Plussapisteet

West Coast Academic Customs tuunasi ohjelmistotieteen Datsunin mallikkaasti. Potkin datsunin renkaita uudestaan ja totesin että puutteistaan huolimatta se on ihan kohtuullisen hyvä. Katsastusmiehet näyttivät ymmärtäneen mitä konepellin alta löytyy ja antoivat itse asiassa yllättävän positiivisia lausuntoja. Itsekin pedanttisena mekaanikkona antaisin projektille suosituksen "weak accept".

Rivien välistä voi lukea, että tekniikan uutuusarvo painoi vaa'assa eniten; tämä on tietenkin hassua, koska kone oli nykyisessä asussaan piirtopöydälläni joskus vuoden 2004 alussa. En olisi tätä(kään) projektia koskaan rakentanut ellei kotipuolen päämekaanikko olisi jaksanut maanitella, kiristää ja lahjoa. Itse asiassa sekään ei vielä riittänyt: vasta UAlbertan tuunareiden vastaanotto sai minut vakuuttuneeksi siitä että jotain kannattaisi rakennella: Write a paper. Now. Timestamp it so we can apply it ourselves. Otherwise, we'll write the paper.

Se on semmoista se tuunaus. Kirjoitan tästä lisää myöhemmin.

Ruokapalvelut

Kampuksen ruokapalvelut ovat heikonlaiset. Suomalainen järjestelmä lounasravintoloineen ja valtion tukemine opiskelijaravintoloineen loistaa poissaolollaan. Koko ~50.000 opiskelijan kampuksella tuntuu olevan yksi ravintola (Sage, paikallinen Erkkeri) josta saa jotain kaukaisesti "kotiruokaa" muistuttavaa. Tosin siitä ilosta joutuu sietämään kehnoa pöytiin tarjoilua tippeineen ja enintään keskinkertaisesta ruuasta saa pulittaa helposti $15-$20 dollaria.

Tavallinen opiskelija ostaa ruokansa ylikansallisista McDonald'sista, Starbuck'sista ja Subwaysta, paikallisista ketjuista kuten Vera's Burgerista tai Blentzistä, tai sitten pienistä (yleensä aasialaista ruokaa tarjoavista) etnisistä kojuista. Muutama tiskiltä palveleva ravintolakin löytyy (99 Chairs, Pendulum), mutta niissä ruoka on poikkeuksetta heikompaa kuin tamperelaisessa opiskelijaravintolassa. Ajatusleikkinä tämänkaltaista ruokaa kävisi mielellään syömässä ehkä kerran viikossa, mutta päivittäinen leipä kebab-kioskilta tai kiinalainen grilliltä haettuna satuttaa sisäistä sosialidemokraattiani.

Etniset kojut ovat toki halpoja ja perusannoksen saa mukaansa parhaimmillaan $3 dollarilla, mutta vaikka erilaisia comboja ja vaihtoehtoja on periaatteessa julmettu määrä, käytännössä ruoka on hyvin samankaltaista, ei erityisen laadukasta eikä erityisen hyvää. Huvittavana yksityiskohtana olen kuullut aasialaisten valittavan että paikallisten kiinalaisten ja korealaisten kojujen ruoka on liian länsimaista; länsimaisille ihmisille se on puolestaan usein liiankin autenttista, sillä eläimen ruhoa paloitellessa ei erityisesti kursailla vaan mukaan tulee suurin piirtein kaikki.

Parasta ruokaa taitanee saada One More Sushi -ravintolasta (jonka avokado-uramaki on loistava) sekä kuvassa näkyvästä Mahoney'sin geneerisestä irlantilaisesta pubista. Jälkimmäistä tosin kanadalaiseen tapaan markkinoidaan urheilupubina ja NHL-peleillä, ja sisällä ei saa onneksi polttaa. Kuten Vancouverissa yleensä, ruoka on juomiin nähden suhteessa paljon halvempaa: Guinness-tuoppi maksaa ennen arvonlisäveroa, alkoholiveroa ja tippiä $7 dollaria, kun tavallinen ruoka maksaa siinä $12 dollarin paikkeilla ja annoskoko on riittävä kahdelle.

Päätin ravita itseni food fairin sushipaikan $5 dollarin päivän combolla. Äkkään pöydästä brasilialaisen Amandan joka on muuttanut yhteen Collegessa asuvan Amerin kanssa. Hänen seurassaan on hänen siskonsa joka on logistiikkainsinööri, töissä Nokialla ja juuri muuttanut pois Espoosta. Kerroin ruokaa odotellessani pakolliset Nokia-anekdoottini: minulla on Nokian poliisin myöntämä passi, Nokia teki vessapaperia, kondomeita ja kumisaappaita -- ja pamppuja poliisille. Siskon mies ei ollut koskaan aiemmin nähnyt lunta. Pyysivät minut mukaansa laskettelemaan iltalumille, ilmeisesti Grouse Mountainille. Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta.

Sään muututtua sellaiseksi kuin se on, pohjepituisten Lululemon-joogahousujen ja lenkkikenkien tai sandaalien asemaa geneerisenä univormuna näyttäisi haastavan -- joskaan ei vielä uhkaavan -- vaelluskengät, farkut ja goretex-takit. Huomasin, että yllättävän moni (nainen) käyttää myös kumisaappaita. Ehkä täällä panostetaan käytännöllisyyteen kilpavarustelun sijaan. Kolibrin hienoja unikkosaappaita ei sentään ole vielä kävellyt vastaan.

[Edit: korjauksia]

Talvi sydämessä

Ulkona oli noin -8 astetta ja aurinkoista. Liikennettä lukuunottamatta kaupunki tuntuu toimivan jälleen normaalisti. Näin talvinen sää on sen verran harvinen, että puihin pakkautunut lumi katkoo oksia ja kaataa runkoja kaduille. Ainakin University Bvd oli suljettu ja sähköbussit eivät päässeet 10. katua lähemmäksi kampusta. Muut linja-autot olivat myöhässä ja juuttuivat jäisiin mäkiin.

Todennäköisesti vuoden viimeiseksi jäävä tutkimuspaperin vedos lähti kanssakirjoittajille märehdittäväksi. Koska professorini ei ehtinyt lukemaan paperia, nappasin kameran mukaani ja vietin aurinkoisen mutta kylmän päivän kuvia räpsien. Olisin mennyt mieluummin kaupunkiin mutta satuin kantamaan kannettavaa konettani laukussa ja joukkoliikenne tuntui liian nihkeältä, joten jäin kampukselle. Latailen noita kuvia pikku hiljaa blogiin ja flickriin ihmeteltäväksi. Tuleepa edes jotain sisältöä tällekin rainalle.

Liikennevaloissa törmäsin Elenaan, joka oli lähdössä Chantalin kanssa Seattleen hakemaan uutta opiskelulupaa ja tapaamaan Navjotia. Pyysi minuakin mukaan mutta totesin tunnin varoajan liian hätäiseksi ja jätin menemättä.

Wizauckset

Tuoreimman tiedon mukaan lämpötila tippuu jonnekin -12 ja -18 asteen tietämille yön ajaksi. Toivottavasti ne heinäsirkat tulevat samaan aikaan, kun kerran caicen maailman waiwat ja wizaucset ovat muutenkin tulossa päälle.

Kuulin että Vancouver on harvoja maailman suurkaupunkeja, jota periaatteessa voi kohdata mikä tahansa tunnettu luonnonkatastrofi hurrikaaneista maanjäristyksiin ja tsunameista tulviin ja mutavyöryihin. En tiedä missä niitä tulivuoria on, mutta ehkä nekin löytyvät vaikka sitten meren pohjasta.

Kuvasta vastasi jälleen Tibi.

Paniikki merellä

Vailla mielikuvitusta mutta laiskasti, näkymä parkkipaikalta. Sähköt palasivat viiden aikoihin ja tuoreimman tiedon mukaan myös vesi on jälleen virallisesti juomakelpoista. Yliopiston sulkemisesta johtuen suurin osa yhteisön asukkaista vietti koko päivän yhteistiloissa pelaten pelejä ja keittäen trangialla kahvia. Useammasta suusta kuulemani tiedon mukaan tämä on ollut vuoden paras päivä. Ja minä istuin Tibin ja Melanien kanssa ruppaisessa kahvilassa viisi tuntia. Taisi tulla veikattua väärän väristä hevosta, jälleen kerran. Mutta tiede sentään etenee kuin Iisakin kirkon rakennustyöt aikoinaan.

Lopun ajat

Sähköt menivät eilen yöllä kahden aikaan. Hätäakuista loppui hööki kahden tunnin jälkeen. Lämmitys ei luonnollisestikaan toimi ja huoneissa on jäätävän kylmä. Aamiainen oli peruttu, mutta onneksi jääkaapin sulettua oli hyvä tilaisuus syödä loput ruuat pois pilaantumasta. Internet ei toimi. Verón piti käydä UBC:n sairaalassa, mutta tällä hetkellä vain kriittisiä toimintoja pidetään yllä joten kaikki rutiinitoimenpiteet on peruttu. Istun Main Streetin kahvilassa, se oli ensimmäinen jonka löysimme jossa on tilaa, nimittäin koko UBC on suljettu. Kuten myös SFU. Eilen linja-autoliikenne kampukselta katkesi liikenneonnettomuuksien ja lumen takia, ja takseja ei saanut, joten ihmisiä jäi jumiin kampukselle. Ajaessamme tänne näimme, että länteen päin suuntautuva liikenne on pysähtynyt kaatuneiden puiden takia. Sääli ettei ollut kameraa mukana, mutta akut olisivat olleet joka tapauksessa loppu. No, tutkimuspalaverit on sentään peruttu. Näyttäisi laitoksen serverit menneen alas myös yön aikana.

Tämä tietenkin sopii toissaviikolla alkaneeseen jatkumoon, jolloin ennätyssateiden jälkeen kaupungin juomavesivarastot saastuivat ja juomavesi on täytynyt siitä lähtien keittää. Vasta pari viimeistä päivää paikallisissa supermarketeissa on näkynyt riittävästi lähdevettä janoisille. UBC:n alueella vesi on ollut puhtaan oloista mutta downtownissa ja jopa Kitsissä vesi on ollut harmaata liasta.

Sinänsä en ole nähnyt Vancouverissa näin paljoa lunta aiemmin. Kaupunki näyttää kauniilta. Tuntuu kuin olisin Kanadassa. Vaikka tämä nyt onkin tällainen kehitysmaa.

Subarujen kokoontumisajo

Virallisen säätieteilijän suusta käytävällä kuullun ns. varman tiedon mukaan lisää lunta voisi olla luvassa keskiviikkona. Sään tulisi säilyä riittävän kylmänä siihen asti. Kolmen päivän sijaan lumi voi viipyä maassa kokonaisen viikon.

Kyllä me siitä lähdetään, että lumi pysykööt vuorilla.

[Kuvan otti Tibi.]

Tire d'érable

Viime vuonna ensilumi satoi maahan marraskuun 28. päivänä. Tuo lumi pysyi maassa päivän tai pari, eikä koskaan palannut. Nyt olemme kolme päivää etuajassa. Quebeciläiset naapurini ilmoittivat valmistavansa huomenna talven tulon kunniaksi perinteisiä vaahteratikkareitaan: kuumennettua vaahteranmahlaa kovetetaan kaatamalla sitä lumen päälle. Saas nähdä jaksaako lumipeite sinnitellä yön ylitse.

Hyvä paperi

Istun Collegen lukusalissa. Kello on kahta minuuttia vaille keskiyön. Valot paistavat kirkkaana, salissa -- tai pikemminkin huoneessa -- istuu edelleen väkeä lukemassa ja kirjoittamassa. Kuten asiaan kuuluu, seinältä tuijottaa edelleen se valtava Chen kuva söpön koiranpennun kera, sekä se toinen kuva jossa joukko rakennusäijiä istuu pilvenpiirtäjän palkin päällä nauttien voileipiään.

Yritän viimeistellä uutta versiota aiemmin hylätystä journal-artikkelista. Materiaalia on järkyttävästi ja paperi pitäisi rakentaa kokonaan uudelleen. Olen vielä niin nuori, että olen tarpeettoman pedantti ja suorastaan vittumainen arvioitsija. Luin tämän paperin läpi puolen vuoden tauon jälkeen ja kuten yleensä, se sai minut vihaamaan kirjoittajia. Ikävää itseni kannalta, että olen itse paperin vastuukirjoittaja.

Kriteerini ovat entisestään kasvaneet UBC:lla vietetyn vuoden jälkeen. Professorini täällä on tunnettu hyvistä papereistaan. Ei ainostaan siten, että hänen käyttämänsä julkaisufoorumit ovat poikkeuksetta alan ykköskonferensseja tai parhaita lehtiä. Kuten toinen professori UAlbertassa totesi, ne ovat yksinkertaisesti hyvin paketoituja.

Hyvällä paperilla ja pornografialla on ainakin yksi yhteinen piirre: kumpaakaan ei ole helppo määritellä, mutta kummankin tunnistaa kun sen näkee. Hyvässä teknistieteellisessä paperissa on hyvä flow, hyvä tarina, johdonmukainen kuljetus. Kun paperin lukee, sen muoto tuntuu itsestään selvältä. Mielessä ei välttämättä edes käy että saman paperin olisi voinut kirjoittaa lukemattomilla erilaisilla tavoilla, ja riippuu kirjoittajan taidosta että paketointi on onnistunut niin hyvin kun on onnistunut.

Kristuksen morsian

Olen toistuvasti koetellut teksasilaista kirjallisuustieteilijää vuosi sitten tapahtuneesta ensitapaamisesta lähtien. Amerikkalainen, teksasilainen ja kirkossa alati ramppaava julkiuskovainen olivat omasta näkökulmastani niin vahvasti latautuneita määreitä, että minun oli pakko askel askeleelta katsoa missä hänen suvaitsevaisuutensa rajat kulkevat. Ne eivät ole vieläkään tulleet vastaan, vaikka olenkin tuntenut itseni ansaitusti törpöksi muutamaankin otteeseen. Olen joutunut kerta toisensa jälkeen tarkistamaan omia ennakkoluulojani. Ehkä juuri se tekee hänestä kiehtovan persoonan. Yhden monista.

Hän osaa nauraa kärjistetyille amerikkalaisuuteen liittyville stereotypioilleni, vaikka myöntääkin osan niistä todeksi: hänen vanhemmillaan on aito ranchi ja jokaisella perheenjäsenellä on oma pickup. Tyttöjen partioleirillä heidät opetettiin, kuten kunnon tytöt ikään, ompelemaan, valmistamaan ruokaa ja hoitamaan kotia. Sekä tietenkin ampumaan: hän oppi alle kymmenvuotiaana hulvattoman aselaulun jossa luetellaan kiväärin osat ja muistutetaan siitä kuinka asetta tulee käsitellä. Vain Teksasissa.

Minun on vaikea kuvitella häntä hentona kodin hengettärenä, etenkin sen jälkeen kun hän itsepuolustuslajeja pitkään harrastaneena kerran veti minut täydelliseen hallintaotteeseen. Hän on todella vahva, näkyvä ja aktiivinen, jopa maskuliinen persoona; entinen yleisurhelija, melkoisella kilpailuvietillä varustettu. Harrastaa lentämistä, sukeltamista, laskettulua, moottoripyöräilyä. Ja kirjallisuuden opiskelijana tietenkin kielellä leikkimistä. Se oli toinen syy minkä takia pidän hänen seurastaan: hän on ainoa täällä tapaamani henkilö jolta opin kaiken aikaa lisää englannin kielen kaunokirjallisesta käytöstä.

Ihmettelin, miksi hän tuntuu olevan huolissaan siitä, ettei ole 24-vuotiaana vieläkään(!) päässyt(!) naimisiin. Lopulta selvisi, että tosi rakkaus odottaa avioliiton satamaan asti. Pinta on tyyni, mutta sen alla uskossaan vahvimpaakin tunnutaan koettelevan.

Olen miettinyt, miltä mahtaa kuulostaa kun hän lopulta löytää äänensä. Jääkö se heikoksi kuiskaukseksi, ääni jonka hän on jumalaansa miellyttääkseen tukahduttanut neljännesvuosisadan ajan. Vai soiko se lopulta vapaana kuin proverbaalinen pasuuna? Hänen tähdensä toivon jälkimmäistä. Se on voimakas, kaunis ajatus.

Mutta oikeasti: minä?! Mikä helvetti näitä ihmisiä oikein vaivaa?

L'Amour fou

Neljä viikkoa, ja kuvassa näkyvän vatsan omistaja oli muuttunut abstraktiksi käsitteeksi. Hengeksi päässäni jonka kanssa kävin keskustelua. Tiesin molempien vuorosanat etukäteen. Tai ehken sittenkään: ei ainakaan verrattuna edelliseen demoniin jonka manaaminen ulos kesti kaksi katkeraa vuotta. Hän vapautti minut menneestä, mutta sitten olisi vielä tuo tulevaisuus.

Neljä viikkoa, ja vaikka pinnistin kaikkeni, minulla oli käsissäni käyttäjätunnus viestimessä. Muutamia hajanaisia viestinvaihtoja, etääntyneitä ja ulkopuolisia.

Tapasin Tytön perjantaina. Istuin Broadwayn ja Granvillen luoteiskulman Chaptersissa kun näin kaukaa ikkunoista heijastuksen, tutun oloisen profiilin. Minun piti tuijottaa pitkään ja hartaasti ennen kuin varmistuin että se oli hän. Kaikki oli edelleen tallella, tietenkin, vyöryen ylitse repien sisälmykset kahtia.

Kun kerroin Tytölle Ohjelmasta, tuhosin hänen itsensä kanssa tekemän välirauhan; hän ei koskaan olettanut että edes harkitsisin jäämistä. Ja miksi olisi olettanut. Hän kysyi ensimmäisen kerran heinäkuussa, sitten syyskuussa. En tiennyt silloin. Miksi olisin nyt tosissani, hän kysyi. Enhän minä tiedä vieläkään. Kuten aiemminkin, en tajunnut kuinka syvästi toinen tuntee. Miten tajuaisin.

Ehkä on vain reaktio. Ehkä kyse ei ole hänestä vaan kenestä tahansa joku voisi pelastaa minut paluulta takaisin, itseltäni, miltä ikinä. Vaihtoehdot ovat edelleen avoinna. Tai paremminkin: yritämme palata takaisin abstraktien käsitteiden ja pään sisäisten henkien maailmasta. Lähentyä tai etääntyä yhdessä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ostimme itsellemme aikaa, me molemmat.

Kerta toisensa jälkeen tuntuu siltä, että mahdollisuus johonkin on tärkeämpää kuin mahdollisuuden käyttäminen. Mahdollisuus on aineeton käsite jonka voi aina kuvitella puhtaaksi, virheettömäksi ja täydelliseksi. Joka aina muuttaa muotoaan ja heijastaa takaisin katsojansa toiveita. Sen haluaa säilöä ja pitää itsellään, vailla aikomustakaan realisoida sitä. Vähän kuin teinipoika ja tämän ihastus siihen söpöön rinnakkaisluokan tyttöön.

Olisi kerrankin jotain jota muistella hyvällä. Täydellinen, säilötty mahdollisuus.

Raja eli alkusoitto Ohjelman aktiolle 2/6

Elämän tulisi olla enemmän kuin sarja projekteja.

Se, ettei halua sitoutua yhtään mihinkään on oikeasti velliperseisyyttä eikä mitään itsenäisyyttä. Se, että haluaa pitää kaikki vaihtoehdot avoinna tarkoittaa oikeasti sitä ettei uskalla tehdä valintoja ja ottaa vastuuta tehdyistä valinnoista. Kakkua ei voi yhtä aikaa syödä ja säästää ja sitä rataa.

Hän sanoi että tiedän mistä löydän hänet, jos olen tosissani. Hän oli oikeassa.

Jos olen tosissani. Hankkia perhe jonka koti olisi täällä. Luopua omasta kielestään, kulttuuristaan ja mahdollisesti tilaisuudesta asettua takaisin kotimaahansa. Ehkä jopa jälkikasvua, jonka kanssa ei kenties koskaan jakaisi niitä arkkikokemuksia ja arkikokemuksia joita samassa kulttuurissa kasvaneet jakavat. Mitä nämä merkitsevät vai merkitsevätkö ne mitään?

Päätin olla ajattelematta asiaa sen pidempään. Jää nähtäväksi onko karma suosiollinen. Minulla ei ole rehellisyyden nimissä pienintäkään hajua siitä mitä olen tekemässä. Vai onko tämä jo nyt jonkinlaista nostalgiaa -- tai ehkä yritys tehdä tiliä menneisyyden virheiden kanssa?

Ohjelman 2. osa koostuu päätöksestä jäädäkö ja palatako kotiin. Efektiivisesti myös valintaa akateemisen ja teollisen maailman välillä. Valinnalla ei silti ole suuremmin tekemistä uran kanssa ja aika helvetin paljon tekemistä siviilielämän kanssa.

Aikuisten oikeasti luulen, että jälleen kerran eräs projekti on ohitse ja tälläkin kertaa valinnan teki joku muu. Kun ensin valitsin riittävän kauan olla valitsematta. Ehkä juuri tämän takia olo on niin leppoisa: tiedän jo etukäteen miten Ohjelma tulee päättymään.

Mutta kuinka helvetissä voi hylätä Tytön joka vetää 15 leukaa?

Kaikesta huolimatta, olen tekemässä jälleen seuraavaa Ratkaisua, jonka seuraukset voivat kantaa vuosikymmenten päähän. Ja sitten kerron siitä potentiaalisesti kaikelle kansalle täällä. Onpahan vaihtoehto baarissa tilittämiselle.

Alku eli miten helvetissä päädyin tänne ja miten täältä pääsee pois?

Tulin Vancouveriin henkilökohtaisista syistä. Valinta ei ollut lainkaan huono näin jälkikäteen ajateltuna, mutta vaikeaksi se osoittautui. UBC ei ole niin yhtä profiloitunut yliopisto kuin Carnegie-Mellon, ja sen tietotekniikan osasto ja omat tutkimusryhmäni ei ole yhtä profiloitunut kuin SEI. Muut tarjolla olleet kanadalaiset kaupungit (Edmonton, Waterloo) olin pudottanut pois rankingista jo aiemmin.

Leivoin päätöstä pitkään ja hartaasti. En tiennyt kaupungista enkä yliopistoista mitään muuta kuin mitä verkossa surffaamalla satuin oppimaan. Pittsburgin sivuilla mainostettiin puolustusvoimien lippuparaatia, Vancouverin sivuilla kaupungin seksuaalinen tasa-arvo -ohjelmaa (vaikken koe kaupungin homoystävällisyyttä erityisen relevantiksi oman hyvinvointini kannalta, koen sen positiivisena signaalina kaupungin tärkeäksi katsomista arvoista). SEI:n tutkijat näyttivät viisikymppisiltä, poseerasivat kuvissa kravatti kaulassa kädet kirkontorniksi aseteltuna, kuten asiantuntijoiden kuuluu. Kehuivat harrastavansa matematiikkaa ja visaisten pähkinöiden ratkaisemista. SPL:n tutkijat esiintyivät kuvissa lumilautailemassa, vaeltamassa tai vuorikiipeilemässä. En ollut koskaan lumilautaillut, vaeltanut tai vuorikiipeillyt, joten en osannut sanoa mitään ko. harrastusten sopivuudesta itselleni. Sen sijaan tiesin, että etanolin liuottamat ja väitöskirjan väsyttämät aivoni eivät arvostaisi visaisten pähkinöiden ratkaisemista. Tai kuten kysymys kuuluu: "Sillä saako näitä piirustamalla naista? Vastaus on: ei saa. Sinä, Pasi, vedät nuuska huulessa useampaa pulkkaa ennen kevättä kuin minä ikinä."

Istuin päätöstä edeltävänä iltana Café Europassa sen erään oululaisen arkkitehdin kanssa johon olen aina ollut enemmän tai vähemmän salaa ihastunut. Aloin ymmärtämään, että hyvän cv:n sijaan minulla oli tähdellisempääkin tekemistä. Kuten oppia tulemaan toimeen itseni kanssa. Heitin kolikkoa ja kolikko valitsi Vancouverin. Se euron kolikko täällä edelleen tallella, tuossa kirjahyllyn päällä muistuttamassa siitä miten näitä rationaalisia päätöksiä oikein tehdään.

Päätöksentekopäivänä istuin aamulla työhuoneessani. Piti mennä puntille Valkun ja Vertaisvoimailijan kanssa. Puristin kolikkoa kädessäni, mutta en vieläkään ollut varma siitä mitä tekisin. Päästin surffata verkossa, viimeisen kerran. Ja sitten törmäsin tähän ja valinta oli helppo, nopea ja kivuton.

Pittsburg oli valittu neljännen kerran peräkkäin Yhdysvaltain huonoimmaksi kaupungiksi asua poikamiehen tai poikamiestytön näkökulmasta.

Vancouver oli valittu toistamiseen maailman parhaaksi kaupungiksi asua.

En tiennyt tuolloin, että tutkimuksellisesti UAlberta ja UWaterloo olisivat olleet paljon lähempänä sitä mitä minä teen. Jos olisin vieraillut noissa kaupungeissa ennen päätöksen tekemistä, olisin mahdollisesti valinnut toisin.

Olen tyytyväinen etten valinnut.

Ohjelma, 1/6

Ohjelmalla on kaksi lähitulevaisuuden kannalta merkittävää vaihtoehtoista lopputilaa. Vahvistus ensimmäiseen, oletusarvoiseen lopputilaan tuli tänään: selusta on turvattu.

Ohjelma

Minulla on kuusikohtainen ohjelma. Jatkoa seuraa.

Anders, antaisitko äänen?

Miltä se kuulostaa kun alakerrassa asuu oopperalaulaja joka harjoittelee tulevaa ohjelmistoa? No, sehän kuulostaa muunmuassa tältä: Muaa-a-a-aa laaa-ja-la-ja-liii blablablabla-blii lablabla-bliii laa-la-lala-lala hoo ölölöö-löuaaaaaa!

Münchausen

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, mitä nyt sain tavallista paljon parempaa palvelua soitettuani CIC:n Vegrevillen palvelunumeroon ja kävin koemielessä höntsäilemässä 5K eilisen siimanpiinauksen jälkeen, mikä teki etenemisestä todella kankeaa. Ja kuuntelin Jobbin, hardcore-liftaajan ja psykologian opiskelijan synteesiä aiheesta liftaamisen psykologia.

Vaan mitä merkillistä: koko päivän on ollut ihan hyvä mieli ja hyvä olo. Ei satunnaisen euforinen, vaan ihan hyvä. Ihan hyvä on vähän niin kuin ihan kiva, tasainen kelkkamäki hautaan. Tai näin ainakin olen yrittänyt lukioälykkäästi itselleni uskotella. Mistäs minä sen tietäisin, kun ihan kivaa on ollut niin harvoin tarjolla.

Tälläiseltä se sitten näyttäisi tuntuvan, kun ei lainkaan ahdista. Kun elämä on loppujen lopuksi ihan mukavaa ja tulevaisuus näyttää asialliselta. Kun tuntuu että asioilla on nyt vaan tapana järjestyä. Sillä niinhän ne ovat aina tehneet, poikkeuksetta, mutta silti on pitänyt niin kovasti aina ahdistaa ja velloa ja piehtaroida. Eikä siinä ikävän kaipuussa pillerit, psykologit, baariterapeutit tai itsereflektoinnit ole auttaneet. Ja vaikka kuinka olisi etuoikeutettu, ei toisten ahdinko tuo tervettä perspektiiviä kuin hetkeksi.

Koska mikään ei ole erityisesti muuttunut aiemmista päivistä, tämän täytyy johtua jostain aivokemiallisesta häiriöstä. Nyt on kuin olisi ottanut ensimmäistä kertaa hoitanut H2-salpaajat huiviin ja pantopratsolin hiljaa vaikuttaessa tajuaa, että jumalauta, tällaistahan se voisi olla eikä aina vaan tuollaista kärvistelyä. Nyt ei vaan ole havaintoakaan mikä tämän teki. Joskus aina silloin tällöin mutta että koko päivän. Millähän tämän häiriön saisi toistettua?

Näin muuten konttorilta voidaan tehdä tiettäväksi, että ennätysmäisen sademäärän ja viileän ilman ansiosta niin Whistler, Mt. Baker kuin Cypress avaavat ovensa tällä viikolla. Tuossa mietimme jo viikonloppumatkaa Whistleriin kauden avajaislumille. Kausikortti Cypressille on ostettu ja odottaa noutajaansa. Sain jekutettua irlantilaisen bio-postdocin hankkimaan kanssani passin, sillä kansojen välisten ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on tärkeää. Minusta.

Ei tässä voi oikein tehdä muuta kuin aapoloida ja todeta porvarilliseen sävyyn: Hä-hää!

Moottoritien kuumuus

Takana jälleen yksi kolmipäiväinen viikonloppu. Vaikka lomapäiviä Kanadassa onkin tarjolla Suomea ja Eurooppaa vähemmän, joka kuukaudelle osuu ainakin yksi pitkä viikonloppu. Tällä kertaa syynä oli jälleen Remembrance Day. Tai pikemminkin se, että Remembrance Dayn osuttua lauantaille piti kansaa hyvittää vapaalla maanantailla.

Ahkeroin salilla Valkun kunniaksi ja kävin syömässä, mutta tätä lukuunottamatta olen käyttänyt koko päivän, siis koko maanantain, Kanadan maahanmuuttoviranomaisten CIC:n sivuja selatessani. Järjestelmä on niin monimutkainen ja redundantti että byrokraateilta eivät ihan heti työt pääse loppumaan. Tai sitten en vain osaa. Ennen seuraavaa vitsikästä korpelankuvaa kukin voi mennä ihan itse kokeilemaan onneaan tiedon kalastelussa.

Jos olisin hyvä ihminen, kirjoittaisin yhteenvetona ohjeistuksen siitä, kuinka homma toimii. Mahdollisesti kirjoitan ensin blogimerkinnän. Mutta on myöhä ja unirytmi vaatii kuria. Joka tapauksessa tiedän suurin piirtein mitä vaihtoehtoja itselläni on. Seuraavaksi pitäisi vielä valita mitä näistä vaihtoehdoista lähdetään ajamaan. Palatako Suomeen kuten alun perin piti vai jäädäkö Kanadaan mikä ei käynyt aiemmin edes mielessä. Ja sen sellaista.

Pelistä puuttuu vielä muutama palanen.

Älä koodaa configsyssiä

Luokassamme turhia anekdootteja, ACM:n ohjelmointikisojen Pacific Northwest -sarjassa UBC:n tiimit päihittivät sekä Stanfordin, Berkeleyn että UWashingtonin joukkueet. Joukkueen jäsenten nimiä ei ole ko. sivuilla, mutta en usko että voittajajoukkueen Yury, Anton ja Igor kommunikoivat koodauksen tuiskeessa englanniksi. Venäläisten ja kiinalaisten lisäksi joukossa taisi olla yksi kaveri lähi-idästä. Ken haluaa verestää taitojaan voi ihmetellä kisaa osoitteessa http://icpc.baylor.edu/icpc/

Tiedän linkin takana olevasta Baylorin yliopistosta sen verran, että sen maskotti on karhu. Lisäksi silloin tällöin mainitsemani teksasilainen kielitieteilijä(tär) sai kandinpaperinsa ko. yliopistosta. Ehkä käytän tätä merkintää tilapäisenä aasinsiltana, jonka avulla muistan palata kielitieteilijään myöhemmin. Mielenkiintoinen tapaus on hän.

Akateemis-monososiaalinen virhepäätelmä

Jatkaakseni edellistä kirjoitusta: jo ennen Vancouveriin tuloani olen ollut lähes yksinomaan miellyttävien ihmisten ympäröimä. Täällä olen yhtä lailla miellyttävien ihmisten ympäröimä, erona on vain se että joukkio on paljon heterogeenisempi.

Mitä se ei tarkalleen ottaen lainkaan ole, päinvastoin. Toki joukkio kantaa vaikuttavaa määrä erilaisilla kansilla varustettuja passeja (*). Mutta mutta. Nämä ihmiset ovat poikkeuksetta länsimaisessa yliopistossa opiskelevia maisteri- tai väitösopiskelijoita, ja tämä määrittää heitä enemmän ja tekee heistä loppujen lopuksi huomattavan homogeenisen ryhmän. Eräänlainen akateeminen kiltteys, siis perussuvaitsevaisuus, kunnoitus toisia ihmisiä kohtaan ja pyrkimys asialliseen kanssakäymiseen tekee arkisesta kanssakäymisestä varsin helppoa ja miellyttävää. Ei ole yllättävää, että mitä alempaa kunkin henkilön kotimaa löytyy erinäisistä YK:n elämän laatua mittaavista taulukoista, sen hanakammin hän on hankkimassa itselleen pysyvää oleskelulupaa ja Kanadan kansalaisuutta.

Tällaisessa akateemisessa virtuaalitodellisuudessa eläminen vieraannuttaa pikku hiljaa todellisuudesta. Kun vuodet vierivät ja ympärillä on vain ja ainoastaan samalla tavalla ajattelevia, älykkäitä ja mukavia ihmisiä, sitä sortuu helposti johonkin jolle on varmaan joku hieno nimi jossain mutta jota kutsun paremman termin puutteessa vaikkapa akateemis-monososiaaliseksi virhepäätelmäksi. Sitä helposti johtaa omasta seurapiiristään sen, miten ympäröivä maailma (ne "muut") käyttäytyy.

Tämän takia kannatan sporadisia uudelleenkoulutusleirejä itse kullekin akateemisessa maailmassa touhuavalle, ja etenkin kaikille sosiologiaa ja yhteiskuntatieteitä opiskeleville joilla on sosiopaattisia taipumuksia osallistua politiikkaan ja muuhun pikkurikolliseen toimintaan. Ehkä joku asepalvelusta vastaava kakkafascistinen leiritys jossa naapurit valitaan puhtaasti sukunimen perusteella. Ehkä pahimmille anarkomarkoille ja -pepeille voitaisiin valita vertaiskoulutukseen vielä sopiva joukko erityisiä käytännön oppijoita ja yhteiskunnan marginalisoimia tahoja, joille sitten antaa ruumiinrikkomisvälineistöä.

Eli kun haaveilu toimivasta anarkiasta ilman fascistipoliisia lähtee lavasta opintotuella hankitun Gato Negro -pullon ja hashispiikin päihdyttämänä, ja mielen täyttää autuas usko kaikkien yhtäläiseen kiltteyteen, hyvyyteen, jaettuihin arvoihin ja objektiivisiin oikeuksiin, muutama gooni tulee ja pamputtaa todellisuuden tuntemusta päähän.


(*) Muistan kaksi juoppoa, jotka noin vuosikymmen sitten notkuivat lähellä Tampereen rautatieasemaa, vedellen siivuja Suomi-viinaapullosta ja öyhöttivät. Seurueemme oli matkalla kohti Kenneliä kun toinen äijistä ilmeisesti heitti pitkää sylkeä pitkin rappauksia. Toinen puolestaan kääntyi seuruettamme kohden ja julisti örisevällä bassolla: "Me ollaan pojat sentään saatana suomalaisia eikä mitään neekereitä." Tuolloin mielessäni kävi ensimmäisen kerran, että ne passin kannet saattavat joskus olla suurin yhteinen nimittäjä. No, alkoholin suurkulutus ja öyhöttäminen myös.

Lisäys: yritin selvittää onko termiä "monososiaalisuus" olemassa vai keksinkö sen itse. On vain selvää ja järjellistä että 1) google löytää termin tasan kerran, ja 2) tämän osuman takana oleva blogikirjoitus käyttää termiä tarkalleen samassa kontekstissa kuin mitä tein tässä kirjoituksessa. En tiedä onko Tiedemies hankkinut uusia kavereitatuttuja sitten vuoden 2003. Mitä nyt Laitosta muistelen, minulla sentään on kosketuspintaa jonkin verran paljon akateemisen maailman ulkopuolelle tai ainakin akateemisesti käyttäytyvän maailman ulkopuolelle. Pääsääntöisesti tietenkin siksi, että tässä iässä kunnon kansalaiset viettävät iltansa omistusasunnoissaan perheensä parissa porvarillisten harrastusten parissa eivätkä keskustassa läskittämässä.

Itsestäänselvyys

Kapteeni Itsestäänselvyys lausuu viisauden sanoja:

Jokapäiväiseen arkeen kuuluvat asiat saattavat joskus muuttua itsestäänselvyyksiksi. Tällöin helposti unohtuu se, etteivät ne olleet sitä vielä hetki sitten, ja mahdollisesti eivät ole sitä myöskään tulevaisuudessa.

Nyt pitäisi tietenkin kirjoittaa jotain ylevää mutta edellisestä Vancouver-kirjoituksestani tuli mieleen yksi asia. Se, kuinka kansainväliseksi jokapäiväinen seurapiirini on muodostunut, toki minusta riippumattomista syistä. Runsas vuosi sitten jaksoin kirjoittaa ensivaikutelmia tähän blogiin ja ihmetellä kuinka sain joka päivä uusia maapisteitä uusia ihmisiä tavatessani. Nyt tämä ihmettely on tietenkin unohtunut tyystin elämän arkipäiväistyttyä.

Tämä tuli mieleeni kun kävin koittamassa ensimmäistä kertaa elämässäni salsaa. Siis tanssia. Pari aktiivista ja kilpailuitakin kiertävää tanssinharrastajaa pistivät pystyyn alkeisryhmän puhtaasti järjestämisen ilosta. Menin lähinnä kun Tibi pyysi, mutta kokemus osoittautui perin hauskaksi. Sukupuolijakaumaa ihmetellessäni aloin aprikoimaan, että tässähän on tietynlaista järkeä.

Opetuksesta vastasi romanialaisen ja mauritiuslainen mestarin vetämänä, ja tanssin saksalaisen, kreikkalaisen, kanadalaisen, ranskalaisen, guatemalalaisen, yhdysvaltalaisen ja kiinalaisen tyttären kanssa. Yritin opetuksen aikana tehdä parhaani rivissä israelilaisen, iranilaisen, intialaisen ja palestiinalaisen herrasmiehen kanssa. Palatessani törmäsin ruotsalaiseen kaveriin, ja ohi kulkenut pakistanilainen mestari heitti rivouksia norjaksi. Ylhäällä matkalla kohti asuntoani törmäsin quebeciläiseen ja turkkilaiseen naapuriini. Tyttöjen tanssittaminen oli perin mukavaa vallitsevan yltiöpositiivisen pohjoisamerikkalaisen kulttuurin ansiosta, jossa nolaamisen sijaan tapana on lähinnä kannustaa ja rohkaista kaikkia.

Tämä kanssakäyminen on joka tapauksessa jotain jota en tahtoisi menettää, en ainakaan vielä.

Kulttuuri-ilta

Herätyksen piti olla kahdeksalta mutta iPodin akku oli loppu, joten heräsin lopulta yhdentoista aikaan aamulla. Sain aikaiseksi noin viisi riviä koodia. Sitten menin katsomaan postdoc-ryhmäni kanssa Vancouverin oman pojan, Douglas Couplandin novellikokoelman pohjalta sovitetun teatterikappaleen Life After God. En ole lukenut alkuperäistä teosta mutta esitys toimi muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta hienosti. Arkipäiväinen kolkyt ja risat -eksistentiaaliahdistus oli puhettu hyvin näytelmän muotoon ja neljäntoista kuukauden kokemuksella näytelmän Vancouver-spesifisten yksityiskohtien tulvasta sai paljon enemmän irti.

Tämä puhtaasti keski-eurooppalais-skandinaavinen postdoc-ryhmäni on muodostunut suoranaiseksi henkireiäksi. Yli kolmikymppisten, opintonsa jo päättäneiden ja ulkomaille muuttaneiden aikuisten kanssa on mukavaa seurustella.

Palohälytys 01:47, Marine Drive

Viidentoista sekunnin valotusajalla otettu kuva naapurin opiskelija-asuntoloista, joissa aktivoitunut palohälytys ajoi väen ulos keskellä yötä. Palomiehet käänsivät hälytyksen pois päältä ja poistuivat saman tien, joten sen parempaa toimintaa ei ollut luvassa.

Linkin takaa löytyvä otos opiskelija-asuntolan ylimmän kerrosten asunnoista avautuvasta näköalasta on muuten ihan vaikuttava.

Vancouverissa patsaatkin ovat ystävällisempiä

Victorian UVicissä väitöstyönsä tehnyt professorini evästi minua ennen kaukomaille muuttoa siitä, kuinka vastaanottavainen Kanadan länsirannikko ja British Columbia ovat. Tämä havainto on osoittautunut harvinaisen todeksi.

Koostaan, sijainnistaan ja väestörakenteestaan huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, kahden ja puolen miljoonan ihmisen Vancouver ei koe olevansa erityinen suuren maailman metropoli. Kanadassa pullistelusta pitää joka tapauksessa huolen Toronto, jonka perässä uhittelee kanadanranskalainen Montréal ja sitten alemmuuskompleksista kärsivä Calgary. Tuntuisi siltä, että koska suurin osa ihmisistä on kotoisin jostain muualta, kaikki mielletään oletusarvoisesti vancouverilaisiksi. En osaa tarkaan sanoa mistä tämä, sanoisinko terve itsetunto johtuu, mutta täällä ei tunnu olevan tarvetta jakaa ihmisiä myyttisiin tsadilaisiin ja maalaisiin, toisin kuin jossain Helsingin kaltaisessa sykkivässä eurooppalaisessa metropolissa, suurkaupungissa joka ei nuku koskaan.

Paljon johtunee Vancouverin demografiasta. Wikipedian mukaan ennen 80-lukua suurin osa maahanmuuttajista olivat eurooppalaista alkuperää: "tärkeitä kansallisuuksia ovat hollantilaiset, ranskalaiset, norjalaiset, ruotsalaiset, tanskalaiset, suomalaiset, italialaiset, kroaatit, unkarilaiset, kreikkalaiset, romanialaiset, venäläiset, serbit ja puolalaiset." Oikeastaan kaikkien noiden kansallisuuksien edustajiin (no, paitsi suomalaisiin ja tanskalaisiin) tulee törmättyä säännöllisin väliajoin. Eurooppalaisista maahanmuuttajista näkyvin ryhmä tuntuvat olevan venäläiset, jotka näkyvät ja kuuluvat kauas. Vancouverissa he eivät käyttäytymiseltään aivan vastaa hataria muistikuvani vaikkapa Pietarista. Pikemminkin tuntuu, että nuoret venäläisnaiset ovat lähimpänä ns. suomalaista pissistä mitä tällä kaupungilla on tarjota (paitsi että ne eivät ole yleensä humalassa ja ne käyttävät aivan julmetusti enemmän rahaa).

Väestöstä joka tapauksessa noin 46% koostuu maahanmuuttajista, joista valtaosa on "näkyvästi etnisiä" ja kotoisin Aasiasta (ts. Hong Kongista ja Kiinasta). Oma kokemukseni ei anna tasapainoista kuvaa kaupungista, sillä maleksin suurimmaksi osaksi kampuksella jonka kymmenet tuhannet opiskelijat oletusarvoisesti tulevat jostain muualta kuin Vancouverista. Yksi osoitus vääristyneistä mielikuvistani on se, että yllätyin huomatessani kuinka vähän prosentuaalisesti asukkaista on iranilaisia, korealaisia ja japanilaisia. He tuntuvat olevan täysin yliedustettuina UBC:n kampuksella. Samalla vaikkapa afrikkalaisperäisiä asukkaita, joita on prosentuaalisesti iranilaisia enemmän, ei yliopiston kampukselta juuri pysty bongaamaan. Ylipäätään kontrasti on melkoinen verrattuna rajan eteläpuoleen, jonka ylittäessä tilanne muuttuu huomattavasti.

Yksi kiinnostava yksityiskohta on muuten se, että väestöstä peräti 42% ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Sitä sopii miettiä.

---

Sivuhuomio 1: Tuli mieleeni (johtuen ehkä blogien lukemisen aivoja mädättävästä vaikutuksesta) että termilla "maahanmuuttaja" tuntuu olevan erilainen oletusarvoinen merkitys täällä kuin mitä Suomessa tai suomalaisessa keskustelussa tavataan ymmärtää. Muukalaisvihamielisessä Kanadassa maahanmuuttajilta vaaditaan koulutusta ja työkokemusta joiden perusteella olettaa että he voivat työskentelemällä elättää itsensä ja perheensä, tai sitten ns. entrepreneur-luokassa tulijoilta riittävästi varallisuutta ja yrityksen perustamista. Suomessa ensimmäinen mielleyhtymä liittyy yhteiskuntaan integroituviin huippuosaajiin, joiden kohdalla ei sorruta vastaavanlaiseen ahdistavaan menettelyyn. Mielleyhtymän kummallisuutta alleviivaa sekin seikka, että kaikki kontaktini esim. Nokian Tutkimuskeskuksesta ovat ulkomaalaisia, mutta en koskaan assosioinut heitä maahanmuuttajiksi.

Sivuhuomio 2: Täällä voisi helposti alkaa uskomaan että todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut: eri eurooppalaisten kansojen edustajat nimittäin tunnistaa hämmästyttävän usein vartalon ja kasvonpiirteistä jo ennen kuin he avaavat suunsa. Hollantilaiset ovat sosiaalisesti konstruoituneet eri näköisiksi kuin vaikkapa unkarilaiset, joiden ulkonäkö puolestaan sosiaalisesti konstruoituu aivan erilaiseksi kuin venäläisten. Mutta koska satun tuntemaan parikin henkilöä joiden kohdalla tämä ei pidä paikkansa, tunnustan ettei ihmisen ulkonäöstä voi päätellä kerrassaan yhtään mitään.

Rekonstruoidun takaiskuventtiilin myöhemmät vaiheet II

Julkaisematon teksti lokakuun 18. päivältä:

Ensimmäiset kahdeksan vuotta luulin että se johtuisi eväkkäistä. Sitten se tuli kahdesti, siivekkäistä. Sitten se tuli vaikka pysyin erossa kuolleesta lihasta.

Viimeisellä kerralla näytteestä oli puolet jäljellä, kylmässä odottamassa. Nyt tein tiedettä omalla ruumiilla, vailla eettisen työryhmän lausuntoja. Mutta kauhukseni huomasin, etten onnistunut edes toistamaan sitä.

Joka kerralla toivon että modaukset kestäisivät vielä tämän yhden kerran hajoamatta, etteivät ne vielä antavatko ne periksi kuten joillekin epäonnisille on päässyt käymään. Yritän olla pelkäämättä kuten aikana ennen modauksia, mutta se tapahtuu yhä uesammin ja useammin.

Tänään tilanne muuttui symmetriseksi sillä sen aiheutti jotain joka ei aiheuttanut sitä eilen. Kolme viikkoa on liian vähän. Tarvitsenko tätä muistuttamaan siltä, miten hienoa elämä on ilman tätä? Mietin maatessani että jos tämä muuttuu pahemmaksi, alan saatana imuroimaan pollea kuin Cobain.

Ja tämä tietenkin muutamaa tuntia ennen erästä sovittua ammatillista tapaamista. Kovasti riemuittiin demokraattien voitosta mutta minun sisukseni ovat aladoobia. Vituttaa.

Koko kevään syyssää

No niin, sataahan täällä.

Koko suur-Vancouverin alueelle on julistettu tulvavaroitus. Kun koko marraskuun keskimääräinen sademäärä on 179mm Vancouverin alueella, pohjois-Vancoverissa on satanut 103mm viimeisen vuorokauden aikana ja Nanaimossa on satanut 160mm 12 tunnin aikana. Chilliwackiin on julistettu hätätila ja 200 kotia evakuoitu.

Samaan aikaan Washingtonin osavaltio on päässyt nauttimaan BC:stä tulevasta säästä. Mount Rainierilla on satanut 300mm vuorokauden aikana. Ranta-alueille on annettu tulvavaroitukset. 18 läänissä on julistettu hätätila.

Tällaista tietoa sitä saa, kun naapurissa asuu säätieteilijä jonka tehtävänä on johtaa Vancouverin 2010 talviolympialaisten sääasemien ja -järjestelmien rakentamista.

Muotti

Työlupa loppuu vuoden lopussa, jonka jälkeen passi tiputetaan takaisin turististatukselle ja voin vetelehtiä maassa vielä kolmisen kuukautta. Ostin kausikortin Cypressin laskettelukeskukseen, joten lumen olisi parasta tulla pian. Postdoceilla on oma luokituksensa ja heille myönnetään työlupa ilman sen suurempia tarkistuksia. Sama ei päde oikeisiin töihin hakeville. Virallisesti vailla Kanadan kansalaisuutta tai pysyvää oleskelulupaa olevan saa palkata vain, jos palkkaava yritys kykenee vakuuttamaan virkamiehet siitä ettei yhtä päteviä kanadalaisia hakijoita ole saatavilla.

Pysyvää oleskelulupaa (permanent residence) voi hakea skilled worker -luokassa mikäli täyttää riittävän määrän kriteereitä. Koulutus, kielitaito, ikä, sukulaisuussuhteet. Löysin oman luokitukseni (alun perin näytti siltä, että vain professorit huomioidaan yliopistomaailmasta, kun taas kategorioita löytyi mm. luokille "athlete" ja "comedian"). Näyttäisi siltä että saisin todennäköisesti oleskeluluvan, mutta hakuprosessi kestää vuoden. Erityismenettelyllä työnantaja voi lyhentää aikaa noin viiteen kuukauteen, jos tämän on valmis käyttämään rahaa ja lakimiehiä.

En aiemmin edes miettinyt jääväni pidemmäksi aikaa. Nyt huomaan, että vaikka haluaisinkin, ainakin jonkinmittainen Suomen-reissu on luvassa. Sinänsä en pane pahakseni ollenkaan (kunhan vaan hommat eivät palaa ns. perinteiseen muottiin, siis Oluthuoneella istuskeluun -- saikos sisätiloissa vieläkin polttaa?).

Omat, erityiset ajattelurakennelmat

Repäisin edellisessä merkinnässä esitetyn mietelauseen Think! Cafén miestenvessan seinäkirjoituksesta. Lähinnä tuossa huumorin sävyttämänä kiteytyi eräissä piireissä esitetty näkemys siitä, että heteroseksuaalisuus on patriarkaatin ylläpitämä sosiaalinen konstruktio ja heteroseksi sen ilmentymänä aina väkivallanteko naista kohtaan. Se, että kirjoitan tällaista kukkua on puolestaan esimerkki siitä, että blogien lukeminen todellakin mädättää aivot.

Tai paremminkin: blogien kautta syntyy (toivottavasti!) vääristynyt kuva siitä, mitä ihmiset keskimäärin ajattelevat. Tuo yllä kirjoittamani lause tuntuu heikolta provolta aina niin kauan, kunnes löysin millaista opetusta Helsingin yliopiston valtio-opin tutkimuksen metodologia -kurssilla, Feministinen tietäminen -luennolla tarjotaan. Rahalainaus:

Se, mitä ymmärrämme sosiaalisena sukupuolena (gender) itse asiassa tuottaa sitä, minkä ymmärrämme biologisena sukupuolena (sex). Biologinen sukupuoli ei ole luonnollinen annettu tosiasia, sitäkin tuotetaan osana valtataistelua. Biologinen sukupuoli ei tällöin ole alkuperä, vaan ainoastaan väline sukupuolitetun todellisuuden tuottamisessa.

Kuten mainoksen mummo toteaisi: hyvähyvähyvä!

Tämä löytyi Niemelän ja Tammisalon listaamattomasta blogista Keisarinna. Kuten Kokkarisen blogin kanssa, myös tämän kanssa ensin ihmettelee kirjoittajien vaahtoamista ja sitä, mistä nämä tällaisia olkiukkoja rakentelevat. Sitten areenalle marssii vastapoolin edustajat jotka toimivat tarkalleen niin kuin heidän kuuluukin toimia ja soppa on valmis. Pitäisi olla lukematta, mutta liha on heikko ja mieli altis. Ja taas kerran, kuten nettikeskusteluissa on ollut tapana aina siitä lähtien kun olen niitä lukenut, vastapooli ei edes yritä rakentaa argumentteja tai käydä asiallista keskustelua, vaan hyökkäykseen käydään rinnat rottingilla ad hominemit viuhuen, tai ehkäpä livistäen lihakset vetreinä liukkaasti kohti uusia seikkailuja. Vähän tähän tyyliin.

Yritän kovasti olla ennakkoluuloton, mutta olen jo useamman kerran iltaa istuessani vetänyt varmistimet pois päältä tiettyjä avainsanoja kuullessani. Nämä tekevät melkoisen karhunpalveluksen niille sisarilleen jotka tekevät ihan oikeasti relevanttia tutkimusta ja toimivat ihan oikeiden ongelmien parissa. Edelleenkään siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voida johtaa sitä miten ne oikeasti ovat.

Voi voi.

[Edit. Poistin suorat linkit ja ihmettelen niin kauheasti, miksi edes jaksan vaivautua. Taas tällaista. Pitäkää tunkkinne.]

Päivän mietelause

Having a girlfriend is both sexist and homophobic.

0b00100000

En ymmärrä miksi syksyn harmaus tekee ihmisestä niin antisosiaalisen. Yksikseen murjottaminen on itse itseään ruokkiva prosessi. Vaikka tietää että muiden ihmisten kanssa seurustelu nostaa mielialaa, sitä tuntuu kaipaavan ikäväänsä niin että herkeää metodiseksi erakoksi. Sitten voi kärvistellä kun muilla tuntuu olevan hauskaa.

Onnekseni menin lauantaisen rantakuvapotpurin kuvaamisen jälkeen käymään huoneessani. Ne kun olivat päättäneet järjestää ns. juhlat. Marinoitumisen sijaan pääsin Steamworksiin nauttimana pihviä ja erinomaista oatmeal stoutia. Pienimuotoista, mutta syräntä lämmitti. Olisivat vieneet katsomaan Boratia mutta kun luulivat että ehdin sen jo Elisen kanssa näkemään. Olisivat myös vieneet Bodyworlds-näyttelyyn, mutta tytöt eivät halunneet.

Sunnuntaina en tehnyt paljoa muuta kuin istuskelin kahvilla, tuijoittelin (huonosti yhteen kursitussa) kuvassa näkyvästä ikkunasta ulos (ennen rankkasateen alkamista) ja lopulta kävin vilkaisemassa V for Vendetta -elokuvan.

En muuten tullut koskaan ajatelleeksi että nimenomaan 5. marraskuuta on Guy Fawkesin päivä. Nyt tiedän.

Kuvapotpuri

Ajelin lauantaina pyörällä pitkin edellisyönä kävelemääni reittiä miessukkahousut jalassa. Otin muutaman kuvankin. Kuvat löytyvät streamista, mutta pistetään ne nyt tähän.


Näkymä Hastings Mill Parkin venesatamaan Jericho Beachilta otettuna.


Tankkeri odottamassa English Baylla lupaa siirtyä kohti satamaa.


Toisilla on enemmän kiirus, toisilla vähemmän.



Sininen hetki: osa Vancouverin downtownin silhuetista Spanish Bank:silta päin kuvattuna.

Tiedän kyllä että yksityiskohdat ovat mielenkiintoisempia kuin (epäonnistuneet) postikorttikuvat. Tarkoitus oli mennä kuvaamaan rakennuksia mutta pääsin pyörän selkään vasta neljän jälkeen. Aurinko laskee siinä puoli viiden paikkeilla tätä kirottua talviaikaa.

Elokuvaton elämys

Yritin Elisen kanssa katsomaan Boratia niin downtownin kuin metrotownin teattereihin, mutta elokuva oli loppuun myyty. Lopulta päädyimme paikalliseen irlantilaiseen jossa, totta kai, tusinan verran collegen asukkeja istumassa iltaa. Huhut deiteistäni levisivät kulovalkean tavoin.

Olisihan tuo ollut deitti, jos olisin halunnut sen olevan. Tilanteen epämääräisyys tietenkin luo hauskan jännitteen, mutta pidemmälle en tuota vie. Minut on laitettu telakalle, mutta olen mieluummin tuolla telakalla kuin lähden kalastelemaan uusille vesille.

Halusin kävellä takaisin kotiin kellon ollessa yksi yöllä. Hän halusi kävellä myös, joten suorimman reitin sijaan menin merenrantaa pitkin. Aikaa kului toista tuntia. Vinkeää kävellä täydellisessä pimeydessä. Metsästä kuului epämääräisiä blairwitch-ääniä.

Vancouverilaisissa elokuvateattereissa ei jaeta istumapaikkoja vaan homma toimii first come first served -periaatteella. Mikä on rasittavaa. Minun mielestäni.

0x20

Perseestä tämäkin keikka.

Opintotuki

Kävin kuuntelemassa Collegessa asuvan jenkkikarpaasin esitelmää Afganistanista. Köyhänä keskilännen perheen poikana mies rahoitti sähköinsinöörin kandinopintonsa ilmavoimien leivissä: palvelusta päivällä, opintoja illalla. Palveluksesta vapautumisen jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä vuoden ajan komennusmiehenä Yhdysvaltain armeijan sotilastukikohdassa Uzbekistanissa. Mies otti rahakkaan pestin vastaan, toteuttaakseen haaveensa alkaa päätoimiseksi opiskelijaksi.

Epäonnekseen heti maahan päästyään maan presidentti Karimov päätti opettaa mielenosoittajille demokratian mallia lahtaamalla lähteistä riippuen satoja siviilejä, jonka seurauksena joukot vetäytyivät Uzbekistanista ja tarinan sankari löysi itsensä Kandaharista, sotatoimialueella sijaitsevasta tukikohdasta vastaamasta tukikohdan tutka- ja lennonohjausjärjestelmän toimivuudesta.

Odotin kalvoshow'ta valokuvineen, mutta yllätyksekseni romuluinen mies alkoi lukemaan runoa. Todellakin: kirjallisuuden ja runouden opinnot voi rahoittaa palvelemalla Afganistanissa.

Eihän hän toki edes osallistunut aktiivisiin taistelutoimiin. Kuvaus tukikohdan arjesta toi silti mieleen sotaelokuvien hypnoottisen tunnelman. PR-upseerien esoteeriset mutta ylväät käsitteet. Rauhan palauttaminen. Terrorismin vastainen sota. Todellisuus. Päivällisellä mies kuulee huhuja että toisessa kanttiinissa olisi tarjolla jäätelöä. Sen perässä juoksemaan ja todellakin: iso annos vaniljajäätelöä. Kuuluu vihellystä, raketit lentävät siis yli. Hälytys tulee aina hyökkäyksen jälkeen, myöhässä. Mitään ei ole tehtävissä, siis syödään jäätelöä ja kuunnellaan räjähdyksiä, ilmaan nousevien Blackhawk-helikopterien ääniä.

Palatessaan takaisin omaan kanttiiniinsa tämä on ammuttu raketeilla hajalle ja lääkintämiehet peittelevät ruumiita. Seuraavana päivänä auringonvalo paistaa sirpaleiden jättämistä rei'istä sisään. Sinä iltana tässä kanttiinissa tarjoillaan jäätelöä. Rauhan palauttaminen. Siitäkö se elämä on kiinni, jäätelön tarjoilusta?

Kuunnelessani karpaasin maalailua tuli mieleen, että blogien lukeminen mädättää aivot. Ei niin etteikö ruumiilla ja pönötyksillä olisi taipumusta saada kaikenlaista pahaa aikaiseksi.

Aamulla juoksin puolen tunnin lenkin vesi- ja räntäsateessa. Varusteeni toimivat, mutta jalat eivät. Illalla ruotsalaiset kutsuivat ilmaiseksi viininmaistajaisiin. Uhosin etten sylkisi mutta pakko oli taipua.

Minulla olisi ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta sitten aloin kirjoittamaan blogia. Blogien kirjoittaminen mädättää yhtä lailla aivot. Varokaa!

Suite 200

Huomasin juuri että sen (sisällöltään) paremman journal-artikkelini kustantajan katu-osoite kuuluu seuraavasti: 701 East Chocolate Avenue.

Kaikki muu seuraakin tästä.