Munasia

Maan suurimpaan lähiöön kulkee työläiskaupungin keskustasta kuusi liikennelaitoksen linjaa. Neljä linjoista kulkee pääkadun läpi rautatieaseman vierestä. Kaksi niistä ajaa Firman ja yliopiston erottavaa väylää pysähtyen riistäjän porteilla asti.

Kevään tulon ja kasvaneen valon myötä autossa näkee taas lukea. Luen herätelainausta Kerro minulle Zorbas. Numero 13 on täynnä keskustayliopistolle saakka. Kalevankankaan hautausmaalta kohti Messukylää ja Turtolaa on hiljaista. Ruuha-aikaan haitariauto täyttyy viimeistään Koivistonkylässä Lukonmäessä ammattikoululaisista, jotka seisovat kuljettajan viereisen oven syvennyksessä asti. Myöhäisemmillä vuoroilla vaanii sosiaalisuus. Viereen voi ilmestyä tohtoreita, valittaja tai tietoliikenneinsinööritär jonka nimeä en ole vieläkään kysynyt.

Viime viikkoina on tuntunut siltä, että kuulen linja-autossa puhuttavan enemmän vieraita kieliä kuin suomen kieltä. Etenkin venäjää. Kaksitoistavuotiaan oloiset tytöt vaihtavat puhekieltään lennossa venäjän ja suomen välillä kuin suomenruotsalaiset ikään: tarina alkaa suomeksi ja jatkuu venäjäksi, ja taas vaihtuu. Ymmärrän osan sieltä ja osan tuolta. Matkivat suomalaisia fraaseja ja nauravat. Se on mun asia. Se on muna-asia. Munasia. Mulla on munaset. Ei ole mun asia. Ei munasia. Kiherrystä. Hymyilyttää ja mietityttää.

Teen puolitoistakertaista päivää ja yritän varoa vatsaani. Jos pienimuotoinen teknologioiden integrointiprojektini onnistuu, luvassa on lienee reissu Kaliforniaan hävettämään. Yhteensattumana sain juuri sähköpostia Seattlesta. Siitä on vuosi kun näin viimeksi parivaljakon Tibi ja Navjot. Niitä pitäisi kurmoottaa.

Minä-jota-ei-ole

Radion kulttuuriuutiset tiesivät kertoa, että Pirkanmaalla ihmiset voivat adoptoida itselleen hautaröykkiön. Toivon, että joku tulisi ja adoptoisi minut. Syyllisyyttä on kantaa vaikka millä mitalla. Kuinka ottaa vastuulleen toisen ihmisen onni kun ei omaansakaan kykene saavuttamaan. Ehkä se mitä puuttuu on vain uskallus. Teen vääryyttä itselleni ja muille: yrittämällä itseäni satutan muita ja yrittämällä suojella muita satutan itseäni. Kapteenin pakasta puuttuu kortteja, ankkuri on ajat sitten tippunut läheiseen lutakkoon.

Kai oikeasti välitän enemmän kuin uskottelen itselleni. Ehkä jonkin yrittää murtautua läpi krooninen tunteettomuuden ja tunnevajeen, aikoinaan selviytymiskeinoksi kehitetyn. Ruumis, uskollisin ystävä, päätti lunastaa pahat tekoni, pettää alta ja matkaansaattaa kantajalleen akuutin mahahaavataudin. Aika proosallista: kun hengenahdistuksessa Tuomiokirkonkadun ylös kapuaminen muuttuu taisteluksi, sitä alkaa elämään hetkessä. Polvet pettävät, pää pettää, vatsa pettää mutta olo on rauhallinen. Vuoden takainen Seikkailija-sankari on totisesti palautunut ruotuun armaassa Suomen maassa. Haaveet pienenevät ja itsesyytökset väistyvät tappion edessä. Kaivan hyllystä protonipumppusalpaajat ja toivon, että tästäkin selvitään säikähdyksellä. Tän viikon juoksut taitaa olla peruttu mutta näillä mennään.

Pitäisköhän tästä oppia jotain? Ympäristö todellakin tekee kaltaisekseen.

Terveiset kokilta

 Sunnuntaista synkeyttä. Se voi näyttää vain kutsuvalta mainoskyltiltä, mutta epäilen vahvasti että kyseessä on oikeasti keittiön kurkistusluukku.

Paholaisen sontaluukku II

Juoksevan tohtoritroikan jäsen informoi maassa ilmeisesti jo yli vuosi sitten aloitetusta keskustelusta viranomaisten harjoittaman internet-osoitteiden suodatuksen tarpeellisuudesta. Olin kaiketi tuolloin vihreämmillä laitumilla, joten se on mennyt enemmän tai vähemmän ohitse silmieni. Digitodayn mukaan (Poliisin lapsipornosuodatus tulee laajaan käyttöön) suodatus on sittemmin aloitettu.

On siis olemassa viranomainen -- yksi virkamies, jonka päätöksiä ei valvota -- joka ylläpitää salaista estolistaa sivustoista joinne kansalaisilla ei tule olla pääsyä. Näin kansalaisia suojellaan, krhm, lapsipornolta.

What could possibly go wrong?

Tämän aamun uutisotsikoista (Register: Finland censors anti-censorship site, Slashdot: Finnish Censorship Expanding) päätellen provokatiivisen lapsiporno.info-sivuston ylläpitäjä on lähtenyt egotripille puolustamaan sananvapautta vähän korkeammalla profiililla. Asiasta kirjoittaa myös kansanedustaja Kasvi (Sananvapausaktivistin onnenpäivä).

On olemassa julkisia palveluita joissa ylläpidetään listoja mm. erilaisista phishing-seiteistä. On olemassa työkaluja joilla käyttäjä voi itse kytkeä suodatuksen päälle ja operaattoreilta on voinut jo aiemmin tilata suodatuspalveluita. Joissain maissa uskotaan kansalaisten valistamiseen ja vapaa-ehtoisuuteen. Toisissa, kuten Kiinassa ja Saudi-Arabiassa, valtiollisiin suodatuslistoihin.

Vihjaileva virtuaalikatse

Päihteettömän tammikuun huumassa menin niin pitkälle että blokkasin saman tein myös iltapäivälehdet, Jatko-ajan keskustelupalstan ja blogit. Niinpä on varmaa että tästäkin so three weeks ago aiheesta on jo kirjoitettu muualla paljon paremmin.

Kuuntelin jälleen kerran Radio Peiliä, ainoaa radiokanavaani, jossa haastateltiin Jarnaa Tampereen yliopistolta.

Jarna itse ei tiennyt kohdanneensa seksuaalista -- ei, vaan sukupuolista -- häirintää ennen kuin siirtyi naistutkimuksen laitokselle opiskelemaan, jossa hänen silmänsä avautuivat huomaamaan että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen sukupuolisesti häirittyä nuoruutta.

Seksuaalisen häirinnän havaitsemisessa olennaista on oikea kysymysten asettelu. Kysyttäessä ainoastaan onko kohdehenkilö kohdannut sukupuolista häirintää, kyllä-vastausten määrä voi olla niinkin pieni kuin 10%. Oikealla kysymysten asettelulla voidaan todetun häirinnän määrä eli kyllä-vastausten määrää kuiteknin nostaa jopa 70% prosenttiin. Suomessa vallitsevan hiljaisen seksistisen kulttuurin vuoksi tutkimuksen tämänhetkisenä painopisteenä on saada jäljelle jääneet 30% tiedostamaan kokemansa häirintä.

Esimerkkejä häirinnästä ovat tunnetusti vihjaileva katse ja epämiellyttävä olo. Häirinnästä tulee ilmoittaa ja huolehtia että tämä johtaa jatkotoimenpiteisiin.

Joskus saattaa käydä niin, että miehen harjoittama non-verbaalinen sukupuolinen häirintä jää huomiotta, jolloin on syytä kiinnittää huomiota käytettyihin häiritseviin ilmaisuihin. Suomessa vallitseva hiljaisen seksistinen kulttuuri voi ilmentyä esimerkiksi niin röyhkeillä ylentämällä alentavien ilmaisujen muodossa kuten "sinulla on hyvin istuva paita" tai "olet aina niin kaunis".

[Ymmärrän itse asiassa jälkimmäisen ilmaisun häritsevyyden aivan hyvin. Olen kyllä kuullut, että on ihanaa kun jotkut miehet huomaavat ja kehuvat esimerkiksi uutta asua -- mutta tärkeää lienee se, että kyseessä ovat nimenomaan jotkut miehet.]

Tästä läsnähäirinnästä johtuen esimerkiksi tyttökulttuuri ei ole (väärien) tutkimuksista huolimatta muuttunut väkivaltaisemmaksi, vaan kyse on selviytymisstrategiasta koska tyttöjä häiritään kaikkialla: kouluissa, busseissa, kadulla ja kotona. Tampereen yliopistolta annettiin ohjeita koululaisille: harjoittele sanomaan ääneen peilin edessä "sä tuijotat mun rintoja. älä tuijota niitä."

Kyseessä on tietenkin oikeiden ongelmien trivialisointi, aivan kuten huumepolitiikassakin. Kun oikeata häirintää kohdanneiden naisten kohtaloon niputetaan vihjailevia katseita kokeneita tai muuten vain epämiellyttäviä tilanteita kokeneita naisia, tämän maailman jarnapasaset voivat kätevästi harrastaa uhriutumisturismiaan turvallisesti. Kun heittäydytään holhouksenalaisiksi marttyyreiksi, vastalauseet voidaan kategorisesti niputtaa kanonisen vihollisen eli "keski-ikäisten miesten rivistön" taholta tulvaksi odotetuksi alistamiseksi (ja asiaa ihmettelevät naiset ovat sukupuolensa pettäjiä, "naisia vain ruumiiltaan", tai alistujia). Näiden päivystävien dosenttien paistatellessa mediassa ne joilla on oikeasti ongelmia siirretään syrjään. Puhu siinä sitten naisten oikeuksista miehenä kun naistutkijoiden rintamasta pystytetään olkiulkkoja jotka ovat analogisia joidenkin Aarno Laitisten "tyttöset" ja "naikkoset" -kolumnien kanssa.

Koska on ruumistista kiinnittää huomiota asioita esittäviin ruumiisiin ja meemien kytkeytymiseen, en totea että Jarna on nainen, naistutkimuksen laitokselta, Maan ystävien, Rauhanpuolustajien ja Demokratiafoorumin aktiivijäsen.

Tässä kohtaa pitäisi olla täysin tarpeetonta todeta, että esim. uuden naiskansanedustajan käskeminen tulla polvelle istumaan kesken puheen on yksiselitteisesti huonoa käytöstä johon tulisi puuttua.

K-kortti

Heräsin aamulla kelloradiosta kuuluneeseen uusintaan jossa Päivärinta tenttasi neljää demarien puheenjohtaja-ehdokasta. Tai tarkemmin heräsin juuri siihen, kun eräs ehdokkaista ilmoitti ajavansa määrätietoisempaa oppositiopolitiikkaa -- porvarihallitus kun on toimillaan nostanut inflaation yli kolmen prosentin tason.

Tämä tiedon jyvänen kuultiin vasta 4. kauttaan kansanedustajana istuvan ja Suomen 3. pitkäaikaisimman naisministerin suusta.

Siinä tiivistyi olennaisesti sosialidemokraattisen puolueen ongelma. Epärehellisyys, arroganssi ja äänestäjien -- no, kuulijoiden -- sietämätön aliarvioiminen.

En ole toki vieläkään päässyt yli siitä, että kovasti arvostamani ex-pääministeri ja nykyinen valtakunnankiukuttelija Lipponen käänsi lähisukulais- eli natotakkinsa kolmen viikon ajaksi edellisen presidentinvaalikampanjan aikana. Vain tämän jälkeen jatkaakseen maan ajamista puolustusliittoon muun eliitin kanssa.

Kuulin samaisesta kelloradiosta, kun ehdokas Tuomiojaa haastateltiin tunnin verran Lauantaiseurassa. Tuomiojassa tuntuu olevan samanlaista kuivakkuutta, mediaseksittömyyttä, akateemisuutta ja kykyä älykkään analyyttiseen pohdintaan kuin Soininvaarassa. Toivon useammasta syystä, että Puolue päättää nuorentaa itseään kuusikymppisellä Evkillä. Sitäpaitsi siinä missä Osmo pyöräilee Nizzaan, Erkki vetää Cooperin testissä 2850 metriä.

Niin, minähän jätän yleensä aina tyhjän äänestyslipun. Paitsi viimeksi. Tai olisin jättänyt silloinkin, mutta sorruin ns. aapoloimaan äänestyssunnuntaita edeltävänä lauantaina sen sijaan, että olisin mennyt Tullikamarille Cannibal Corpsen konserttiin jossa olisin päässyt sisään listalta merkinnällä Nahka + 1. Vaaliväittely oli erinomaisen mukavaa, joten en voi valittaa. Hiukan silti kismittää... tuskin saan toista tilaisuutta päästä listalta CC:n konserttiin.

* * *

Täysin epäpoliittisena tarkoituksena oli vain sanoa, että sain tänään Firmalta sähköpostia, jossa minua onniteltiin ("Congratulations!") ensimmäisistä osakseni tulleista mittavista bonuksista.

Bonusten määrä: 0.8%.

Tarkemmin ajatellen, juuri väistyneen henkilökohtaisen bonuskertoimeni 0 -- zero poäing -- huomioon ottaen useamman saturaisen pieti ei ollut oikeastaan hullumpi. Mutta tarina oli silti hauska.

Urheiluruutu

Hölkkäilin tohtoritroikan kera töihin torstain pikkupakkasessa.
Technobill-henkisesti seurueen triathlonisti johdatti meidät uudelle, optimaaliselle reitille testatakseen töidensä sivutuotteena syntynyttä navigointialgoritmia. Minä puolestaan muistin liikennevaloissa kärvistellessäni ladanneeni kännykkääni Beta Labsin SportsTracker-sovelluksen -- työasioihin liittyen -- ja pistin sen koemielessä käyntiin.

Yllättävää, että saatan vuonna 2008 hämmästyä positiivisesti kun sekä kännykässä että selaimessa verkkopalvelun kautta tarkisteltuna sovellus toimii noinkin hyvin. Jopa kaltaiseni Datatähti rakensi sentään omin pikku kätösin periaatteessa vastaavaa dataa tuottaneen sovelluksen vuonna 1996 Riisto Oy:n leivissä. Silloin tosin GPS-laite oli digiboksin kokoinen, ohjelmia ajettiin tiiliskiven paksuisessa läppärissä ja datan lataaminen palveluun tapahtui hieman toisenlaisen radioyhteyden yli. Niin, ja ajelin tietenkin via Baltica -reitin varrelta tuotujen liemien iltaisesta ylenkäytöstä johtuen alituisessa krapulassa pitkin Härmälää vähän testailemassa. Mutta silloin olin nuori ja komea.

Sovellus panee miettimään. Idea on nimittäin itsestään selvä, mutta sen myyminen, ajoittaminen ja toteuttaminen oikein ei sitten olekaan.

Itse juoksureitistä ei tullut aivan suora, koska kiersimme inhimillisen erehdyksen vuoksi Hallilan kautta. Pääsin ihmettelemään ensimmäisen opiskeluvuoteni maisemia 14 vuoden takaa. Käyristä näkyy GPS-laitteen tarkkuuden rajoissa paitsi 140bpm:n perusharjoitteelle sopiva hidas vauhti -- mikä ironista kyllä vaatii juoksuseuraa, viimeksi yksin vetäessäni keskiarvoksi tuli tarpeeton 165 bpm -- niin myös se kuinka nousuvoittoinen reitti Hervantaan on. Nih, kele.

Menestyjä-lehti

Ihminen on sopeutuvainen eläin. Se haluaa mitä se näkee ympärillään ja omaksuu käyttäytymismallit siitä mitä muut tekevät. On rasittavaa ja aikaaviepää päättää päätellä itse mitä pitää ajatella. Niinpä päätin ulkoistaa ajattelutoimintani, olenhan sentään kiireinen mies.

Ensin tarvittiin tavoite. Minä päätin alkaa menestyjäksi.

Ajattelin, että on parasta ostaa välittömästi aikakausilehti jossa kerrottaisiin mitä tehdä. Mutta voi kurjuus! Akateemisessa oli satoja lehtiä. Mikä niistä olisi oikea? Mikään ei olisi tuhoisampaa menestyjän uralleni kuin aloittaa lehdestä joka on tosi last season.

Ulkomailla ollaan niin paljon menestyvämpiä kuin täällä impivaarassa ja junttilassa. Hmm... tuossakin tosin olisi hieno vain arvokelloille omistettu julkaisu. The Economist olisi tietenkin hyvä, joskin vähän konservatiivinen lehti. New Yorker olisi viileämpi. Ehkä joku käsittämättömällä kansigrafiikalla varustettu kalliin näköinen arkkitehtuurilehti? Tai jokin vain pienelle piirille tarkoitettu musiikkilehti.

Äh. Päätin menestyä ensin Suomessa, koska se tuntuu jotenkin helpommalta, joten päätin tyytyä kotimaiseen lehteen. Lehden pitää olla kovakantinen ja kiiltävä, ja siinä pitää olla kalliiden merkkien mainoksia.

Image nyt ainakin on so fifteen minutes ago, yhtä trendikäs kuin Eero Heinäluoma. Veli? Ei, jo päätoimittajan kokovartalokuva riittää kertomaan että tässä lehdessä vain... veljeillään liikaa. Selvästi wannabeille. Mondo olisi aika hyvä, mutta kannessa mainostetaan Thaimaata eikä lehdestä löydy viini- tai sikariarvosteluja. Kauppalehti Optio vaikuttaa tylsältä, Presso olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Sekin on tosin leimallisen helsinkiläinen, jotenkin periferinen eikä edes rehellisesti nousukasmainen. Glorian Viini voisi olla mutta ei kuitenkaan.

Perkele.

Onneksi Google auttaa. Suomesta löytyy kuin löytyykin Menestyjä-lehti. Seuraavan linkin takaa löytyy kuva menestyjistä. Varmuuden vuoksi varsinainen menestyjä on kuvattu uudelleen pienessä alakulman insertissä.

Tyydyin lopulta ostamaan tuoreimman Soundin tarjouksesta ja suihkimaan kosmettikkaosastolla Bossin testereitä kämmenselkiini.

Stockmann-herkussa ei ollut edes punasipuleita. Perkele. Löytyy kyllä perulaisia kumkvatteja ja israelaisia litsejä ja enteellisesti nimettyjä kaffir-limejä. Ja kaikki Clausthalerit oli nyysitty, taas. Menestys vain antaa odottaa itseään.

Tutkimuksen arki

[Kuvassa kollaasi kännykälläni otetuista kuvista, joita ironisesti LifeBlogiksi nimetty sovellus kerää; valkotaulutiedettä kerrakseen!]

Työni Suuren Kansainvälisen Telekommunikaatio-alan Internet-yrityksen tutkimuskeskuksen leivissä sisältää edelleen vahvan akateemisen komponentin. Lähes 60% työajastani on nyt allokoitu yhteiseurooppalaisen ITEAn puiteohjelman alaiselle tutkimuskonsortioprojektille. ITEA on EU:n EUREKA-tiedeohjelman alainen tietotekniikan ja ohjelmistoalueen strateginen hanke, johon on koottu ohjelmistointensiivisten järjestelmien tutkimuksesta ja kehitystyöstä kiinnostuneiden yritysten ja yliopistojen muodostamia konsortioita. Klusterin kohdealue on ollut myös yksi Tekesin strategian sisältölinjausten painopistealueista kansainvälisen tutkimus- ja kehitysyhteistyön lisäämisen ohella, ja rahoitus ohjataan käytännössä Tekesin kautta.

Erään maahanmuuttajan ja huippuosaajan--joka rekrytoi minut Firmaan--siirryttyä bisnesyksiköiden puolelle perin häneltä koreasti nimetyn program managerin pestin. Koska kyseessä on julkisrahoitteinen projekti, sen laskutukseen upotetaan kaikki puhtaasti akateeminen, julkisia tutkimustuloksia tuottava työ. Ja kaikki muu akateeminen nysväämiseni. Ja sitä tuntuu riittävän.

Jos puhutaan pyrkimyksestä saavuttaa lievästi nousujohteinen akateeminen uraputki eikä jäädä vuosikausiksi epämääräiseksi tutkimusapulaiseksi laitoksen käytäville muun sandaaliväen seuraan, akateemiseen työhön kuuluu suuri määrä sellaista pro bono -työtä joka on suurelle yleisölle näkymätöntä. Akateemisten työläisten oletetaan julkaisutoiminnan lisäksi osallistuvan erinäisten ohjelmatoimikuntien ja komiteoiden työhön, suorittavan vertaisarviointeja lehtiä, konferensseja ja workshopeja varten, osallistua kutsuttaessa erilaisten säätiöiden ja muiden rahaa jakavien instanssien arvionti- ja valmistelutyöhön ja niin edelleen. Kaikilla näillä (vapaa-ajalla) suoritettavilla askareilla rakennetaan sitä pääomaa ja asemaa oman tieteenalansa yhteisössä jolta sitten voi ponnistaa eteenpäin uralla ja muuttua "kansainvälisesti arvostetuksi toimijaksi".

En tiedä haluanko ylläpitää hyvin, hyvin lievästi nousujohteista akateemista uraani, mutta niin vain tämänkin viikon olen pääsääntöisesti arvostellut, hylännyt ja hyväksynyt papereita eräässäkin ohjelmatoimikunnassa. Onhan siinä tiettyä akateemista romantiikkaa, istua kahvilassa ja kirjastossa päivät pitkät lukemassa tärkeän näköisiä papereita. Ja juomassa niin paljon kahvia että vietin puolet tiistaista sikiöasennossa sängyssä infernaalisten vatsavaivojen kourissa.

Kukka viattomuuden

Tylsyydensietokykyni on ratkaisevasti heikentynyt ilman reipasta itselääkintää. Pikku-Kakkosen jälkeinen sosiaalinen elämä eli baareissa notkuminen on poistunut ohjelmistostani. Tilapäisesti alentuneesta kognitiivisista suorituskyvyistä nauttivat eli itsensä mukavaksi juoneet koijarit voivat ilahtua portaattomasti väärin päin äijistä, mutta oksantuoksuinen marmorikuulametsä on peili maailmaan jonka kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä, mutta joka samalla vetää puoleensa kuin eduskunnan hissi Kalea.

Minusta on tullut ikävä ihminen jolla ei ole kavereita, joka illat ryystää Clausthaleria yksiössään kuunnellen Ylen puheradiota ja selviytymiskeinonaan viihdyttää itseään järjestämällä peilin edessä erinäisiä varietee-esityksiä, viikonloppuisin peräti matinea-esityksillä:

Matinean käsitteeseen liittyy perinteisesti hienostuneisuuden sävy. Alun perin tilaisuuksien ajankohdalla myös viitattiin siihen, ettei niitä ollut tarkoitettu tavanomaisessa päivätyössä käyville laajoille kansankerroksille. [Wikipedia]

Ikävä kyllä pääesitys on aina sama. Laulan tuota kirottua "Edelweiss, edelweiss, kukka viattomuuden"-laulua jolla äänenmurroksesta kärsivää poikaa peruskoulun laulukokeessa nöyryytettiin.

Viime aikoina ole marssinut edes takaisin peilin ääressä tervehtien itseäni käden huiskauksella samalla kun laulan suureen ääneen "sieg heil, sieg heil, ele viattomuuden" ja huudan perään "Nicht schiessen! Nicht schiessen!". Vitsejä en itselleni kerro, koska en ole hullu.

Motivus

Wanhoina Hywinä aikoina oli eräässä Nokian yksikössä tapana julkaista laatuosaston toimesta kiiltäviä nelivärijulisteita, joissa parhaaseen neuvostotyyliin julistettiin laadun merkitystä tehtaan tuotannossa. Laatu Näkyy! Laatu Palkitsee! Laatu Myy! Mitä enemmän koestustesteissä hylättyjä susikappaleita pihamaalle riviin ilmestyi odottamaan purkamista, sitä enemmän julisteita seinille ilmestyi.

Kyseinen yksikkö myytiin pois jo 90-luvun puolivälissä, mutta myös nykyään työntekijöiden kannettavien tietokoneiden ruudulla vilistää näytönsäästäjänä joukko yrityksen ihmisläheisiä arvoja julistavia iskulauseita.

En olisi vielä viime syksynä uskonut, että ottaisin yhteyttä Business Infrastructureen ja anelevani näytönsäästäjäni päivittämistä. Ruudullani pyörivät edelleen samat lokit, paskaiset lenkkarit ja collegepoikien tosi tiimihenkiset selät. Naapurikoneiden ruudulla näkyy ananaksia, paljaita jalkoja laiturilla, polkupyöriä ja designtaustoja. Minä haluan ananaksia ruudulleni! Pliide!

Talousjournalismi

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Uskallan silti onnitella jo etukäteen Taloussanomia siitä, että kävi osakemarkkinoilla lähitulevaisuudessa miten tahansa, se on joka tapauksessa onnistunut ennakoimaan tulevan oikein. Aamulla näin ensin kaksi otsikkoa, osakkeiden kurssilasku vasta alkanut ja kurssien nousukäänne lähellä. Sitten ilmestyi kolmas otsikko, osakkeet ovat kallita ja halpoja.

Astuessani päivällä ulos erittäin kireissä miesjuoksuhousuissani äkkäsin, että naapurin asunnosta oli näyttö. Edellisen kerran havaitsin asunnon olleen näytillä joulukuussa, mutta tuolloin en kireässä krapulassa uskaltautunut sisään. Nyt uskaltauduin. Kooltaan 69m2, tupakeittiö-olohuone ja pieni makuuhuone, pintaremontti kelvollinen+, ihan siedettävä asunto. Myyntiargumentti sijaintinsa lisäksi kolme suurta ikkunaa pohjoiseen joista esteettömät näkymät ortodoksikirkolle ja aina Pyynikinharjulle ja Pyynikin näkötornille asti. Sekä passivistiarkkitehdin Tampereen suurimmaksi epärakennukseksi julistama Koskikeskus.

Paikalla ei käynyt yhtään katsojaa. Hintapyyntö 172500€.

En ymmärrä miten onnistuin juoksemaan Arboretumin läpi. Ulkona on niin liukasta ettei perustennareilla pysy edes pystyssä.

Krooninen postkoitaalinen depressio

Pitää aina aloittaa positiivisesti. Kyllä ei tästä nyt tule mitään. Voin juoda alkoholitonta kaljaa ihan milloin vaan, henki kulkee hyvin ja liikun päivittäin. Hei, tänks.

Päihteetön tammikuuni osoitti kiistattomasti että alkoholi, nikotiini tai muut miedot päihteet eli niiden puute eivät surullista kyllä olekaan ongelma. Jos olisivat, tilanteen voisi helposti korjata pienellä itsekurilla, mitä kuluneiden 30+ päivän aikana olen osoittanut. Kyllähän sen oikeasti tiesin, mutta kieltäydyin tunnustamasta. Siksi en selväpäiseen hullutukseen aiemmin erehtynyt.

Päihteet ovat ajoittain toimivaa itselääkintää tylsyyttä, ahdistusta ja elämän merkityksettömyyttä vastaan. Alkoholi turruttaa, vaimentaa päänsisäiset äänet joita en kuule ja saa elämän sijaan ajan tuntumaan merkityksettömältä.

On muitakin tapoja itselääkintään. Jos en olisi töissäkäyvä ihminen joka herää aamuisin ennen kello seitsemää, viettäisin aikaani sängyssä noin kolmeen-neljään iltapäivällä, antaen henkilökohtaisen kinon korvata todellisuuden ja vapauttaa ajattelun kirosta kunnes välttämättömät ruumiintoiminnot pakottavat nousemaan ylös sängystä.

Jos kohta savuttomuus onkin parantanut elämänlaatuani, alkoholittomuus ei oikeastaan tunnu yhtään miltään. Ehkä hieman siinä, että unen laatu paranee. Ja siinä että tiedostaa että eläminen on jotenkin kauhean kiusallinen velvollisuus. Vaihtoehtoja on lienee kaksi: joko alkaa vetämään taas kaksin käsin tai sitten yrittää päästä käsiksi siihen, miksi olemassaolo on niin vittumaista puuhaa.

Jos en pelkurimaisesti pakenisi sarkasmin ja pessimismin taakse, voisin sanoa elämän olevan suunnattoman arvokas ulkokohtainen lahja maailmankaikkeudelta jota ei koskaan annettu, pienen pieni hetki olemassaoloa miljardien vuosien olemassaolemattumuuden välissä. Ei tietenkään saisi valittaa. Elän pohjoismaisessa sosialidemokratiassa jossa asiat suureen kontekstiin verrattuna ovat aivan loistavasti. Ero omassa materiaalisessa elintasossani tämän maailman sheikkeihin verrattuna on de facto mitätön: vaikkei minulla olekaan kahta jahtia nimiltään Nänni I ja Nänni II), olisi asunto 15. kerroksessa meri- ja vuorinäkymillä ollut meren tuolla puolen läpihuutojuttu. Sosiaalisessa todellisuudessa on tietenkin harmillista—tosin erittäin oikein—ettei itselläni ole haaremia, alamaisia ja absoluuttista valtaa näihin nähden.

Oikeasti merkitykselliset asiat ovat kuitenkin ulottuvilla. Ruoka, musiikki, kirjallisuus, muu taide (päihteet! nussiminen! ja kaikki treffi-ilmoitusklisheet voivat tuottaa hetkellisen tunteen jonkin suuremman koskettamisesta. Ikävä kyllä pieleenlangoitetut aivot tentuttavat euforian tunteet välittömästi paikalla tavattaessa muistuttaen kaikkeuden megaperseydestä ja hyvän olon pysyvästä tilapäisyydestä. Jumalaista ruokaa seuraa väistämättä kelvoton ja oivallista espressoa surkeasti vailla tunnetta tai taitoa väännetty automaattikahvi. Ehkä juuri tilapäisyyden takia tunnun välttelevän suurta osaa niistäkin asoista joiden tiedän tuottavan hyvää mieltä ja nautintoa: mahdollisuus tehdä jotain sellaista on arvokkaampi kuin asian varsinainen tekeminen, siitä seuraavan hyvän mielen tahdonvastainen hengettömäksi mätkiminen ja tätä seuraava henkinen krapula ja itseinho. Aivoni on ohjelmoitu jotenkin väärin, sillä elämä tuntuu olevan yhtä postkoitaalista masennusta.

Keiton vetäminen saa olon tuntumaan hetken normaalilta. Ehkä sen vuoksi voisin välttää sitä edelleen. Että oikein vituttaisi. Vähän samalla tavalla kuin miltä tämän kirjoituksen julkaiseminen tulee tuntumaan viimeistään siinä vaiheessa kun kävelen ulos kirjastosta. Mikä onkin minulle aivan oikein.

* * *

Edit: ehdin istua Konttorissa seuraamassa kolmen tuopin alas kiskomista ja nuuhkimassa useampia savukkeita, mutta vältin kirot ja kiusaukset. Aion vain itseäni kiusatakseni alkaa päivittämään tätä rainaa taas. Säätiön rahoilla suoritetun seikkailija-sankaroinnin loputtua jo lähes vuosi sitten on aika haistaa kahvi ja keksiä uusia kujeita. Metson kattoikkuna muistuttaa peräaukkoa.