Pelastakaa edes lapset

Aivan kuten vammaisia ei saisi kiusata, myöskään tähän aiheeseen ei kannattaisi koskea pitkällä tikullakaan, korkeintaan seurata vierestä epämääräistä häpeää tuntien.

Syytän Radio Peiliä, tai nykyään vain Ylen Puheradiota. Heräsin nimittäin ensimmäisen kerran kelloradion ääneen, juuri kun ohjelmaan soittanut vanhempi naishenkilö kertoi ääni väristen kuinka häntä niin risoo tämä Anita Hallama. Moinen valtakunnanhuora -- viimeistään tämä ilmaisu korvan juuressa soivana aiheutti ns. WTF-tyyppisen unesta havahtumisen -- kun meni julkaisemaan muistelmansa, jossa juoruili suhteestaan Kekkoseen.

Hyvä. Suhde alkoi 60-luvulla, muistelmat ilmestyivät 2001 ja molemmat ovat kuolleet aikapäiviä sitten, mutta vieläkin tätiä korpeaa.

Seuraava herätys tapahtui parahultaisesti parin päivän takaisen Aamu-TV:n uusinnan tahdissa. Siellä eräs parturi-kampaaja suoritti pitkään aikaan rohkeimman pelitaktisen avauksen lyömällä Hitler-kortin välittömästi pöytään ensimmäisessä virkkeessään. Kyseessä on todennäköisesti kaikkien aikojen nopein Reductio ad Hitlerumin käytännön sovellus. Erityisen ilahduttava oli vastaansanomaton kyky projisoida kaikki paha yhteen kohteeseen: jos kannatat lastentarhoja, vapautat myös minkkejä luontoon. Pikku Prinssiä mukaillen puhe, joka ei tule sydämestä, on höpöä. Ja höpöä ei saa puhua.

Parturi-kampaaja tarjosi huikeaa materiaalia tämän maan puheviestinnän kouluttajille ja lukion äidinkielen opettajille siitä, kuinka monella tavalla keskustelun voi hävitä, luullen samalla olevansa voitolla. Terry Prachettia mukaillen, myrskyläläisen parturi-kampaajan kanssa väittely on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa: ensin se kaataa nappulat, sitten paskoo laudalle ja lopulta lentää kertomaan kavereilleen voittaneensa.

Parturi-kampaaja oli paras argumentti ikinä lasten päivähoidon puolesta. Joku nuori toteaisi tähän, että Timo T.A. Mikkonen on ihan vitun läppä äijä.

Nej, det kan jag inte

Kyllä aikuisella miehellä on hyvä purjevene olla. Tämän suuntaisia aatoksia pyöri pienessä päässäni joskus kuluneen kesän jälkipuoliskolla, kun miehissä suunnittelimme kajuuttaan sopivien jalojuomien laatua.

Se oli aikaa ennen syksyistä Epookkia, jonka jälkeen asiat menivät pääsääntöisesti ns. päin vittua (tm), niin maailmalla kuin vähän lähempänäkin. Tuohon aikaan oli reissattu pitkin Keski-Eurooppaa, yövytty torinolaisten professorien loma-asunnolla Portofinon liepeillä, hengailtu täydellä ylläpidolla Zürichissä, kierrelty baskien opastamana pitkin Bilbaon katuja ja muuten vaan oltu huoletonna.

Olinhan kokenut merten konkari, istuttuani purjeveneessä juomassa kaljaa jo kolmasti ennen 30 jalkaisen purren hankkimista. Suoraan Turun saaristoon, ei sitä järvellä tule kuin vihaiseksi.

Kerran ehdin venhosen jo viedä vesille. Pinnassa ehdin istumaan Airiston verran merikarttaa lukien, palkatun kapteenin valvovan silmän alla. Oman venhon kannella oli perin mukavaa maata piippu suussa ja punaviinilasi kädessä, katselemassa täysin esteetöntä, valosaasteen ulottumattomissa loistavaa tähtitaivasta. Sen verran opin, että tähtitaivaan ylenmääräisestä tuijoittelusta saattaa tulla pää kipeäksi seuraavana aamuna. Mielikuvatasolla ajatus joukosta 180-senttisiä neitejä ottamassa aurinkoa jahdin kannella itseni ohjatessa paattia kapteeninhattu päässä ei tunnu pahalta.

Eikä se mitään etten osaa purjehtia. Olenhan silti arvoltani, paitsi uimakandidaatti, myös saaristolaivuri.

Annaalin paluu

Joskus 90-luvun puolessa välissä, palatessani kahden matkatoverini kanssa alkoholinhuuruiselta road tripillämme Puolaan, ostimme Kaunaksessa sijainneen kaupan tyhjäksi kaljasta. Muutamia päiviä myöhemmin availin opiskelijaboksissani tölkin olutta, kauhistuin sen nuivaa ensipuraisua ja olin varma, että suomipojalle myydyn tuotteen viimeinen myyntipäivä oli mennyt. Epäilyni muuttui kauhuksi huomatessani tölkin kyljessä tuomiopäivän sanan alkoholofrei. Elämäni vilisi nauhana silmieni edessä rynnätessäni ns. varastolle, kunnes huomasin että tuota kirottua rosvosektorijuomaa oli eksynyt mukaan vain muutama hassu tölkillinen. Ostimme kokonaisen kaupan tyhjäksi, joten mukaan sattui sitten muutama kiusallinen harhalaukaus. Tölkissä todennäköisesti luki tosin "alkoholfrei", ilman ylimääräistä o-kirjainta, mutta yllä esitetty muoto kanonisoitui aikojen kuluessa, tarinaa yhtä uudelleen kauhistuneelle yleisölle kerrottaessa.

Neljätoista vuotta myöhemmin vietän perinteistä, järjestyksessään jo toista Detox January -teemakuukautta. Kuukausi on sujunut helpommin kuin vuosi sitten viettämäni neljänkymmenen päivän mittainen "tutustu itseesi ilman päihteitä"-kärvistely. Aivot huutavat etanolia ja nikotiinia, ja sijaistoimintoina pakottavat imuroimaan järjettömiä määriä kahvia sekä matkaansaattavat jatkuvan nälän tunteen; jotenkin edellisvuonna tapahtunut piipun polttoon siirtyminen on kuitenkin muuttanut päivittäisiä rutiineita siten, että tupakoinnin tilapäinen keskeyttäminen ei ole ollut hankalaa kuin satunnaisesti ja alkoholitonta oluttakaan ei ole kulunut viimevuotiseen malliin. Toki Stockmannin perjantairuuhkassa Clausthaler-hyllyn ammottaessa tyhjyyttään saatoin käyttäytyä huonosti, ja erilaiset peilin edessä suoritetut yhden miehen varietee- ja matinea-esitykset ovat vaivihkaa palanneet jälleen repertuaariin.

Kävin vuosi sitten lävitse kaikki mahdolliset löytämäni alkoholittomat (<0.5%-alc) oluet ja kärkisijan vei vailla vastusta edellä mainittu Clausthaler. Satunnaisesti Nikolain tumma ja Tucherin vehnäolut saattoivat yhden pullollisen verran lievittää oluen himoa, mutta vain iso C kelpasi päivittäiseksi juomaksi. Havaitsin nimittäin oluenhimon olevan oikeastaan alkoholimäärästä riippumaton asia; vaikkei moinen kevyt lager-liemi mikään Rochefort 10 olekaan, sitä saattaa toisaalta juoda ihan milloin vaan. Saunassa parikaan tölkillistä ei aiheuta pöhnää, ja ennen salille tai lenkille lähtemistä voi janoonsa hyvin ryystää yhden tölkillisen kaljaa.

Rehellisyyden nimissä kulauttelin viime vuonna välissä kaksi pulloa I-olutta ja se maistui jo paljon täyteläisemmältä, joten ehkä uskoni C:n raikkauteen on vain valkoisia valheita joita syötän sielulleni. Silti, tänään yritin miettiä miksi C maistuu mielestäni paremmalta tai vähemmän kuppaiselta kuin toistaiseksi kokeilemani kilpailijat. Valmistusaineita tavatessani havaitsin, että suomalainen Nikolai sisältää veden, humalan ja ohramaltaan lisäksi sokeria ja askorbiinihappoa. Nicht gut. Holsten ja Faxe sisältävät vain vettä, humalaa ja ohramallasta, ja jälkimmäinen vielä kerettiläisesti maissia, mutta eivät hiivaa. Myönnetään, että alkuperäinen reinheitsgebot ei myöskään sisältänyt hiivaa, mutta tämä kuitattakoot sillä etteivät germaanit tuohon maailmanaikaan vielä tunteneet ko. tuotetta.

Nyt olen tervehenkisesti viettänyt kaksi päivää Näsijärvellä varoituksista huolimatta, ja vieläpä luistimilla. En sentään vanhoilla NHL-merkkisillä putkiluistimillani vaan velipojan Grafeilla. Silti, alan ymmärtää helmikuun etymologisen taustan: onhan sen nyt aivan helvetin helmi kuu, kun pääsee takaisin kiisselipadan ääreen.

Fashonriport

Kävin Latskun kanssa kahvilla ja ostamassa tosi hienot uudet pohjalliset. Noi housut ostin Ellun kanssa Kampin Gallerysta ja takin heti seuraavana maanantaina Stockmannilta kun se oli niin hieno. Nuo kengät taas oli ihan pakko ostaa Popotista (vai Popoista hihi) Fredalta Anun kanssa ja pohjalliset taas lähtivät mukaan Askelklinikalta.

takki – Sand, 400e
housut – Nudie, 110e
kengät - Karhu Originals, 85e
pohjalliset – Finsole, 170e

Ja sit taas teidän kysymyksiinne: "Miten pidät pakarasi sileinä? Vai kasvatko karvaa lainkaan? Jos siis poistat, niin millä ja kuinka usein?" Vastaus: Yleensä käytän butaania ja polt... Pohjalliset? Sataseitsemänkymmentä euroa? Mitvit?

Seuraavaksi varmaan luvassa ripitystä tuumoreista, proteeseista ja virtsanpidätysvaikeuksista.

Translation: I want to put my bisquit in your Rosenlew.

Yksi kiinnostavimpia ilmiöitä suomalaisessa Blogosfäärissä on vaate- ja käsityöblogien suuri määrä ja niiden ympärille muodostuneet erittäin aktiiviset sosiaaliset verkot. Karkean arvioni mukaan neljä viidestä Blogilistan suosituimmista blogista sisältää kuvia jalkaterät sisään päin seisovista parikymppisistä nuorista naisista, jotka luettelevat mitä, mistä ja paljonko maksoi.

Polvi kolmessa osassa

Ensimmäinen viikko, ensimmäinen sairaala, joulukuu. Polvi on turvonnut ja käveleminen vaikeaa. En tiedä johtuiko se sukellusreissusta vai mistä. Röntgenhoitajan mukaan lumpiotani ja sen kiinnityskohtaa on perin vaikea löytää, joten hän "kuvaa tuurilla”. Tämä ei lupaa hyvää. Olen tavannut elämäni aikana muutamankin ortopedin. Edellisestä kerrasta alkoi syksyn mittainen pahan karman alamäki. Nyt ortopedi on mies ja minä olen selvin päin. Ortopedistä en ole varma.

Nimikyltissä hymyilee valkoinen hammasrivistö. Nimikyltin haltijan rasvoittuneet hiukset harottavat, silmät punoittavat ja parta on ajamatta. Mies ei puhu paljoa, huokailee vain ja vääntää jalkaani eri asentoihin. Ei vaivaudu kysymään milloin sattuu, ja miksi vaivautuisikaan: kyllä se parkaisu tulee kun on tullakseen. Tutkimukset keskeyttää kännykän soittoääni, ruotoinen Detroit-punk.
Shori, mun täytyy ottaa tää… Haloo?! Kännykkä? Kenen kännykkä? Tää on mun kännykkä!
Hmm.

Polveni röntgenkuvat tuodaan näytölle, ortopedi vilkaisee niitä. Polvessani on kuulemma kuluma joka pitäisi hoitaa. Siellä on kuulemma myös ”osia irti”. Tämäkään ei lupaa hyvää. Minä olen kolmivitosena kuin tuore Nobel-voittaja, paitsi etten voita Nobelia.
Ei oikeastaan, Ahtisaarella on keinonivel.
Niinpä tietysti. Karmani ei ole parantunut mihinkään.

Teen google-haun ortopedistä ja hoitovirheistä, varmuuden vuoksi.

Toinen viikko, toinen sairaala. Maksan magneettikuvaukset itse, saan korvaukset palkan ohessa työterveydestä. Polven kuvaaminen maksaa kuvien laajuudesta riippuen 600-900 euroa. Maatessani putkessa parikymmentä minuuttia minulla on aikaa miettiä terveydenhoitojärjestelmän jakautumista kahtia. Minulla on rahaa, työ, vakuutukset ja pirun hyvä työterveyssopimus. Julkisella minut on priorisoitu jonojen ohitse, kaiketi iän ja koulutuksen vuoksi. Yleisönosastokirjoituksissa moititaan ihmisten arvottamista ja lääkäreitä, mutta jos resursseja ei ole, on tehtävä valintoja.

Päätän hankkia ylimääräisen hoitovakuutuksen. Kuulen, että ortopedi on päteväksi mieheksi tiedetty.

Kolmas viikko, ensimmäinen sairaala uudestaan. Ortopedi on vähemmän krapulassa iltapäivällä ja keskellä viikkoa. Minulla on vaikeuksia tunnistaa miestä samaksi, joka pari viikkoa aiemmin ärisi puhelimeensa. Mieskään ei muista minua tai käyntiäni. Magneettikuvien perusteella mitään leikattavaa ei ole. Päin vastoin, treeniä ja lisää treeniä. Nivelrikko, kolmekymmentä vuotta liian aikaisin. Minut määrätään fysioterapiaan.

Mistä se on tullut, kysyy myöhemmin toinen tohtoritroikasta juostessamme töihin. Kerron parista polvileikkauksesta ja lumpion menneen sijoiltaan viidesti sitä ennen. Ensimmäisen kerran polvi meni fuksivuoden vappuna. Nostaessani kaveriani juovuspäissäni ilmaan joku ohikulkija oksensi kengälleni, liukastuin oksennukseen ja kaaduin, jolloin polvi venähti.

Minua ei kuulemma voi olla olemassa. Joskus epäilen itsekin.

Ase pystyyn

Ennen joulun pyhiä saimme sähköisen hyvän uuden vuoden toivotuksen, joka oli kirjoitettu armeijan käyneen suomalaisen insinöörin herkällä otteella. Suurin piirtein näin:

Vuosi 2008 loppuu ja me hyväksytään muutokset /

tule vilkaisemaan kanssani ikkunasta /

on todella virkistävää olla pihalla, kynttilöiden loistaessa sisällä /

te olette halkoja joilla Yksikkö valmistellaan talvisia öitä varten /

astukaamme sisään ja pistäkäämme ase pystyyn!

Runon liitteenä olleessa kuvassa sankia tirehtööri seisoo kelohonkamökkinsä ulkopuolella, valon kajastaessa ikkunasta. Hmm. Ase pystyyn? Halkoja?

Itse asiassa aika hellyyttävää. Asiat voisivat olla myös toisin:

[27-vuotias tradenomi] Sissi tutustui Trainers’ Houseen maaliskuussa 1999. Hän tiesi heti, että tämä on hänen juttunsa. Sissi uskoo siihen, että muutos lähtee jokaisesta ihmisestä itsestään ja jokaisella on mahdollisuus kehittyä ihmisenä tai kehittää toimintatapojaan tuloksekkaampaan tai positiivisempaan suuntaan.

Vapaa-aikanaan Sissi hakee elämyksiä matkustelemalla ja shoppailemalla.

Oh dear. Ovatko nämä a) pissisten treffi-ilmoituksia City-lehdessä vai b) Sarasvuon konsulttien substanssiosaamista tihkuvia henkilöstöesittelyitä ?

Taisin juuri löytää sisäisen halkoni.

Tämänkin viisauden jyväsen tarjosi elimistön metkula, tuo vuotuisen detox-tammikuun hedelmä. Hyvää uutta vuotta 2009.