Sosiaalisuunnittelu

Suomen kielestä, suomenkielisistä termeistä ja teknologiasta puheen ollen, Vertaisvoimailija lähetti loistavan linkin Panda Labsin artikkeliin A new way of social engineering.

Lyhyesti. Jos haluat kommentoida vaikkapa nyt lukemaasi marginaaliblogia, joudut kirjoittamaan ns. captchan, siis Bloggerin word verification -kenttään kuvassa näkemäsi kirjaimet. Tätä teknologiaa käytetään yleisesti estämään botteja täyttämästä verkkoa automaattisesti generoidulla spämmillä. Ja näitä riittää, Maksutta Puistoon taisi aikoiaan olla pystyssä vain pari päivää kun ensimmäiset viagramainokset ilmestyivät kommenttiosastolle.

Artikkelissa kuvataan nerokas idea suojauksen kiertämiseksi: troijalainen hevonen, joka näyttää strip poker -peliltä, ja jossa innokasta käyttäjää kehoitetaan syöttämään yhä uusia ja uusia kirjaimia sisään. Käyttäjä hakkaa koodeja sisään paljaan pinnan himossaan ja auttaa samalla haittaohjelmia ohittamaan captcha-suojauksia.

Ken ei usko että tämä toimii, ei ole koskaan ollut teini-ikäinen poika. Tai teekkari.

Sä kirjoitat sun de facto lingua francaa

Suomen kielellä on viheliäisen paljon hankalampi ilmaista ohjelmistotekniikkaan liittyviä käsitteitä verrattuna englannin kieleen, akateemisen ja teollisen maailman yhteiseen esperantoon. Suomenkielinen terminologia tyytyy laahaamaan perässä, tai varsinaista suomenkielistä terminologiaa ei ole välttämättä olemassa. Mikä suomennos millekin termille määräytyy riippuu satunnaisesti siitä, mitä luennoitsijat, tietokirjailijat, markkinamiehet ja lehtitoimittajat sattuvat päästään keksimään ja toisintamaan. Kielialue on pieni.

Ohjelmistotuotannon alalla käsitteitä ei tyypillisesti määritellä erityisen yksikäsitteisesti, mutta niillä on silti paremman ilmaisun puutteessa tietty henki. Tämän hengen suomennokset harvoin onnistuvat saavuttamaan. Toisaalta voi olla, että kyky selittää ja kuvailla jokin asia omalla äidinkielellään on välttämätön edellytys asian ymmärtämiselle. Ehkä ammattiin liittyvän teknologiajargonin ja englannin kielen taakse voi mennä liian helposti piiloon ilman, että ymmärtää ihan oikeasti mitä on tekemässä.

Itse huomaan kirjoittavani ihmeellistä sekakieltä. Lauseiden kieli vaihtuu englannin ja suomen välillä riippuen siitä, kummalla kielellä lauseen aloittava sana sattui ensin tulemaan mieleeni. En tiedä onko tässä Kanada-, yliopisto- vai Nokia-lisää.

Näin muuten, suomen kieli on (subjektiivisesti ottaen) kaunis kieli, mikä kaltaiseni diletantin tuhtotuntuman mukaan johtuu pitkälti sen vanhanaikaisuudesta, tehottomuudesta, lukuisista murteista ja vaikutteista, ja kummallisten agraarijäänteiden sovittamisesta nykypäivään. Trimmattuun englannin kieleen verrattuna se tuntuu huomattavan paljon tehottomammalta, mikä voi olla hyvä asia: sitä, että on varaa tehottomuuteen kielessä.

Tehottomuus tarkoittaa tietenkin suurempaa työmäärää kaikkien redundanttien sijamuotojen kanssa. Naureskelin vuosikymmen sitten "Mika Häkkisen sä-passiiville" mutta huomaan käyttäväni samaa anglismia yhä useammin ja useammin. Minun Sonera (sic!) on jo omavaltaisesti jättänyt possessiivisuffiksin pois kielestä, ja luulen ettei mene enää yhtä ihmiselämää kun tämäkin kielenraiskuun muoto yleistyy.

* * *

Onneksi uutena työntekijänä henkilökohtainen bonuskertoimeni on ns. kimmokortin omaisesti pyöreä nolla. Muuten voisi ahdistaa se, että Ruby on Rails pitää minua tiukasti painimattoon sidottuna. Tai ahdistaahan se silti.

Varakas herrasmies

Yksi. Kuulin aiemmin eräästä kiinteistösijoittajasta, joka olisi vanhemmilla päivillään alkoholisoitunut ja juonut lukuisia huoneistoja Tampereen keskustasta. Kuulin tänään, että joku olisi juonut kilometrin rantaviivaa Näsijärveltä. Jotenkin olen sitä mieltä, että pitäisi juoda konkreettisia asioita. Jos ei ole varaa juoda kokonaisia huoneistoja, niin olisi hienoa edes havaita aamulla juoneensa pesukoneen tai edes eteisen maton.

Kaksi. Hississä mummojen katse loistaa ja jalat leijuvat tukevasti ilmassa. Tommy Taberman oli avannut runoillan. Toinen mummoista hieman kiusasi toista, Maireksi kutsumaansa, kertoi Tommyn vilkuilleen tätä. Maire punastui. Lupasivat ottaa sherryt illan kunniaksi Mairen asunnolla. Maire näyttäisi asuvan kerrosta minua ylempänä.

Kolme. Kolmellakymmenellä viidellä eurolla maksaa nepalilaisen lapsen koko vuoden koulunkäynnin. En usko, että tiilitehtaalla raatavan lapsen näkökulmasta olisi erityisen olennaista koulunkäynnin mahdollisuuden taustalla piilevän altruismin määrä ja aitous. Oli se apu sitten pahaa eli hyväosaisten käymää anekauppaa ja helppoa hyvän omatunnon ostamista, tai hyvää, eli voimautujien suorittamaa vapaaehtoistyötä eli katufeissauksen kautta tapahtuvaa luppoajan myymistä ja tiedostavan vertaismarkkina-arvon kerryttämistä.

Neljä. Allekirjoitin myyntipaperit ja luovuin omistavan ja kontrolloivan luokan jäsenyydestä tänään. Nyt pitäisi päättää mikä sijoitusinstrumentti olisi paras vaihtoehto riiston hedelmien kasvattamiseen. Kuten pankinjohtaja Jalkanen aikoinaan totesi, pankit kusettaa, rahastot kusettaa mutta sijoitusneuvojat ne vasta kusettaakin. Ehdotuksia.

Viisi. Markka-aikana olisin tuntenut itseni ns. varakkaaksi herrasmieheksi.

Huutakaa mulle

Oli aika kauan sitten jolloin olin aito fanipoika. Oli vain yksi Bändi ja Live After Death -tuplavinyyli oli Paras Levy. Dickinsonin koikkelehtimista Long Beach Arenalla tuli seurattua suorastaan uskonnollisella hartaudella, vaikka taustalla oli jo tuolloin kiusallinen tunne että onhan tämä paitsi loistavaa musiikkia, myös hieman noloa.

Nyt StSanders iskee vielä kerran. Iron Maiden Shreds: The Trooper.

Uskomatonta.

Epäsana

Oli kymmenen kaunista aietta mitä tehdä mutta viinapiru vei pidemmän korren ja annettu ylimääräinen tuntikin tuli käytettyä pirun palvontaan. Herra tautia lisätkööt, kuten mummo-vainaalla oli kuuleman mukaan tapana sanoa. Sisäpihan hiekkalaatikko toimii allegoriana elämäni riemukkuudelle. Plattan kassissa on sentään Sneaker Pimpsien, The Knifen ja Bob Dylanin levyt, joiden avulla yritän hienovaraisesti osoittaa epäilyttävän salavuoteuteni ruotoisen konkariuden ja hienostelevan rucolaperseilyn välillä.

Sellanen kivan näköinen kundi

Edellisviikon lopulla erityistutkijalla oli kunnia törmätä vastatohtoroituneeseen ex-kolleegaansa Tiedemieheen proleakvaariossa töitä kohti matkustaessaan. Yksi akateemisesta maailmasta poistumiseni johdosta menettämäni etu on mahdollisuus käydä oikeasti erikoisia ja kiinnostavia kahvipöytäkeskusteluita. Nyt kahvi nautitaan työn ääressä ja lounasajan aihepiiritkin ovat ikävystyttävän paljon Aikonin arvojen mukaisia.

Kehuin järjestäneeni itseni viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle varsinaisen win-win –skenaarion merkeissä, nimittäin varattuani itselleni henkilökohtaisen shoppausassistentin illallista vastaan. Shoppaaminen on vastenmielistä ja hiostavaa touhua, mutta tehokas assistentti osaa johdattaa oikeisiin liikkeisiin, löytää kiinnostavia vaatteita ja syöttää sovituskoppiin uusia rättejä karsien armottomasti pois erilaiset ihan jees –tyyppiset ratkaisut. Minun kuulemma pitäisi näyttää vähemmän boheemilta ikiopiskelijalta ja enemmän ikäiseltäni, 30-40 vuotiaalta nuorelta ammattilaiselta (ei-tamperelaisessa mielessä). Vai olikohan se nuori menestyjä?

Ymmärsin shoppausassistentin tärkeimmäksi yksittäiseksi kontribuutioksi kuitenkin sen, että sain de facto ostettua niitä vaatteita. Olen julman pihi ihminen, paitsi sijoittaessani Ördelinin kapakan raikkaisiin tarjoustuotteisiin; shoppausassistentin vankkumaton usko merkkituotteiden hienouteen, itsensä määrittelyyn brändien kautta ja elämäntavan ostamiseen katkaisi lopulta selkärangan ja pankkikortti alkoi vinkumaan. Perussäännöksi muodostui se, että vaate kuin vaate maksaa oletusarvoisesti 89€. Rahaa kului yhden kannettavan tietokoneen verran.

Tiedemies kehui ostaneensa vaatteensa Kuljun Kartanosta.

Maksoin vuonna 2005 Bundeswehrin käytetystä takista (josta poistin ne trendikkäät saksanliput ennen ensimmäistäkään käyttökertaa) alle 40 euroa ja pärjäsin tällä yhdellä lempitakillani kaksi vuotta. Lenkkareita metsästin kaksi päivää Vancouverin joulun jälkeisistä alennusmyynneistä ja maksoin mm. Vansin tossuistani 20 euroa. Poistin vaatteista kaikki selvästi näkyvät valmistajan logot ja nimet koska en halunnut määritellä itseäni brändin kautta.

Sunnuntaina, krapulassa, shoppausassistentin potkaistessa minut ulos asunnostaan istun junassa ja katson Tibin lähettämiä kuvia Vancouverista. Kuvissa iloiset ihmiset vaeltelevat vuorilla ulkoiluasuissaan eivätkä näytä välittävän tuon taivaallista ulkoisesta habituksestaan. Onnellisilta ne näyttivät silti. Muistin, miksi pidin Vancouverista: parin miljoonan asukkaan kooollaan ja syrjäisellä sijainnillaan se ei edes yrittänyt näytellä tärkeämpää kuin olikaan; siltä puuttui huono itsetunto, isommilleen pokkurointi ja pienemmilleen ylpistely.

Mietin, voiko syvempää, sisäistä muutosta – olettaen että muutoksen haluttu suunta olisi ylipäätään selvillä – edesauttaa ja ohjata ulkoisen muutoksen avulla. Luen Hesseä, jaloissani kasa ostoskasseja. Ansaitusti en tunne itseäni erityisen fiksuksi, vaan lähinnä hukassa olevaksi. Juntteus on jotain muuta kuin kyvyttömyys ymmärtää mikä on so three minutes ago.

Kaiken tämän innoittamana ostin töistä palattuani Erään Brändin kashmirsekoitetakin, jonka toivoisin kestävän Bundeswehrin esimerkin innoittamana seuraavat 20 vuotta. Keikaroin peilin edessä, näytän aikamieheltä ja riemuitsen hedonistisesta kulutusjuhlasta, omatuntoni äänen sammumisesta ja "luontevasta suhtautumisestani etuoikeutettuun asemaani" kuten eräs konstailija asian ilmaisi. Olen vihdoin kursailemattomasti paha ihminen!

* * *

Tarinan mopo keuli katon läpi ulkoavaruuteen, mutta shoppausassistentille kiitos majoituksesta, hyvästä seurasta ja tyylitajusta!

Käänteiskaraoke

Tampereelta voi päteä aina Wired.com:in etusivulle saakka. Herra Vai artikkelin mukaan totesi: If I actually played like that, perhaps I could finally be on MTV and in Rolling Stone and have a real career.



TJEU: Metallican One, Santana, Eric Clapton ja paljon, paljon muuta. Joku on minulle näppäimistön velkaa. Ja yhden hukatun työtunnin.

Lohkareenpyöritystä

Verkkoteknologioiden kanssa puljaamisella tuntuu olevan perin sisyfoslainen luonne. Sitä kiveä pyöritetään jyrkkää mäkeä pitkin,vaan aina kun homma tuntuu olevan valmis, kirottu lohkare vierii takaisin alas.

Englanninkielinen ilmaisu "sisyphean task” viittaa hyödyttömään, loputtomaan ja turhauttavaan tehtävään. Onpa eräs sontakuoriainenkin nimetty Sisyfoksen mukaan. Suomenkielinen Wikipedia sen sijaan spekuloi (lienee ilman näyttöä) Sisyfoksen legendan ja suomalaisten ylpeilemän ”sisun” suhteella. Suhde olisi kieltämättä jotenkin runollinen, jos sellainen olisi olemassa. (*)

Kreikkalaiset perkeleet tekivät Pölösen taantuvan suomalaisen maaseudun arkkityypin kuvauksen härskimmin jo pari tuhatta vuotta sitten. Seksiä, irstailua ja jännnittäviä henkilöhahmoja. Toisaalta Pölösellä oli Esko Nikkari, joka pistää muutamaa Zeusta ja Thanatosta pataan milloin vaan. Nikkarin hahmo tiesi arvonsa paremmin eikä yrittänyt petkuttaa Kuolemaa, kunhan neuvotteli muutamia lisäpäiviä elon tielleen.

Haulla sisyfoslainen ei tietenkään löytynyt yhtään osumaa tietoverkon syövereistä. Eikä muuten myöskään termillä vinoviettinen hai eli homoholkeri. Joko suomenkielisiä sivuja on vähemmän tai ne ovat sisällöltään suppeampia kuin kuvittelen, tai sitten olen vain sivistymätön juntti joka keksii näitä sanoja päästään. Toisaalta, olen ilmeisesti myös ainoa ihminen koko internetissä jota keskioluen maku miellyttää.

(*) Myönnetään, että Tampereen yliopiston myöntämä ”sisufos”-palkinto on kyllä nokkela tapa tiivistää pätkätöillä ja apurahoilla sitkuttelevien tieteentekijöiden työn kuva.

[Edit: typoja]

Jakamaton hyödyke

Vanhoina hyvinä aikoina asiat olivat asioita.

Valituissa Paloissa mainostettiin Boston-voimasavukkeita. Mainoskuvassa tirolilaishattuun jostain käsittämättömästä mutta inherentisti hienosta syystä sonnustautunut herrasmies koulutti scheferiä, lausuen pistämättömästi tottele! Mainoksen alalaidassa luki "Ja päälle Boston". Lääkärit polttivat vastaanotolla. Miehet kirjoittivat shekkejä ja ajoivat Triumpheilla kestopäällysteisillä teillä, joita oli koko maassa noin 200 kilometrin verrran.

Tietosanakirjojen sijaan oli yksi Tietojen kirja, jossa käsiteltiin mm. ranskan kielioppia, atomitekniikkaa, eugeniikkaa ja talousoppia.

Talousopin puolelta on piirtynyt mieleeni myös jakamattoman hyödykkeen käsite: Aika on jakamaton hyödyke. Jos esimerkkihenkilömme käyttää kolme tuntia leivän leipomiseen, ei hän voi käyttää tätä kolmea tuntia oluen panemiseen, ja toisaalta, jos käyttää hän tämän kolme tuntia oluen panemiseen, ei voi hän käyttää tätä kolmea tuntia leivän leipomiseen. Jos käyttää aikansa blogin kirjoittamiseen, ei voi käyttää tätä aikaa panemiseen. Miettikää sitä.

Itselleni on alkanut vasta nyt Riistäjän leipiin siirryttyäni selviämään, että aika todellakin on jakamaton hyödyke. Noin vuosi sitten olin luovuttanut töiden kanssa ja käytin kaiken aikani pääsääntöisesti miettimiseen. Samoihin aikoihin tieni Veróniquen kanssa erosivat ja aloin miettimään hakeako töitä Kanadasta vai palatako Suomeen. Tämän vuoden tammikuussa käytin enemmän aikaa ajattelemiseen ja itsereflektointiin kuin koskaan aiemmin. Tänä kesänä aikaa oli edelleen lähes pari kuukautta miettiä ja pohtia, mutta siihen miettimiseen ja pohtimiseen alkoi pikku hiljaa kyllästymään.

Nyt käytän aikani töiden tekemiseen, ja töiden jälkeen olen niin väsynyt ettei kirjoittamisesta tai ylipäätään ajattelusta tule yhtään mitään. Viikonloput on yhtä lailla myyty. Jotta ajatuksia syntyisi, aikaa pitää olla riittävästi. Ennen tutkimuspaperin kirjoittamista saatoin tarvita neljä, jopa kahdeksan tuntia näennäisen hyödytöntä aikaa ennen kuin saavutin oikean mielentilan aloittaakseni varsinaisen kirjoitustyön. Nyt tuollaista aikamäärää ei yksinkertaisesti ole käytössä.

Ja kun mieleen tulee väistämättömästi kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta niinä muutamana vapaana tuntina, nuo ajatukset mieluummin tappaa passivoimalla itsensä ja ulkoistamalla ajatustoimintansa videoita tuijottamalla, nukkumalla, liikkumalla, tai sitten yksinkertaisesti sammuttamalla ajatustoiminnan kemiallisesti. Takaraivoon jää kiusallinen tunne siitä, että on siirtynyt omassa elämässään ratin takaa takapenkille ja joku toinen lukee karttaa.

Tätä tässä kai haettiinkin.

KVG eli ThinkPadin näppäinäänet

Seuraa tämän blogin yleisen linjattomuuden vastainen yleinen tiedote: jos käytössänne on IBM:n -- nykyään Lenovon -- valmistama ThinkPad kannettava ja kärsitte useamman näppäimen yhtäaikaisesta painamisesta syntyvästä korviasärkevästä äänestä, tämän äänen saa poistettua. Hallussani olleet kaksi edellistä ThinkPadia (T4x ja T5x) piippasivat nekin häiritsevästi, mutta eivät sentään tärykalvot rikki repivällä voimalla. Nykyinen T60 sen sijaan huutaa kuulokkeisiin kuin piikillä tapettavan sian, skotlantilaisella aamiaismunalla rasvatun valtimon, hyeenan ja Manowarin laulajan risteytys Monsters of Rock -festivaalilla.

Ohjeet löytyivät KVG-paradigman mukaisesti täältä. Intuitiivinen polku valaistumiseen löytyy seuraavasti: Control panel -> System properties -> Hardware -> Device Manager -> View|Show hidden devices -> Non-Plug and Play Drivers -> Beep -> Driver -> Stop.

Hakusanoja: Lenovo, näppäimistö, piippaus.

Medbörjare

Yksi Riistäjän leivissä työskentelyn hyvistä puolista on oikeus matkustaa junassa 1. luokassa. Tietenkin ilmainen kahvitarjoilu, sanomalehdet ja virtapistokkeet ovat ihan påp, mutta oikeasti hienoksi 1. luokan tekee se, että siellä on huomattavan vähän ns. medbörjareita. Ihmistet tekevät töitä ja käyttäytyvät. Ei tarvitse kuunnella humalaisten, krapulaisten, teinien tai pikkulasten aiheuttamaa melusaastetta.

Josta tulikin mieleeni. Lentokenttien turvatarkastukseen tulisi johtaa kaksi väylää, tavallinen väylä ja kansalaisten väylä. Jokainen uusi matkustaja joutuu turvatarkastukseen kansalaisten väylällä, ja osoitettuaan esimerkiksi viisi kertaa pystyvänsä kulkemaan tarkastuksen läpi aiheuttamatta hälytystä portilla tai muuten tarpeetonta viivästystä, siis olemaan tyrimättä, hänet voidaan päivittää tavalliselle väylälle. Yksikin tyrä tavallisella väylällä, ja tapahtuu välitön pudottaminen takaisin kansalaisten väylälle.

Kuinka pirun vaikeaa on ottaa se kello pois ranteesta, lompakko pois perstaskusta ja sijoittaa ne kolikot ja avaimet ja kännykän vaikka takin taskuun ennen kuin rymistelee metallinpaljastimesta läpi? Ilmeisesti sen on pirun vaikeaa, huomioiden että näitä seppoja löytyy joka jonosta, yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten kävellään takaisin ja tyhjennetään tasku kerrallaan ja kolikko kerrallaan ja taas vingutetaan porttia. Tietenkin mukana on vähintään avattu vesipullo ja tuliaisviinat ja kimara tupakansytyttimiä ja samuraimiekka ja litra kosmetiikkaa sekä ruotsinlaivalla opittu maailmankansalaisen asenne. Mielellään kyseessä on vielä isompi, samanhenkisistä tovereista koostuva lomamatkalle lähdössä oleva seurue. Niin, ja se takki muuten otetaan pois päältä ja laitetaan myös siihen koriin.

Kansa on jakanut itseään kerroksiin jo ammoisista ajoista lähtien.

Peli

Ensimmäinen pelini Commodore 64:lle latautui noin 120 kierrosta kasetilta ilman turbolataajaa. Peliä voi näemmä pelata myös livenä.