Miehet skulaa kympillä

Vaikka on vasta tammikuu, ulkona saattoi aistia kevään tulon. Aurinko paistoi, ruoho on vihreää, pesukarhut ja oravat uhittelevat ohikulkijoille ja ilmassa on heräävän luonnon tuoksu. Yliopiston puutarhaihmiset istuttelivat kukkia tulevaa kevättä varten tienpieliin. Helmikuun tulisi hevosmiesten tietotoimiston mukaan olla yksi vuoden parhaita kuukausia, tosin tarkistamalla keskivertoa säätä en oikein tiedä, mihin tämä näkemys perustuu. T-paita ja vuorellinen takki olivat joka tapauksessa ylimitoitettuja ulkoiseen käyskentelyyn. Lämpötilat heiluvatkin jossain kuuden ja kahdeksan asteen välimaastossa ja aina silloin tällöin vastaan talsii ihminen pelkissä shortseissa ja sandaaleissa. Onhan täällä verratenkin lämmintä, mutta ei niin lämmintä.

Hienosta säästä huolimatta suurin osa ajastani on mennyt sisällä istuessa. Kuuntelen Radio Helsingistä Heviurpojen uusintaa yölähetyksenä ja nautin siitä, kuinka mainio Lasse Kurki yhdessä herra Halmkronan kanssa soittavat toinen toistaan päättömämpiä hevikappaleita ja sankarisooloja mitä kummallisimmilta historian unholaan painuneilta -- usein saksalaisilta -- bändeiltä, ja siinä sivussa erilaisia 80-luvun heviklassikoita. Miesten suhtautuminen "paskimmillaankin parasta"-musiikkilajiin on vanhan metallimiehen mieleen: genren tahattomalle komiikalle, mahtipontisuudelle ja klisheille nauretaan, mutta lämpimän ironisella tavalla. Sellaisella joka syntyy aidosta fanitaustasta ja vuosien ellei vuosikymmenien harrastuneisuudesta. Sitä lapsena laulaa KISSiä ja WASPia ilmakitaraa soittaen kirkkaalla äänellä ymmärtämättä mistä ne tädin näköiset sedät sillä liikkidapilla oikein tarkoittivat ja sitten vuosia myöhemmin huomaa osaavansa laulaa sanat ulkomuistista -- ensimmäistä kertaa ymmärtäen mitä lapsena tuli laulettua. Samanlaista hyväntahtoista myötähäpeää kokee kuunnellessaan Heviurpoja. Vähän kuin joisi pimennetyssä olohuoneessa kiljua ja kuuntelisi Sabbathia, kyynelhän siinä silmään tulee.

Hevimusiikille tuntuu olevan ominaista teatraalisuus ja itseironia, tai ainakin vähemmän juhlallisesti kyky nauraa genren ulkoisille tunnusmerkeille. Festareilla liimataan ilmastointiteipillä sormet pysyvään pikkusormi-etusormi-asentoon, jotta vielä sammuessaan olisi rok:

Got to make it louder, all men play on ten
If you’re not into metal, you are not my friend

Vaikka jotkut uskovat että markkinamiehet räknäävät ja kalkyloivat ja kansa ostaa, on spinal tap -todellisuus suhteellisen kaukana tästä kirjaviisaudesta. Kuten niin monessa muussakin asiassa, se on rakkautta.