Takaraivograbbi

Panin torstaina neljännen kerran trikkejä pakastimeen ja omat aiemmin parjaamani välineet toimivat nyt kuin unelma: lasit toimivat piilolinssien kanssa erinomaisesti ja olivat käytännössä välttämättömät raetuiskussa, brändihanskat toimivat kelvokkaasti rannesuojien ja oikean takin kanssa, ja kypärä oli jo aiemmin hyväksi havaittu. Vancouverin jatkuva sade realisoitui komeana puuterikerroksena, joka pehmensi alituista konttaamistani. Silti löin pääni muutaman kerran tantereeseen pökerryttävällä voimalla joten sosialidemokraattinen kypärä osoittautui täysin välttämättömäksi varusteeksi kaltaiselleni tasapainorajoittuneelle. Jälkimmäisen voltin yhteydessä loukkasin myös oikean käteni siten, etten saa sitä nostettua kunnolla edes laittaakseni takkia päälleni. En oikein ymmärrä miten onnistun kaatumaan siten, että samanaikaisesti lyön takaraivoni ja olkapääni. Jälkimmäisen suorituksen jälkeen, yrittäessäni ensin muutaman kerran ylös mutta oltuani liian pökerryksissä iskusta, ja sitten kontatessani polviani myöten lumessa hernerokkasumussa rakeiden hakatessa kypärään, mielessäni kävi tämänkin harrastuksen järjellisyys. Kun ei ole sitä motoriikkaa, ei ole sitä motoriikkaa, vaikka kuinka yrittäisi syyttää sosiaalisia konstruktioita. Niinhän se on mennyt: kun joku kikkaili, se olin aina minä joka löysi tiensä sairaalaan.

Käsittääkseni laudan rinteen alapuoleisen kantin pitäisi olla jatkuvasti ilmassa, mutta käännöksissä piinatut jalat lopulta luovuttavat, laskevat etukantin alas ja sitten taas lennetään ja kiroillaan. Tänä torstaina varsinaisesti nautin itseni kiusaamisesta ne noin kaksikymmentä sekuntia jolloin laskettelin ihan oikeasti ja suhteellisen kovalla vauhdilla. Siis ennen kuin mäjähdin taas takaraivolleni. Tätä menoa kevään koittaessa osaan joko laskea laudalla tai sitten olen rikkonut paikkani, suurimmalla todennäköisyydellä oikean olkapääni. Ehkä pitäisi alkaa opettelemaan niitä Aikidon pehmeitä ukemeita.

Positiivista on se, että päivän sankariteot syntyivät vihreässä rinteessä lastenrinteen sijaan. Opin vihdoin käyttämään oikeanpuoleista jalkaani käännöksissä siten, että laskut menevät välillä muutamien käännösten verran ihan tyylipuhtaasti, kunnes ollaan taas turvallaan tai pysähdyksissä. Suomalaisesta rinnemerkintätavasta poiketen täällä vihreät rinteet eivät ole siirtymärinteitä vaan ihan oikeita laskettelurinteitä joissa saattaa olla lyhyt tasainen osuus (jota ennen kaatuessaan joutuu pomppimaan seuraavan laskun alkuun). Siniset rinteet ovat noviiseille jo myrkkyä, ja ne mustat tuplatimanttirinteet pujottelevat tällaisen toukohousun näkökulmasta kapeana superjyrkkänä norona puiden ja kumpareiden välistä. Vaikkei touhu olekaan näköradiossa esitettyihin sotamiehen temppuihin nähden mitään, se jotenkin konkretisoi laskijoiden välisen tasoeron. Sain asiasta hyvän muistutuksen vuokraamossa unohtaessani palauttaa vastikekuittini: joka vuosi vuorille kuolee ihmisiä. Kuukauden sisällä kaksi, joskin ko. opiskelijat taisivat yrittää offailla jonkun oikoreitin kautta.