuu olevan samanlaista kuivakkuutta, mediaseksittömyyttä, akateemisuutta ja kykyä älykkään analyyttiseen pohdintaan kuin Soininvaarassa. Toivon useammasta syystä, että Puolue päättää nuorentaa itseään kuusikymppisellä Evkillä. Sitäpaitsi siinä missä Osmo pyöräilee Nizzaan, Erkki vetää Cooperin testissä 2850 metriä.

Niin, minähän jätän yleensä aina tyhjän äänestyslipun. Paitsi viimeksi. Tai olisin jättänyt silloinkin, mutta sorruin ns. aapoloimaan äänestyssunnuntaita edeltävänä lauantaina sen sijaan, että olisin mennyt Tullikamarille Cannibal Corpsen konserttiin jossa olisin päässyt sisään listalta merkinnällä Nahka + 1. Vaaliväittely oli erinomaisen mukavaa, joten en voi valittaa. Hiukan silti kismittää... tuskin saan toista tilaisuutta päästä listalta CC:n konserttiin.

* * *

Täysin epäpoliittisena tarkoituksena oli vain sanoa, että sain tänään Firmalta sähköpostia, jossa minua onniteltiin ("Congratulations!") ensimmäisistä osakseni tulleista mittavista bonuksista.

Bonusten määrä: 0.8%.

Tarkemmin ajatellen, juuri väistyneen henkilökohtaisen bonuskertoimeni 0 -- zero poäing -- huomioon ottaen useamman saturaisen pieti ei ollut oikeastaan hullumpi. Mutta tarina oli silti hauska.

Menestyjä-lehti

Ihminen on sopeutuvainen eläin. Se haluaa mitä se näkee ympärillään ja omaksuu käyttäytymismallit siitä mitä muut tekevät. On rasittavaa ja aikaaviepää päättää päätellä itse mitä pitää ajatella. Niinpä päätin ulkoistaa ajattelutoimintani, olenhan sentään kiireinen mies.

Ensin tarvittiin tavoite. Minä päätin alkaa menestyjäksi.

Ajattelin, että on parasta ostaa välittömästi aikakausilehti jossa kerrottaisiin mitä tehdä. Mutta voi kurjuus! Akateemisessa oli satoja lehtiä. Mikä niistä olisi oikea? Mikään ei olisi tuhoisampaa menestyjän uralleni kuin aloittaa lehdestä joka on tosi last season.

Ulkomailla ollaan niin paljon menestyvämpiä kuin täällä impivaarassa ja junttilassa. Hmm... tuossakin tosin olisi hieno vain arvokelloille omistettu julkaisu. The Economist olisi tietenkin hyvä, joskin vähän konservatiivinen lehti. New Yorker olisi viileämpi. Ehkä joku käsittämättömällä kansigrafiikalla varustettu kalliin näköinen arkkitehtuurilehti? Tai jokin vain pienelle piirille tarkoitettu musiikkilehti.

Äh. Päätin menestyä ensin Suomessa, koska se tuntuu jotenkin helpommalta, joten päätin tyytyä kotimaiseen lehteen. Lehden pitää olla kovakantinen ja kiiltävä, ja siinä pitää olla kalliiden merkkien mainoksia.

Image nyt ainakin on so fifteen minutes ago, yhtä trendikäs kuin Eero Heinäluoma. Veli? Ei, jo päätoimittajan kokovartalokuva riittää kertomaan että tässä lehdessä vain... veljeillään liikaa. Selvästi wannabeille. Mondo olisi aika hyvä, mutta kannessa mainostetaan Thaimaata eikä lehdestä löydy viini- tai sikariarvosteluja. Kauppalehti Optio vaikuttaa tylsältä, Presso olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Sekin on tosin leimallisen helsinkiläinen, jotenkin periferinen eikä edes rehellisesti nousukasmainen. Glorian Viini voisi olla mutta ei kuitenkaan.

Perkele.

Onneksi Google auttaa. Suomesta löytyy kuin löytyykin Menestyjä-lehti. Seuraavan linkin takaa löytyy kuva menestyjistä. Varmuuden vuoksi varsinainen menestyjä on kuvattu uudelleen pienessä alakulman insertissä.

Tyydyin lopulta ostamaan tuoreimman Soundin tarjouksesta ja suihkimaan kosmettikkaosastolla Bossin testereitä kämmenselkiini.

Stockmann-herkussa ei ollut edes punasipuleita. Perkele. Löytyy kyllä perulaisia kumkvatteja ja israelaisia litsejä ja enteellisesti nimettyjä kaffir-limejä. Ja kaikki Clausthalerit oli nyysitty, taas. Menestys vain antaa odottaa itseään.

Motivus

Wanhoina Hywinä aikoina oli eräässä Nokian yksikössä tapana julkaista laatuosaston toimesta kiiltäviä nelivärijulisteita, joissa parhaaseen neuvostotyyliin julistettiin laadun merkitystä tehtaan tuotannossa. Laatu Näkyy! Laatu Palkitsee! Laatu Myy! Mitä enemmän koestustesteissä hylättyjä susikappaleita pihamaalle riviin ilmestyi odottamaan purkamista, sitä enemmän julisteita seinille ilmestyi.

Kyseinen yksikkö myytiin pois jo 90-luvun puolivälissä, mutta myös nykyään työntekijöiden kannettavien tietokoneiden ruudulla vilistää näytönsäästäjänä joukko yrityksen ihmisläheisiä arvoja julistavia iskulauseita.

En olisi vielä viime syksynä uskonut, että ottaisin yhteyttä Business Infrastructureen ja anelevani näytönsäästäjäni päivittämistä. Ruudullani pyörivät edelleen samat lokit, paskaiset lenkkarit ja collegepoikien tosi tiimihenkiset selät. Naapurikoneiden ruudulla näkyy ananaksia, paljaita jalkoja laiturilla, polkupyöriä ja designtaustoja. Minä haluan ananaksia ruudulleni! Pliide!

Matkakertomus III

Kuten aiemmin todettu, Hurghada on rakennettu vain ja ainoastaan turisteja varten. Käytännössä lähes jokainen paikallinen ihminen saa elantonsa turistien taskusta.

Norjalainen sukeltajaneito mainitsi käyneensä Hurghadassa syyskuussa 2001. WTC-iskun jälkeen turistit evakuoitiin viimeistä miestä ja naista myöten, ja esimerkiksi Norjassa matkatoimistot peruuttivat turvallisuussyihin vedoten matkat Hurghadaan usean vuoden ajaksi. Koko paikka muuttui aavekaupungiksi turistien kadottua. Tämä selittänee näkemämme valtavan kokoiset hotellien raadot, joiden rakennustyö keskekytyi vuosituhannen alussa eikä työtä koskaan jatkettu.

Syvällisen analyysimme perusteella paikka on jakautunut lukuisiin näkymättömiin reviireihin. Niin kauan kuin olet jonkun paikallisen liikkeenharjoittajan suojassa (ts. maksat tälle rahaa), sinua ei ahdistella. Kun poistut reviiriltä, muutut vapaaksi riistaksi. Pääkadulla pyörii hahmoja, joiden toimintalogiikka muistuttaa varhaisia 3d FPS-räiskintäpelejä: kenttä on täynnä inaktiivisia, paikallaan animoivia hahmoja, kunnes pelaaja (turisti) ylittää trigger linen jonka jälkeen hahmot lähtevät ohjautumaan kohti.

Tarkoituksenamme oli itse asiassa kerran pysähtyä ja antaa kokemuksen nimissä paikallisen käydä läpi myyntipuheensa: ystävystyminen, yhdessä syöminen ja juominen, whole nine yards. Sittemmin selvisi, että nämä myyjät ovat vain paikallisten putiikkien asialla. Länsimaisesta näkökulmasta ajateltuna olisin voinut hyvinkin poiketa muutamassa liikkeessä, ellei myyntitoiminta olisi ollut niin aggressiivista.

Oma lukunsa oli myyntitavaraansa eli epämääräisiä "papyrus"-kääröjä kainalossaan kannellut kaveri, joka ei mitä ilmeisemminkään ollut käynyt paikallista basaariakatemiaa. Tämä jokapäiväinen ystävämme hyppäsi tavanomaisen ystävystymisrituaalin (Hello my friend! Where do you come from?) ohi hakaten kyynärpäällään turistin käsivarteen ja heilutellessaan kädessään kolikoita, toistallen vihaisesti euros, euros, jota seurasi lähes välitön fuck you. Omalla tavallaan häkellyttävän tehokasta.

* * *

Valitsimme sukelluskeskukseksemme pohjoismaisen, hieman kyseenalaisesti nimetyn Colona Diversin (mm. keskuksen myymien shortsien lahkeeseen oli painettu ilmeisesti tilan puutteen vuoksi "Colon divers"). Putiikki sijaitsee hotelli Makawishin yhteydessä meren rannalla, jonne kolmannen päivän jälkeen saimme taksin jo alle 20 paikallisella punnalla. Ensimmäisen päivän 150 EGP oli ns. genuiinihinta, oppirahat jotka oli vain maksettava. Edelleenkin ihmettelen, miksei käyttämämme matkatoimisto vaivautunut mainitsemaaan mitään käyvistä hinnoista tai edes niiden suuruusluokasta, mutta hyvä näin.

Sukelluskeskuksen luotettavuutta nosti silmissämme mm. se, ettei meitä kahden ja kolmen vuoden tauon jälkeen päästetty veneelle, vaan ensimmäisenä päivänä suoritimme refresh-sukelluksen (mask removal, mask clearing, regulator recovery, etc.) Ironista kyllä, en ole vieläkään oppinut sukellusterminologiaa suomeksi, mutta ruotsiksi laitteiden nimet ovat jo hallinnassa.

Kolme kahden sukelluksen venepäivää olivat varsin onnistuneita. Rutiini veneessä toimimiseen syntyi kuin itsestään, merivesi oli riittävän lämmintä (yli 20-asteista -- huomasin sukelluslokistani että Vancouverin sukellukset tuli tehtyä parahultaisessa 6 asteisessa vedessä märkäpuku päällä, ilmankos kokemus oli lähinnä viheliäisen karaiseva), näkyvyys hyvä ja pohjassa nähtävää. Kolmannen päivän jälkeen lainaräpylät olivat syöneet jalkoihin sellaiset rakkojen ja haavojen kimaran että neljäs päivä mentiin puolella rullalla teippiä ja rehellisesti valkoiset tennissukat jalassa. Valkoiset tennissukat, jotka vedin käsittämättömästi mutta iljettävälle luonteelleni omaisesti märkäpuvun lahkeiden päälle ensimmäisen sukelluksen ajaksi. Totta kai juuri tuolloin mukana oli videokameralla varustautunut kuvaaja joka päivän päätteeksi myi osallistujille dvd:n. Vieläpä sen verran hienosti kuvatun, että olihan se pakko ostaa. Ensi kerralla mukaan lähtevät silti neopreenitossut ja avokantaräpylät, omat sellaiset.

Ixus-pikkupokkarilla ilman valoa referenssikuvista ei erityisen häävejä tullut, mutta muutaman syvän sinisen kuvan aion silti tunkea pällisteltäväksi. Näimme ainakin sinitäplärauskuja, mureenoita, leijonakaloja ja pallokalan. Tekisi mieleni suorittaa Advanced Open Water -kurssi vain sen vuoksi, että pääsisin ensi kerralla ns. edistyneempien sukeltajien joukkoon ja hienommille kohteille.

Keskus oli joka tapauksessa ammattimaisesti hoidettu ja hyvin varustettu, ilmeisen hyvin kannattava (omistivat mm. neljä isoa venettä) ja ohjaajat asiallisen rentoja. Voin hyvin suositella.

* * *

Ravintoloiden suhteen tahtipuikkoa löi 3. päivästä lähtien matkakumppanini eebenpuinen saluunanovi, mutta koitimme reissun aluksi ja päätteeksi muutamia paikallisia vaihtoehtoja. Paikallinen tarkoittaa tässä kontekstissa Hurghadassa sijaitsevia ravintoloita; kävimme syömässä Sakkalan lähikylässä kerran. Sakkalassa voisi ehkä olla parempi tarjonta, mutta en pidättelisi hengitystäni näitä kokemuksia odotellessain.

Suurin osa ravintoloista oli katastrofeja, kuten vaikkapa matkaoppaamme ranskalaiseksi fine dining -ravintolaksi tituleeraama "Chez Dominique"; en ole helsinkiläisessä kahden Michelinin tähden ravintolassa vielä käynyt, mutta tämä ravintola tarjosi ruokaa jonka olisin palauttanut Kesoilin huoltoasemalla takaisin keittiöön. Suurinta viihdettä tarjosi tarjoilija, joka ennen tarjoilun aloittamista katsoi asianmukaisesti tiukata, olemmeko vain ystäviä, vai peräti poikaystäviä ("friends -- or boyfriends?").

Se ainoa hyvä kokemus (minulle) oli libanonilaiseksi ravintolaksi itseään tituleerannut Mandarin, jonka palvelu oli erinomaista, ruoka ihan hyvää ja sishapiippu makoisaa (piippua tarjoili Mustafa the Sisha Man Luxorista). Koska matkakumppanini sai mitä ilmeisemmin tautinsa juuri kyseisestä ravitsemusliikkeestä, tätäkin paikkaa voi suositella vain varauksella. Se oli muuten ainoa paikka, jossa söi jollain lailla egyptiläiseen keskiluokkaan kuuluvan näköinen perhe -- ja perheen nuori vaimo oli muistaakseni ainoa Hurghadassa koko aikana näkemäni paikallisen näköinen nainen. Loppujen lopuksi Koftat, Shawarmat ja Kebabit olivat kuitenkin aika standarditavaraa.

* * *

Paikallisesta autoilukulttuurista tuli jo kirjoitettua, mutta sitä voisi luonnehtia vaikkapa sanoilla dynaaminen sekä väljillä toleransseilla varustettu. Jos auto pitää saada moottoritielle mutta liittymää ei löydy, sitten moottoritietä ajetaan vastaantulevien kaistalla, sopivasti torvea ja valoja käyttäen kunnes joku reikä betonimuurista löytyy josta pujahtaa oikealle puolelle tietä. Itse asiassa valojen ja torven käyttöön tuntuu liittyvät erittäin monimuotoinen kommunikoinnin kulttuuri, jonka avulla paikalliset käyvät jatkuvia neuvotteluita.

* * *

Paluulennollakaan ei myyty alkoholia. Vaikka baareista ja ravintoloista saakin alkoholia, paikalliset kaupat myyvät vain alkoholitonta olutta. Jos kokee halua tapailla matkan aikana esim. hotellihuoneessaan keskioluen alati raikasta makua, kannattaa maahan tullessa poiketa lentokentän kaupassa ja ostaa sieltä lavallinen tölkkejä mukaan.

Ottaen huomioon että kyseessä oli pääsääntöisesti iljettävä ravunpunaisten läskiään käristävien turistien lomakylä, humalaisia ihmisiä ei vastaan kulkenut. Muutamana yönä muutama suomalainen überkonkari toki piti älämölöään mutta korvatulpilla sekin hoitui.

Oma matkamme oli erittäin tervehenkinen. Kävimme parina päivänä juoksulenkillä, kävelimme kymmeniä kilometreja ja sukelsimme neljänä päivänä. Herätykset olivat niin aikaisia -- sukelluspäivinä kello 0645 ja kaksi viimeistä päivää kello 0300 jälkeen -- että olimme pääsääntöisesti punkassa jo kello 21 jälkeen. Puolen litran XO-calvadospullo kesti kahdelta mieheltä päivää vaille koko viikon.

* * *

Reissun ainoa oikea turistiohjelma oli päivämatka Luxoriin Kuninkaiden laaksoon ja Karnakin temppeliin. Tästä myöhemmin erikseen, kuten niitä kuviakin.

* * *

Summa summarum: Punainen Meri on oiva sukelluskohde ja Hurghada suhteellisen halpa tukikohta, mutta ehkä ensi kerralla voisimme koittaa silti Sharm el Sheikhiä. Thaimaata tämä ei silti voita, paitsi hinnallaan. Lämpimämmän ja kirkkaamman veden lisäksi Thaimaan puolesta puhuvat halvemmat hinnat, parempi siisteys, parempi ruoka ja kohteliaampi (vähemmän aggressiivinen) kulttuuri. Paikalliset sukelluksenohjaajat tosin olivat sitä mieltä, että Punaisen Meren floora ja fauna ovat Thaimaata kiinnostavampia. Kaltaiselleni diletantille tällä ei toistaiseksi ole väliä.

Yleinen vastuuvapauslauseke: Tämä ei ole asiatekstiä vaan diipadaapaa, kuten kuka tahansa lukutaitoinen nopeasti havaitsee.

Kuolonvarma

Tohtori Missisaugassa kirjoitti taannoin Tarantinon jälkikäteen ajateltuna aivan ilmeisestä jalkafetissistä. Taiteenalaan vihkiytyneenä varttikonossöörinä taputan tietenkin ilahtuneesti pieniä karvaisia käsiäni yhteen. Aihepiiri tuli mieleeni katsottuani arvon tirehtöörin tuoreimman, jossa tämä mielenkiinnon kohteen ilmaisussa saama näkyvyys alkoi lipsumaan ns. liioittelun puolelle.

Death Proof oli silti rautaista julistusta. Päheitä autoja, tyylikästä musiikkia, kerralla purkkiin vedettyä dialogia sekä niitä varpaita. Ja itseään esittävä stunt-nainen Zoë Bell. Pitäisi vihdoin ostaa oma kone ja imuroida itselleen Bullitt ja Vanishing Point.

* * *

Minulla oli toki oma tietokone, jonka optimistisesti jätin yliopistolle säilytykseen rapakon taakse siirtyessäni. Laskin, että koska työsuhteeni jatkui edelleen, olisi vain asianmukaista jättää työhön liittyvä suht' runsas materiaali laitokselle säilytettäväksi. Tyhjensin siis työhuoneeni mutta jätin yhden hyllyn neljästä täyteen kirjoja, proceedingseja ja pienen kasan henkilökohtaista omaisuuttani -- mukaanlukien tutkintotodistukset joista olin ottanut yliopistolla virallisia kopioita sekä tietokoneeni, jota en jaksanut raahata isäukon vaivoiksi. Lukitsin kaapin ja annoin avaimet valitun professorin haltuun, mikäli jostain syystä hylly pitäisi avata.

Kun vierailin seuraavan kerran neljän kuukauden jälkeen Suomessa, tavarat olivat kadonneet. Työhuoneeseen muuttanut, aiemmin vastapäisessä huoneessa työskennellyt käytettävyystutkija oli ensitöikseen huomannut lukitun kaapin ja samana päivänä tilannut paikallisen laboratorioinsinöörin poraamaan kaapin auki. Ei sähköpostia minulle, ei sähköpostia laitokselle, ei kysymyksen kysymystä tutkimusryhmäni jäsenille.

Löysin tavarani yleisestä varastosta talon kellarista muuttolaatikoihin sullottuna. Kasan päällimmäisinä olivat mm. tohtorin ja diplomi-insinöörin tutkintotodistukset, kaikki alkuperäiset työtodistukseni ja käytännössä kaikki olennaiset viralliset paperini. Ja paljon muuta.

Käytettävyystutkija ei ollut paikalla. Laboratorioinsinöörin mielestä syy oli minun. Keräsin tärkeimmät tavarani ja jätin loput rojut kellariin sillä ajatuksella, että tuskin ketään kiinnostaa yleiset rojuni. Vahinko oli jo tietyssä mielessä tapahtunut.

Palattuani Suomeen toista vuotta myöhemmin muistin, että tietokoneeni oli niin ikään jäänyt ko. pommisuojaan, mistä sitä ei tietenkään enää löytynyt. Olivat järjestäneet paikallisille hw-lokeille tilaisuuden, jossa arvan määräämässä järjestyksessä saivat käyttää tietyn aikamäärän haluamiensa rojujen dyykkaamiseen jotta varastoa saataisiin tyhjennettyä. Koneeni oli pistetty palasiksi ja palat ovat päätyneet teille tietämättömille.

Nyt pitäisi päättää hankkiako kannettava vai pöytäkone, PC vai Mac, ja mitä käyttiksiä pyörittää ja selvittää kuinka hyvin Parallels-tyyppiset softat toimvat.

Se Bullitt taitaa kyllä imuroitua ihan millä vaihtoehdolla tahansa.

Tiellänne

Linja-auto ajaa itselleni uutta reittiä kohti Ruoholahtea. Auringon sijainnista ja horisontissa näkyvästä merimaisemasta päätellen liikumme itään, luulisin tätä Länsiväyläksi.

Kello on 09.45. Ensimmäinen kalenterihälytys pärähtää päälle. Kuin sympatiaitku, seuraava ja seuraava ja jälleen seuraava kapula alkaa huutamaan. Linja-autollinen Nokian insinöörejä tutkijoita, kaikkien kännykät synkronoitu kalenterin kanssa, kaikkien kalenterissa sama kutsu.

Pimpelipompeli. Suu auki syömisen ja purukumin mässytyksen jälkeen ärsyttävin ääni. Ja tuossahan se konttori on.

Ylöspäin

Perjantai oli pitkä ja kaatopaikalle valmiiden poppivehkeiden helähtäessä valomerkin jälkeen soimaan naapuri kompuroi jälleen kännissä päin seinää.

Lauantai oli leppoisa ja pitkä, MobitaDanscon Lemminkäinen vallan katsomisen arvoinen ja katsoin viimein Sideways-elokuvan, johon keskusteluni viini-ihmisten kanssa aina mystisesti siirtyi kun ilmaisin vastenmielisyyteni Merlot-rypälettä kohtaan.

Plevnassa katsoin pitkään alapuolellani istunutta seuruetta. Suoraan vastapäätä ollut pitkätukkainen mieshenkilö vaikutti kovin tutulta; tulin siihen tulokseen että kyseessä oli oltava joko TaY:n roolipelikerhon tai filosofian laitoksen alumnien kokoontuminen. Sitten tilan täytti naisen ääni, viehko ja voimakas kuin yleinen hälytysmerkki. Torvi- tai kukkopillityyppiseksi hälyttimeksi luonnehtimani ääni piiskasi tärykalvoille viestiä: minä, minä, minä, minä.

Sunnuntaina tein töitä, vaikka lupasin itselleni olla sortumatta moiseen. Samassa kahvilassa taas, samoja akateemisia tutkimuspapereita, samoja nuoria tarjoilijattaria. Sitten sorruin yyppäämään ja se ei ollut hyvä idea. Aamulla saapunut tekstiviesti tiivisti olotilan seuraavasti: no, fistasitko digeridoohon ja tarviko aamulla strapata diapamit ineen?

Nyt kalenterista vyöryy palavereita ja tilaisuuksia 32 tunnin edestä. Kaksi kännykkää piippaavat vuorominuutein muistuttamaan seuraavasta paikasta jossa voi olla tekemättä työtä. Myös pari arki-iltaa on peruttu. Puran sähköposteja kun hiljalleen mailleen käyvä aurinko heijastuu naapurirakennuksen lasimuurista. Voisi opetella näkemään olennainen epäolennaisesta ja hyväksymään, että täytettäessä kahvikuppia paloletkulla osa roiskuu aina yli.

Joku päivä vielä tännekin ilmestyy jotain kiintoisampaa.

Sorsa

Sorsa lentää järveltä suoraan edessä olevalle penkereelle ja sanoo välittömästi, no mitä ikinä sorsilla nyt onkaan tapana sanoa. Prää.

Jälkikäteen ajateltuna, ehkä kireät miesjuoksusukkahousut ei ollutkaan paras otsikko palvelulle, etenkin jos palvelu sijoitetaan Nokian nimissä periaatteessa julkisesti ladattavissa olevan linkin alle NRC:n extranetin testipalvelimelle. Tuli tuossa vaan mieleeni.

Toisaalta, kuten taiteilija Röyhkä totesi tänään aamuradiossa: "pidän törkeydestä ja alatyylistä". Taiteilija totesi myös kokevansa rasittavana kun yleisöstä huudellaan että "Kake on äijä!" -- nyt kun äijyys on muotia. Hän ilmoitti tavoitteekseen, että yleisöstä kuuluisi tämän sijaan "Kake on ämmä!".

Vittuilusinfonia

Sinä iltana Esaksi itsensä esitellyt mies lyöttäytyi pöytään seuraan ympäripäissään. Esa oli vanha punk-mies ja puhelias. Esa ajettiin pois runoilijan, taiteilijan otteella. Seurasin mykistyneenä tilanneälyn ja epäsuoran vittuilun sinfoniaa. Tunsin vain ylpeyttä, en kateutta. Veljeni ammattitaitoa. Piippu tuntui olkalaukkuni kankaan läpi.

Taivaansini

Aktiivisempina päivinään kerrotaan Download-Moilasen ohjanneen siveetöntä materiaalia jopa satelliitista päin maan kamaraa.

Ahavoitunut merikarhu

Minä en ole ahavoitunut merikarhu, vaan tuo titteli on varattu Vertaisvoimailijalle. Silti, hankin itselleni piipun. Tarkemmin ottaen, hankin Stockmannilta aloituspaketin joka sisälsi piipun, piipputyökalut, rasseja ja filttereitä. Mielestäni on jotenkin riemastuttavaa, että nikotiininpiikitykseen on tarjolla oikein aloituspaketteja. Mitähän seuraavaksi? Voisiko Alko tarjota tuleville alkoholisteille vaikkapa kirkkaiden viinojen aloituspaketin?

Olen polttanut piipun sisään ja kieltämättä piippu tuoksuu huomattavasti paremmalta kuin normaalit savukkeet.

Sikarit ovat niin kolme minuuttia sitten. Piipun kanssa voin ainakin näennäisesti naamioida nikotiininpiikitysharrastukseni jotenkin kultivoituneemmaksi. Kessun vetäminen kun on omalla tavalla paljaan rehellisesti itseaiheutetun kroonisen riippuvuuden hoitamista. Herrasmiehet vetävät piippua.

Tupakkamiehenä vedän tietenkin roinat keuhkoon, mikä ei varsinaisesti tee piipunpoltosta sen terveellisempää harrastusta. Minä se osaan.

Aloitin piipun sisäänpolton Dynamiitti-Kimmon kotitilalla. Revolverilla ampuminen ja piipun polttaminen toi jotenkin kaivattua miehekkyyttä olemukseeni.