Kaupunki lumisadepallossa

En tiedä mitä odotin Kaupungilta. Slaavilaisella mielenlaadulla varustettuna ja vahvasti nostalgiaan taipuvaisena näen nykyhetken aina kurjana rypemisenä. Mahdollisuudet ovat tulevaisuudessa, rakkaus menneisyydessä. Kaupunki oli umpioitu ja siivosti säilötty maisema lumisadepallossa ja nyt menin avaamaan sen. Pelkäsin, että joko turmelen menneisyyden tai sitten herään ja huomaan etteivät menneisyydessä toteutuneet mahdollisuudet olekaan enää lupaus tulevasta. Missä vaiheessa saavutan lakipisteen, minkä jälkeen vain tyydytään siihen mitä satutaan saamaan?

Ei käynyt kumpikaan. Kaupunki oli juuri sellainen kuin muistinkin, vain vielä äveriäämpi kuin muistin. Sanalla sanoen epätodellinen. Ja samalla niin perin tuttu. Julkisivut ja puutarhat kuin kulissit (Ann'in sanoin, it's not gardening, it's manicuring), autot saivat Piilaakson näyttämään hyvin keskiverrolta. Downtownia mainostetaan New Yorkin downtownin jälkeen tiheimmin asutuksi, sen vuoksi että siellä nimenomaan asutaan. Missä nämä ihmiset käyvät töissä, se ei minulle selvinnyt puolentoista vuoden aikana eikä selvinnyt nytkään. Aurinko paistoi, kirsikkapuut kukkivat, terveet ja kauniit ja nuoret luomunuketihmiset lenkkeilivät pitkin English Bayta. Olen nähnyt kaupungin kääntöpuolen, mutta se ei näyttäytyt minulle, ei tänä perjantaina ainakaan. Astuin pallon sisälle ja tarkastalin sitä hetken, mutta selvempinä hetkinäni en nähnyt tekemissäni ratkaisuissa karkeaa virhettä.

Tavoitteet asettuvat aina ympäristön asettamalle tasolle. Ikävä kyllä niitä selvempiä hetkiä ei ole tarjolla kuin kovin rajattu määrä.

Uudelleenlaskukimara

View Larger MapLähes vuorokauden kestäneen matkustamisen jälkeen välitön auton vuokra-auton rattiin hyppääminen ei tunnu parhaalta mahdolliselta idealta. Nationalin parkkipaikalla on vain kaksi mid-size autoa jäljellä. Tarjoan toista, Pontiacin G6:tta pyylevälle naishenkilölle ja hyppään itse Toyota Priuksen ratin taakse. Elektroniikkaa piisaa ensikertalaiselle. Säädettyäni aikani Garminin navigaattorin kanssa yritän käynnistää itse autoa. Power-nappulan painaminen ei auta. Toimistolta tuli mukaan vain pieni musta kauko-ohjain vailla varsinaista metalliavainta. Muistan Professorin autossa olleen etälukijan jolle namistaa piti näyttää. Kuljetan sadatellen muovinpalasta pitkin rattia ja kojelautaa, välillä Power-nappulaa painelle, vailla menestystä. Vasta sitten huomaan että ratin vieressä todellakin on pieni musta aukko, mustassa kojelaudassa, jonne se musta muovinkappale piti ängetä. Voilá. Priuksen keskikonsolin näyttö täytyy erinäisistä diagrammeista ja kätevä oloisista käyristä. Odotan silti hetken ennen kuin auton moottori viimein alkaa hyrisemään. En ihmettele että ihmisiä jää parkkipaikalta lähtevien hybridien alle, sen verran äänetön auto on akulla kulkiessaan.

Navigaattorin auvoisella opastuksella laskettelen pitkin valtatietä 101 kohti lounasta. Neljä kaistaa alla, aurinko paistaa ja meri välkehtii, radiosta soi 90-luvun grunge, kuinkas muutenkaan. Väsymyksestä huolimatta kaikki tuntuu jotenkin hirvittävän helpolta, itsestään selvältä ja vain... tutulta. Siitäkin huolimatta että löydän itseni oikeasta osoitteesta El Camino Realilta mutta väärästä kaupungista: tie jatkuu periaatteessa koko matkan Meksikoon asti ja pikkukaupungit -- paremminkin lähiöt -- vaihtuvat toisiksi vailla suurempia seremonioita.

Hetkeä myöhemmin olen Palo Alton Sheratonissa. Hotelli on juuri niin geneerinen amerikkalainen neljän tähden hotelli kuin voi olla. Ainoa varsinaisesti uusi asia on se, että huoneen kahvinkeitin on Starbucksin brändäämä. Lukiessani aulassa sähköpostejani ja yrittäessäni sumplia Friscon ja Palo Alton palavereja törmään yhteen "mulla on rahaa" VP:iin ja pariin teollisuusprofessoriin joiden seurassa valveillaoloaikani ylittää ensimmäisen vuorokauden rajan. Vältän alkukeittoa koska pelkään nuokahtavani ja hukkuvani siihen. Kuuntelen kun mobiilihylsyt lentävät ja yritän kalastella irtopisteitä valitsemalla seurueelle paremman tasoisen amaronen listasta, tietenkin VP:n edustusbudjetista. Vieressä istuva Cambridgen tutkija valittaa ja valittaa mutta en jaksa enää välittää. Saan puhuttua itseni vihdoin nukkumaan.

Perjantaina yritän kävellä vastapäätä olevan Stanfordin yliopiston kampukselle, mutta huomaan vasta vartin tallusteltuani kartan alareunassa seisovan tekstin "map not to scale". Niinpä tämäkin innovaatioyliopisto jää näkemättä. Parin päivän ajan ehdin seisomaan Sun Labsilla koomisena sidekickinä, syömään sushia ainoassa paikassa jonka opin Mountain View´ssa, palaveroimaan ja nukkumaan.

En nähnyt Piilaaksosta muuta kuin osia Palo Altosta, Menlo Parkista ja Mountain View´sta. Nekin auton ikkunasta, navigaattorin avulla suunnistaessani. Vaikuttavinta siinä vähässä oli juuri se, kuinka vähän vaikuttava paikka itsessään oli. Ruutukaavaan rakennettuja omakotitaloja, yksi päätie ja sen varrella kauppoja ja ravintoloita. Lukuun ottamatta HWY:tä, saman efektin saa kävellessään katuja Google Mapsin suosiollisella avustuksella. San Fransisco olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen paikka, mutta missäs välissä sinne ehdit. Niinpä.

Prius söi sadan kilomerin matkalla gallonan verran bensaa.

Kohti lämpimämpää

Junailen assistentin suosiollisella matkasuunnitelmani Piilaaksoon siten, että vahingossa satun lentämään takaisin Seattlen kautta. Ja jatkolentoni Seattlesta vain sattuu lähtemään vasta muutamaa päivää myöhemmin. Suostumalla luopumaan ansiottomista päivärahoista ja otettuani taksimatkat omalle koltolleni, muuttuu vajaan neljän päivän pidennetty viikonloppu matkareskontrakelpoiseksi.

Myöhemmin keskimiedon vaiherikkaaksi osoittautuvan lentokimaran ongelmat alkavat Blue1:n aikaistaessa TMP-HEL -lentoaan, vaivautumatta ilmoittamaan asiasta minulle muuten kuin viime hetkellä työosoitteeseen lähetetyllä sähköpostilla. Satun lukemaan sen vain ja ainoastaan siksi, että yritän viimeiseen tuntiin saakka sopia palaveriaikoja Kalifornian päässä majailevien Firman työntekijöiden kanssa. Huomaan puhelinluettelosta, että alueella onkin yhden yksikön sijaan kolme. Sopimani peräkkäiset palaverit sattuvat kiusallisesti olemaan Palo Altossa ja Friscossa.

Helsingissä etsin Livialle, Tibille ja Navjotille sopivia tuliaisia. Jotain suomalaista, jotain pientä ja helposti kuljetettavaa, kestävää, edes jollain tavalla käyttökelpoista. Nysvään siinä ainoastaa kaupassa vailla päätöstä juuri niin kauan, että henkilökunta portilla päättää kuuluttaa nimeäni. Minua ei sentään kehoteta vielä "kiiruhtamaan" portille. Nappaan kyytiini kolme miniatyyrikokoista Aalto-maljakkoa. En tiedä millä tavoilla ne ovat käyttökelpoisia, mutta ehkä niihin voi laittaa sisälle koristehiekkaa ja tuikkukynttilän.

Lontoossa matkustan läpi pahamaineisen Heathrow'n terminaali 5:n. Turvatarkastuksessa laitan koreihin sievään jonoon kengät, vyön, villatakin, läppärin, repun, laukun, ja minigrip-pussin jossa on hammastahna ja deodorantti; siellä menevät peräkkäin kuin Tampereen kaupungin liikennelaitoksen bussit. Overengineeringin edistyksellisessä hengessä kuljetuslinjan päähän on rakennettu tehokkuutta lisäämään huippumoderni palautusautomaatti: erotin erottaa korin kerrallaan, jonka jälkeen kiila laskee korin alapuolella vastakkaiseen suuntaan kulkevalle palautushihnalle. Valitettavasti vain kori ei liiku hihnalla kuin keilapallo: jokaisella hihnalla seisoo yksi työntekijä hanskat kädessä, jonka ainoa tehtävä on tökkiä koreja suoraksi ennen kuin ne tukkivat palautusautomaatin. Tukkivat silti. Tehokasta.

British Airwaysin lennolla nautin hetken aikaa koneen keskiosan World Traveler -luokan tarjoamista etuuksista: jalkatilaa on kosolti ja henkilökohtaisessa LCD-näytössä on video on demand valmiina. Edessä avautuu harmillisesti näkymä 1. luokkaan jossa porvarit – tai pikemminkin harmaahapsiset ja hivenen ylipainoiset brittieläkeläiset – nauttivat shampanjaa ennen koneen lähtöä. Nousukiidon jälkeen verhot suljetaan ja vain aterimien kilinä porsliinia vasten muistuttaa ylemmän matkustusluokan iloista. Siirtyessäni takana sijaitsevia puuterointitiloja kurkistan verhon toiselle puolelle toivoen löytäväni medbörjare-luokassa kärvisteleviä kansalaisia. Turha toivo: business-luokassa matkustajat ovat jo levittäneet tuolinsa sängyiksi, joilla maaten he laiskasti nauttivat gintonicejaan ja tuijottavat screenejään. Minusta alkaa pahasti tuntumaan siltä, että tällä lennolla world traveler onkin eufenismi proleluokalle.

Verónique jupisee QC:ssa syntyneenä jääkiekosta, öyhötyksestä ja kansallistunteesta. Kertoo viimeistelleensä kanadalaista mediaa käsittelevän televisiodokumenttinsa ja lähtevänsä nyt kuukauden rinkkamatkalle Guatemalaan. Tämän jälkeen tie käy neljän kuukauden ajaksi Länsi-Afrikkaan vapaaehtoistyöhön ennen McGillin maisteriohjelmaan siirtymistä.

Minä puolestani istun Oluthuoneella ja katson jääkiekkoa, koska se on mun juttu. Kaikille ansionsa mukaan. Vaan kysehän on siitä, mitä haluan ja mitä vain haluan haluta. Blogissa edellinen kyllä kuulostaa jälkimmäistä paremmalta.

Vapaa-aikakone

Mitä niukemmaksi vapaa-aika resurssina käy, sitä enemmän sitä alkaa arvostamaan. Vapaa-aika tässä seurallisen erakon kontekstissa merkitsee mahdollisuutta olla tekemättä yhtään mitään ellei halua, olla näkemättä ketään ellei halua, olla puhumatta kenellekään ellei halua. Tai ehkä vielä enemmän sitä, että kaiken lisäksi todella valitsee tämän mahdollisuuden.

Tämän kirjoituksen päiväys on sunnuntai, 13. huhtikuuta. Seuraavan kerran vietän melkein vapaa-aikaa kolmen viikon päässä tulevaisuudessa, josta tuhlaan lähes puoli tuntia kirjoittamalla tätä viestiä menneisyyteen. Kirjoittamista hankaloittaa se, että kone on muutaman tunnin päässä odottavassa lähitulevaisuudessa ostamani MacBook Pro, jota en osaa käyttää. Laite ja fanipoikuus tulevat maksamaan noin 600€ vähemmän kuin Suomessa.

Katson, onnistuuko menneisyys kuromaan nykyhetken kiinni järjellisessä ajan yksikössä.

Rajan ylitys

Aika arvokkaan oloisia ovat, paikalliset hyrysysyt, ainakin tuon oven lähellä. Menen katsomaan joskos sitä saisin mahdollisuuden vuotaa jotain tyhmää lehdistölle.

Kukkia hiuksiin

Tää lähtis kohti San Fransiscoa ja Piilaaksoa sellaisen viiden tunnin kuluttua. Maailma on sen verran vastustanut viimeiset viikot että saapas nähdä mitä tästäkin.

Radiotähteys

Olen sillä lailla akateeminen ihminen että mielestäni Pasi Heikuran toimittama Aristoteleen kantapää on kaikessa kuivakkuudessaan loistava ohjelma. Mikäli nukun lauantaina pidempään, saatan hyvällä onnella herätä ohjelman pariin.

Pääsiäislauantaina heräsin siihen, että ohjelmassa luettiin nimimerkin erityistutkija Tampereelta ilmiantama fraasirikos. Heräsin siis kuulemaan itse lähettämäni tarinaa radiosta. Äidinkielen opettajani olisi varmaan ollut ylpeä.

Trendiasiantuntija Leena Fredriksson toteaa Kauppalehdessä, että hänelle tärkeä esine on isoäidiltä peritty Yrjö Kukkapuron Karuselli-tuoli. Siinä on hänen mielestään mm. kaunis muotokieli ja täydellinen ergometria.

Sitaatin lähettänyt nimimerkki erityistutkija Tampereelta pohtii, että miten Karuselli-tuolissa istumiseen on saatu liitettyä kliininen rasituskoe. Ergometrihan on lihastyön mittauslaite.

Aristoteleen kantapää epäilee, että kyseessä on vain toimittajan tai haastateltavan into käyttää sivistyssanoja, joita ei riittävän hyvin tunneta. Ergometriahan on kiusallisen lähellä ergonomiaa. [Lähde.]

Niin kuivakkaa, niin kuivakkaa.

Tissit.