Verho-ostoksilla

Sitä kasvaa ihmisenä kun uskaltautuu välillä pois lajityypillisestä ympäristöstään ja poikkeaa arjen rutiineistaan. Loman kunniaksi Tohtori Törkeys on siis viettänyt useampia tunteja tavarataloissa ns. ostoksilla.

Päätösten tekeminen tuntuu olevan itselleni ylipäätään vaikeaa, mutta kulutuspäätösten tuntuu vielä raastavammalta. Kun sinne kauppaan menee, se on täynnä vaihtoehtoja -- ja mikä vielä pahempaa, nämä vaihtoehdot generoivat lennossa yhä uusia päätösongelmia joita ei ollut edes vielä olemassa ennen pikkujalan pilkahtamista moisiin ostoshelvetteihin.

Tavara rauhoittaa ja tekee onnelliseksi, mutta minulle riittää että näen tavaraa. Jos ostan palvelun tai kulutushyödykkeen sijaan tavaran, se seuraa mukana kotiin, vie tilaa, vaatii käyttöä, esiintyy ja nauraa ja irvailee. Sitten se vaatii rinnalleen yhtä koreita tavaroita tai saa olemassaolevat tavarat näyttämään tympiöiltä. Ja sitten on alituinen pelko puserossa että joka nurkan takana aivan varmasti odottaa jotain parempaa ja halvempaa.

Ainoat poikkeukset valinnan vaikeuteen tekevät joko a) ominaisuuksiltaan lähes identtiset, hyödylliset käyttöesineet tai b) todella high end -tuotteet.

A-kategoriaan kuuluu ostamani mittasarja. Vaihtoehdot olivat korea metallinen mittasarja ja halvempi muovinen mittasarja. Kalliimpikin maksoi vain paremman keskioluttuopin verran. Ei valinnan vaikeutta, ei miettimistä. B-kategoriaan kuulunee lähinnä polkupyöräni.

Mutta sitten kaikki se muu roina. Miten ostaa vaikkapa verhot? Olen vältellyt rättiostoksille lähtemistä ja sitkutellut pian neljä kuukautta vailla verhoja. Nyt kun vihdoin rohkenin ulos kaupoille ymmärsin miksi.

En edes tiennyt että on olemassa paneeliverhoja, sivuverhoja, laskosverhoja ja kappoja. Valmisverhoja ja verhokankaita. Nyrkkisääntöjä verhon leveyttä määrittämään. Käännöksiä ja laskoksia ja kuparisia painonaruja. Voi perkele. Luulin, että tunnen itseni tyhmäksi rautakaupassa vaan rättejä ostamassa olo on aivan samanlainen. Noudatan taannoisen yövieraani ammatillisia oppeja ja valitsen ohuen vaalean kankaan. Vaan kangasta on kolmessa rullassa, joista vain yksi on riittävän pitkä (pituus + 40cm), toinen voisi mennä lyhennetyillä käännöksillä ja kolmannesta saisi "kivat kapat"(!). Sitten löytyy valmisverhoja; vaikka ne ovat liian pitkiä, niitä voi puolestaan lyhentää. Mutta huomioon pitää ottaa myös se, että kankaan reuna on jotenkin toisenlainen rullan lopussa ja valmisverhoissa voi olla erilaiset käännökset. Ja ompelija on lomalla ja listalla on jonoa ja oikean värisiä valmisverhoja on vain yksi mutta niitä voi tulla lisää ja.... ne verhot maksavat kuuden tuopin verran, tehkää ihan mitä vaan kunhan vain saan ne perkeleen verhot.

Seurauksena oli yhden A4:n pituinen vuokaavio variaatiopisteineen, lupaus toimituksesta jossain elokuun 1. ja 4. viikon välissä sekä kumpaakaan osapuolta sitomaton sopimus verhojen valmistuksesta.

Lopulta kävelin ulos mukanani kaksi design-tablettia. Design-tablettia? Ahdistaa.

Olen aivan varma siitä, että lähitulevaisuudessa markkinasegmentti henkilökohtaisille sisustussuunnittelijoille ja ostosavustajille kasvaa. Tähänkin suht' triviaaliin muutamien kymmenien eurojen asiaan kun tuli käytettyä tuntikausia aikaa, puhumattakaan viikkokausien ahdistuksesta ja alentuneesta elämänlaadusta.

Maailman paras makasiiniohjelma

Suuri maailma tuli olohuoneeseemme. Enää ei jännitetty Aki Karvosen ja Marja-Liisa Hämäläisen puolesta mustavalkoista Asavisiota tuijottaen. Ei keskeytetty leikkejä kun valtakunnan kahdella pääkanavalla näytettiin puoli yhdeksän uutisia.

Muodikkaan valkoinen Finlux toi suuren maailman tuulet lähes kymmenen kanavan muodossa. Taloyhtiö oli siirtynyt kaapelitaloudeksi jo muutamaa vuotta aiemmin. Mutta oli jotenkin ilkikurista, että varsinainen epookki jättäisi tässä taloudessa varjoonsa jopa samanaikaisesti tapahtuneen Berliinin muurin murtumisen. Kansanjoukkojen rynnätessä kohti muuria tapahtui pohjoisessa Suomessa jotain suurempaa: perustettiin nimittäin Paikallis-TV.

Olivathan Illan päätteeksi Timo T.A. ja Onnenportaat Jorma Pulkkisen seurassa toki vaikuttavia lastuja, eikä sovi unohtaa myöskään Suomen jääkiekkomaajoukkueen urheiden poikien sankarillista taistelua suurvaltoja vastaan. Mutta yksi oli ylitse muiden. Yksi toi perheen yhteen ja joskus myös perheen lasten tovereita. Oli nimittäin Saksalainen Visailuohjelma.

Saksalaisessa Visailuohjelmassassa puhkesivat teutooniset television tekemisen perinteet kukkaansa. Mikä visuaalinen ilotulitus, mikä sydäntä riipivä jännitys, millaisia tyylikkäitä neitoja.

Visailuohjelman säännöt eivät koskaan selvinneet uskollisille katsojilleen, mutta näin tupailloissa asioiden arveltiin menevän. Kaksi kilpailijaa kilvoittelivat hermoja kiihottavien tehtävien parissa. Aluksi valitaan hedelmä, joka saattoi olla esimerkiksi Das Ananas tai Der Kiwi. Hedelmä sijaan valittiin itse asiassa ns. Visailutyttö, joka viehkolla liikkeellä paljasti povensa (tissit) päälle maalatun hedelmäkuvion. Miten ne bikinin yläosat aukesivat ja sulkeutuivat niin perin vaivattomasti, sitä ei yksikään seuraajista kyennyt vajaalla elämänkokemuksellaan ymmärtämään.

Tämän jälkeen suoritettiin tehtäviä. Esimerkiksi Heiss und Kalt -tehtävässä tuli arvioida, olisiko seuraavalla verhon takaa saapuvalla neidolla enemmän vai vähemmän vaatetusta. Fruchspiel-pelissä puolestaan pyrittiin saamaan kolme samaa hedelmää suuren hedelmäpelin ruudulle. Kun pelaaja sai tarpeeksi pisteitä, nämä pisteet vaihdettiin automaattisesti maapisteiksi, jolloin lavalle tuli ns. maatyttö (josta käytettiin myös nimitystä eurooppatyttö) ja näytti tissinsä.

Pelin välissä laulettiin tehtäviin sopiva laulu ja näytettiin tissejä. Myös pelien aikana näytettiin tissejä. Itse asiassa pelin nyansseihin vihkiytymätön voisi luulla, että ohjelmassa olisi kysymys vain tisseistä. Tämän on harhaluulo. Tissien näkemisen lisäksi ohjelman ydinmehun muodosti tissien näkemisen odotus sekä välissä laulettavat visailulaulut; ne olivat olennainen osa visailunautintoa.

Ostettuaan maapisteitä pelaajien pisteet yleensä ehtyivät, jolloin pelaajan tuli stripata. Viiksekkäiden, keski-ikäisten kuikeloiden saksalaismiesten näkeminen vaippamallisissa kalsareissaan oli visailuohjelman harvoja kääntöpuolia, yhdessä kiharapäisen juontajan -- uljas Hugo Egon Balder -- esitettämien klassisten cover-kappaleiden kanssa.

Ohjelman ollessa suosionsa huipulla myös Suomessa valittiin visailutyttöjä. Myös Tampereella, Cotton Club -ravintolassa, oli maakarsinta.

Tutti Frutti Show. Parasta televisioviihdettä koskaan ikinä missään. Jos ette usko, testatkaa: näyte Tutti Frutti Show'sta YouTubessa. Italiassa show'ta näytettiin myös, tietenkin italiaksi dubattuna.

On muuten suuri sääli, että noissa klipeissä ei näytetä varsinaisia tehtäviä.

Tämän merkinnän kirjoittamiseen kului yli tunti elämästäni, mutta oli se sen arvoista.

Ruokaperjantai

Kuvassa näkyy päivällä tusaamani köyhän miehen halloumi-salaatti tammenlehvä-hunajamelonipedillä paahdettujen pinjansiementen ja mintunlehvien kera. Salaatti asetteluineen ei ollut yhtä onnistunut kuin eilen tekemäni versio, jossa tein lisäksi pinaattimuhennosta ja käytin uunissa paistettuja perunanviipaleita ja rasvaisempaa, liottamatonta juustoa. Otin kuvan piruuttani, mutta en arvannut että sille löytyisi varsinaista käyttöä myöhemmin illalla.

Päätin nimittäin, että minun olisi aika tehdä ns. suomalaista uusperinneruokaa (erotuksena oikeasti hyvästä suomalaisesta perinneruuasta). Suomalainen uusperinneruoka koostuu tietenkin jauhelihasta ja pastasta koska minä olen sitä mieltä.

Konstailijana olen myös sitä mieltä, ettei jauheliha ole ihmisen vaan opiskelijan ruokaa. Ne harvat kerrat kun olen tämän vuosituhannen aikana tehnyt jauhelihanomaista substanssia sisältävää ruokaa, olen käyttänyt soijarouhetta korvikkeena. Uskallan väittää, etten ole käyttänyt kertaakaan jauhelihaa sitten haman 90-luvun.

Hämmästys olikin suuri, kun aloin viimein mutustelemaan gnocchiin imeyttämääni pastakastiketta. Syötyäni noin puoli lautasellista pastaa, ja syljeskeltyäni kiihtyvällä tahdilla ihmeellisiä, paperin oloisia kappaleita suustani päättelin, että hyvin vaivattuun ja kymmeniä minuutteja haudutettuun ruokaani on osunut suuria määriä jotain sellun kaltaista ainetta, ja että ainoa mahdollinen syyllinen on oltava jauheliha. Aivan... kaadoin koko Pirkka-merkkisen jauhelihan kimpaleen kattilaan ja aloin paistamaan sitä samoin tein.

En voi uskoa, että ne pakkaisivat jauhelihan jonkun paperikalvon päälle; en varsinkaan voi uskoa, etten olisi huomannut vaivaavani kalvon kastikkeen joukkoon niin että se katoaisi sinne kokonaisuudessaan. Tämän kun piti olla niitä harvoja asioita joita minä osaan. Kyseessä on oltava Saatanan juoni.

Vatsaa vääntää enenevässä määrin. Toivon leikanneen kirurgin olleen oikeassa sanoessaan, että jostain geneerinen se hakee tiensä ulos. Ahdistaa, taas.

[Lisäys: ainakin pysyn poissa pahanteosta eli läskittämisestä, mutta nyt on nälkä ja kaapissa on vain pikanuudeleita sekä elokuvakarkkipussi. Sitäpaitsi se ruoka maistui ihan hyvältä aina siihen asti, kunnes suuhun alkoi eksymään isompia paperinpalasia.]

Ajan harjalla

Toukokuu vuonna 2001. Istun lentokoneessa matkalla Torontosta Kööpenhaminaan. Olen täynnä tutkimusideoita konferenssin jälkeen ja kerron niitä innostuneesti vieressäni istuvalle professorille. Professori näyttää kärsivältä. Puolentoista vuoden yliopistouran jälkeen tunnen itseni oikeaksi tutkijaksi.

Saapuessani viikkoa aiemmin Ontarioon minut ohjattiin muiden matkustajien kanssa aidattuun jonoon, joka kiemurteli alati kaveten. Lopulta jono muuttui niin ahtaaksi, että ihmiset kulkivat vaistomaisesti yksin tai parin kanssa. Kävelin ajatuksissani ja vältin pitkän kostean maton hyppäämällä sen ylitse.

Pidin langaton mikrofoni rinnassa esitelmäni toistaiseksi suurimmalle yleisölle, salilliselle tutkijoita ja teollisuuden edustajia. Myös toinen kolmesta esiteltävästä työkalusta oli tuotettu tutkimusryhmässäni ja sitä esitteli tutkija M. Kolmatta työkalua esitteli nainen, jolla oli päässään valtavat mustat suojalasit, oletettavasti silmäsairauden vuoksi.

Työkaluni oli kursittu kokoon paukkulangalla useasta komponentista ja kaatui satunnaisesti. Vaikka yritin löytää kaatavaa virhettä, en koskaan onnistunut löytämään sitä. Vitsailimme, että jonkun ryhmän jäsenen tulisi mennä verhon taakse piiloon; jos jotain menisi pieleen, hän voisi luoda yksipyöräisellä ajaen ja palloilla jonglööraten distractionin jonka turvin pääsisimme demossa eteenpäin.

Illallisella kuulin ison kansainvälisen telekommunikaatioalan yrityksen edustajalta, että hänen mielestään esittelemäni työkalu oli erittäin kiinnostava, esitellyistä työkaluista lupaavimman tuntuinen.

Lentokoneessa loputtoman puhetulvani katkaisee takanani kantautuva keskustelu. Tutkija M. ja toinen kolleegani ihmettelevät ikkunasta näkyvän kuun sirpin outoa, lähes kulmikasta muotoa. Kerroin heille ystävällisen kokkariaanisella sävyllä, että vaikka minulle kyseessä olikin vain lentokoneen siiven valo, postmodernissa maailmassa jokainen mielipide on yhtä tosi ja arvokas.

Professorini käyttää minuuutin-kahden pituisen tilaisuuden välittömästi hyväkseen ja alkaa nukkumaan kuorsaten. Tilaan pikkupullon punaviiniä; matkaa on vielä paljon jäljellä ja mieli täynnä uusia, kiinnostavia tutkimusideoita.

* * *

Pysäytyskuvia ihmisten kasvoista jota seuraa puolittainen feidaus ja päälle ilmestyvä seliteteksti:

Seitsemän vuotta myöhemmin tutkija M. myi Toronton matkan jälkeen perustamansa pelifirman ja on miljonääri. Yrityksensä substanssiosaaminen perustui osittain Torontossa esittelemässään työkalussa kehitettyihin teknologioihin. Yritys on perustanut sivukonttorin Piilaaksoon.

Oudon muotoista kuuta ihmetellyt toinen tutkija löi nyrkkinsä läpi tutkimuskoppinsa seinästä, väitteli ja meni tutkija M. firmaan töihin.

Mustia suojalaseja pitäneen tutkijan esittelemän tutkimustyökalun nimellä suoritettu google-haku tuottaa 1.680.000 osumaa. Työkalun toteuttaman paradigman isänä pidetään Erityistutkijan UBC:n tutkimusryhmässä työskentelevää professoria. Silti, paradigma ei edelleenkään ole lyönyt itseään kaupallisesti läpi.

Vuonna 2007 useampi tutkimusryhmä työskentelee Erityistutkijan kuvaileman lähestymistavan parissa ja aiheesta järjestetään ensimmäinen workshop-sessio. Alkoholisoitunut Erityistutkija aloittaa suuren kansainvälisen telekommunikaatio-alan yrityksen palveluksessa samana päivänä kun workshop-sessio pidetään.

* * *

Epilogi: Pitkä kostea matto oli tarkoitettu kengänpohjien desinfiointiin suu- ja sorkkatautiepidemian vuoksi. Reaktio kuvaa itseäni turhankin hyvin: aika ajoin, satunnaisesti, reagoin asioihin vaistonvaraisesti väärin; toisin sanoen, en vain osaa.

Kaksineuvoiset aidanseipäät

Nuori mies palasi takaisin itään entisestä pääkaupungista. Kaupungin todellisen koon pienuus suhteessa ns. koettuun kokoon jaksaa jok'ikinen kerta hätkähdyttää; kun kaltaiseni suuntavaistorajoitteinen rämpii illasta toiseen paikallisen expatin perässä, ei kaupunkia koskaan ehdi oikein hahmottamaan. Nyt opin esimerkiksi sen, että rautatieasema ja linja-autoasema sijaitsevat käytännössä samalla kadulla muutaman minuutin kävelymatkan päässä toisistaan. Aamulla sitä vilkaisee taksikuittia 800 metrin matkasta ja miettii asioita.

Turun uusi pääkirjasto, jonne pakenin sadetta pitämään maanantaina, vaikutti hienolta; toki käytetyt materiaalit ja aikaansaatu intiimi tilan tuntu olivat ihan pop, mutta itseäni etätyöntekijänä viehätti huomattavasti enemmän suuri ikkunapinta-ala suoraan rakennuksen viereiselle kadulle (Linnakatu?) ja suuri määrä tuoleja ja pöytiä sekä ihmisiä lukemassa ja tekemässä töitä.

Aloin kaipaamaan edellistä asuntoani Suomessa; työhuoneen suuri ikkuna ja sen erkkeri avautui suoraan Puutarhakadulle ja sivulta näkyivät myös niin Keskustori kuin Kuninkaankatukin. Silti löysin itseni kirjoittamasta päivittäin Metson pääkirjaston kahvilasta, Artturista lounaan jälkeen kahvin äärestä ja illalla valituista kahviloista. Vancouverissa tein kaiken merkittävän työni kahviloissa, yleensä joko kampuksella, Sasamatin kahviloissa, tai sitten Broadwayn ja Mainin kahviloissa jos olin viettänyt yöni Veróniquen hoivissa. Ihmisvirta ja vierellä olevat tuntemattomat ihmiset tekivät pseudotieteen tekemisestä jotenkin helpompaa: tuntuu, että tulin osaksi joukkoa kantamalla pienen korteni kollektiiviseen kekoon. Tai ehkä tunsin itseni todella tärkeäksi flow'n tullessa päälle. Ja kun ajatukset keskeytyvät tai kun tarvitsen lepoa, nostan katseeni ja näen ihmisvirran, ja ehkä virran seassa jonkun tavanomaista mielenkiintoisemman ihmisen.

Muita havaintoja: Turussa on ihmisiä, jotka käyttävät silmiään räpäyttämättä valkoisia kenkiä, pikeepaitoja ja blondattuja hyppyritukkia. Suomenruotsalainen aksentti kuulostaa korvaan edelleen siltä, kuin joku yrittäisi spedeillä peruskoulusta napatulla ruotsilla. Turun murre... ei sen enempää. Turun kauppahallin sushipaikka tuntui paremmalta kuin paikallinen Maruseki.

* * *

Nyt pitäisi päättää vallan nopeasti käyttääkö paluulentonsa YVR:lle ja tuseeratako pari viikkoa Vancouverissa, jäädäkö Suomeen tai yrittääkö epätoivoisen myöhässä järjestää Euroopan Tourneeta. Ehkä pitäisi olla menemättä, antaa kaupungin jäädä säilötyksi kauniiseen nostalgiaan. Ehkä kannattaisi käydä läpi kaikkia niitä tekemättömiä merkintöjä ja rykäistä ulos kaikki se materiaali jota varten tämä blogi alun perin perustettiin.

Toisaalta... Vancouverissa on yli 140 sushiravintolaa.

Turq-U

Nuori mies menee länteen pariksi päiväksi.

Pulsw

Suuri oli yllätys kun huomasin, että jossain Vanhan Mulkun Majatalon Peenix-esitysten ja lattialle pitakebab tyynynäni sammumisen välimaastossa, kello 5:43, olen fanipoikana upottanut YouTuben kautta iljettävän McLaren-Mercedes -mainoksen blogiini. Lisäksi työkoneellani on ladattu kiinnostavan kuuloinen italialainen dokumentti "invasione vaginale" sekä tarkemin katsottuna lähetetty useampia sähköposteja maailmalle. Joku voisi pelastaa minut itseltäni.

En viitsi poistaa ko. merkintää, jääkööt se toteemiksi muistuttamaan taas siitä, että alkoholi en määrää minuglu glu glu#`%${%&`+'${`%&NO CARRIER

Keskiviikkohartaus

Te kyykäärmeen sikiöt, te mielettömät!

Ensin nukutaan 12 tunnin yöunet, vääntäydytään professorin kanssa lounaalle ja tämän jälkeen nukutaan vielä 4 tunnin päiväunet. UBC:n career coach määritteli haastattelunsa perusteella aikoinaan, että minun "happy place" olisi jossain jossa voi vain olla. Henkilökohtainen kino tarjoaa jatkuvaa, passiivista seurattavaa. Kännykkä herättää 10 minuutin välein, ja joka väliin mahtuu joku uusi uniaihio. Silloin kun ei makaa, tekee mieli liikkua tai juoda, jotta voisi passivoitua. Tai katsella elokuvia. Hassua, sillä en aiemmin pahemmin katsellut elokuvia. Onkohan tämä jotain palautumista tutkimuksellisesta keväästä, lievä masennus vai jonkun elimen yli/alitoiminta, tiedä häntä. Työpaikan vaihdon syy oli se, että joku ulkoinen taho pakottaisi käymään töissä 9-17. Rutiinit tekevät ihmisen onnelliseksi, tai ainakin helpottavat sitä. Jos joku siellä ulkona keksii herätyskellon joka pakottaa suorittamaan jonkun yksinkertaisen aivotehtävän ennen sulkemista, minä voisin ostaa yhden kappaleen. Harkitsen jopa television ostamista vain siksi, että saisin katsella aamuteeveetä. Todellisuuteen herääminen ei kiinnosta.

Todellisuuteen heräämisestä lyhytjännevälisen aasinsillan kautta juuri virittämääni Radio Ylen Ykköseen. En tiedä mitä ne yleensä soittaa, mutta ensin luulin kuuntelevani Radio DEI:tä, en valtionrahoitteisen radioyhtiön pääkanavaa. Tässä ohjelmassa olisi jo toinen syy ostaa televisio ja olla maksamatta televisiolupaa:

06.05 Hartaita säveliä.
06.15 Aamuhartaus.
07.45 Hartaita säveliä.
07.50 Aamuhartaus.
10.03 Jumalainen heinäkuu: Figaro.
10.57 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.
11.40 Kolmannen maailman puheenvuoroja. Liisa Liimatainen esittelee iranilaisen papin ja
historiatutkijan Hasan Jusefi Eshkevarin näkemyksiä.
12.00 Turun tuomiokirkon kello lyö 12. Keskipäivän peili ja sää.
13.00 Jumalainen heinäkuu: Tiedekahvila. Aiheena älykäs suunnittelu.
15.10 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.
15.13 Jumalainen juonne. Shintolainen musiikki. Toimittajana Miika Lauriala.
16.45 Jumalainen heinäkuu: Päivän virsi.
16.50 Jumalainen heinäkuu: Minun jumalani. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen.
18.00 Kuka on kukin kirjallisuudessa. Aiheena Ruut.
18.15 Jumalaisen heinäkuun arkisto: Tarzan, metsän jumala. Äänite vuodelta 1967.
18.30 Hartaita säveliä. Candomino-kuoro laulaa.
18.50 Iltahartaus.
21.30 Kuorotuokio.
21.52 Jumalainen heinäkuu: Iso Hanuri. Kymmenen käskyä ja viisi uutta.

Myönnetään, tuo Tarzan oli kyllä hillitöntä kuunneltavaa. Ja pidän myös ajatuksesta, että kymmentä käskyä käsittelevän ohjelmasarjan nimi on Iso Hanuri.

Jokapäivätyydoon merkintä: rutiinit tekevät ihmisen onnelliseksi.

Porvaripyöräily

Pankinjohtaja Jalkanen haastoi eritystutkijan Kuloveden ympäriajoon, mutta koska juhannuksen aikaisten kokemusten perusteella Konalla ei hiekkateille eksytä kuin hätätapauksessa, ehdotin vastahaasteeksi Nokia-Siuro-Mahnala-Häijää -reittiä. Matkaa kertyi hieman päälle 80km. Reissun piti sujua retkitunnelmissa, mutta keskinopeus nousi noin 25km/h ja aikaa matkaan kului siis sellaiset kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Muita tarpeettomia ja subjektiivisia tunnuslukuja: keskisyke tasan 140 bpm, huippusyke 171 bpm ja energiankulutus noin 2500kcal. Peesissä ajaminen ja vuorovedot ovat pop.

Näin muuten olen sitä mieltä, että jätettyäni yliopistomaailman velvoitteet ainakin toistaikseksi taakseni, voisin tästä eteenpäin esittää jokaiseen asiaan mielipiteekseni Hasse och het potatis. Se on hyvä ja asiantunteva mielipide.

Eukalyptus

Erään tamperelaisen teatterivaikuttajan poika oli erittäin mieltynyt yrtteihin. Huhut kertovat, että kerran asemaravintolassa maalaili asianomainen, ilmeisen yrteissään, kokemuksiaan pääkaupunkiseudun uimahallista, eukalyptus-saunasta ja viiden metrin ponnahduslaudasta. Viimeisen kerran itse näin herrasmiehen soittamassa kitaraa TTT:n näyttämön päällä roikkuvassa häkissä, jonne hän oli myöhempien kertomusten perusteella saapunut suoraan putkasta.

Mestari kutsui tämän blogin sisällöntuottajaa nimellä Herra Törkeys.

Eilen tämä hienous muotoiltiin uudestaan muotoon Tohtori Törkeys. Koska en ole ollut virkanimikkeeltäni erikoistutkija sitten vuoden 2005, tämä kuvaus sopii kuin alkoholisoituneen poliisikonstaapelin rooli Bruce Willisille.

* * *

Eilinen kaljaasia vainonnut krapulani oli ilmeisen pientä verrattuna siihen, millaista näkyä Kari Peitsamon neljättä peräkkäistä ilmaiskeikkaa lauantaina katsomaan saapuneet sadat ihmiset saivat todistaa. Silminnäkijälausuntojen mukaan keikka keskeytyi ensimmäisen kerran jo kolmannen kappaleen aikana artistin hakiessa vissyä. Varjojen mailla vaeltanut sankari laittoi kitaransa pariin otteeseen seinälle (emmä pysty); sankarinsa lopulta takaisin taputtanut yleisö (en luovuta) joutui huolehtimaan laulusta kun miehellä oli vaikeuksia kyetä ylipäätään soittamaan. Sääli; katselin artistin sivuilta ja näytti siltä, että perjantai-ilta olisi hoidettu loppuun päivän 2. keikalla lappeen Rannassa. Toivottavasti oli hauskaa. Näin nimittäin artistin ensimmäistä kertaa eläessäni -- saavutus tamperelaiselle -- vasta viime perjantaina ja olin yllättynyt keikan tasosta. Viihdyttävää ja hyvin tehtyä settiä, jossa en ihan vielä saanut kiinni huumorin ja respektin fixty-sixty-suhteen tarkasta jakautumisesta.

(Edit: artisti itse jo totesi tapahtuneen vieraskirjassaan -- ja sanoitti jo aiheesta uuden kappaleen. Ehkä se tulee mestarin 51. albumille. Tai asianomaisen sanoin: ...täytyy sanoa, että olin fyysisesti aivan äärirajoilla - rock´n´roll termein ilmaistuna: I Almost Went To See Elvis")

Tuomari Nurmio hoitui Laternassa lauantaina, samalla kun kolmesta muusta keikalle lähtijästä ensimmäinen ei päässyt edes sisään lipun puuttuessa, toinen ja eniten keikkaa hehkuttanut liukeni Keskustorille alle puolen tunnin session jälkeen märehtimään ateriaa ennen kotisijoilleen raahautumista, ja kolmas valui takaisin Huoneelle tilittämään Tohtori Sykeröstä.

Haluan uskoa, että herrasmies saisi ns. pokan mukaansa ja soittaisi tälle postcoitaalisesti Casiolla Sykerön tunnusbiisin. Kenties jopa lohikäärmekuvioisessa silkkikimonossa.

Näin muuten on sanottava, että lähes selvin päin liikuvan ihmisen silmin kaupungin väenpaljous velloi huomattavan kovissa läskeissä.

* * *

Kostin kahden päivän ajan turvonneelle lihalleni ja vein sen jolkottelemaan Tampereen maratonin kilpareitille varttimaratonin verran. Olin uhonnut itselleni hoitavani puolimaratonin tänä vuonna mutta voipi olla että virallinen kisa jää vetämättä. Nyt, krapuloissa, nilkka kipeänä ja vähäisellä syönnillä tuo toimi siedettävänä iltapäiväherätyksenä. Iso käsi itselleni siitä, että keskisyke pysyi leppoisasti 140 tienoilla ja maksimi jäi alle 155:n, huolimatta että eksyin ja juoksentelin hetken pitkin Härmälää.

Aktiivisen elämäntyylin ja viina-kessu-rokkenröll-elämäntavan yhteensovittaminen alkaa tällä ikää olemaan melkosen hankalaa.

Toinen lomapäivä

Huono olo tulee ylitseni lyövinä aaltoina. Vielä hetki sitten käytin isäukolta lahjaksi saamaani Metusalemin ikäistä espressokeitintä ja mussutin Ikean tarjoittimelle asettelemiani croissantia, poppyseed-bagelia vuohenjuustolla ja prosciuttolla, Lindtin appelsiinisuklaata ja vesimeloninviipaletta. Jotenkin tuntui tärkeältä, kun panostin itseeni tuon vesimelonin viipaleen muodossa.

Nyt istun Hatanpään puistossa, Pyhäjärven rannassa. Tuulen ja veden ääni peittää Tammerfesteiltä kaikuvan musiikin alleen. Ulkoilun piti Ismon mukaan rauhoittaa, mutta vesi liikkuu tänään liian rauhattomasti. Itse asiassa en pysty edes katsomaan järveä, siksi paha olo sisuskaluista huokuu. Jos pystyisin oksentamaan, olisin luultavimmin heittänyt pitkää sylkeä jo pelkästä pyörän tärinästä istuinsijoilleni polkiessani. Pyynikin harjun takana vaaniva Näsinneula näyttää uhkaavalta, jotenkin painostavan... henkilökohtaiselta. Viikinsaaresta palaavan Silver Linen jättämät aallot lyövät rantaan, laivan kadotessa Ratinan suvantoon sillan alle.

Avasin loman läskityksen hengessä. Säännöllinen vuorokausirytmi ei haittaa lomailua päästessäni nukkumaan kello 7.30 aamulla, vaativan yövieraan tehdessä lähtöään. Nikotiininpiikityslakko kesti kokonaiset 13 päivää, jonka jälkeen Kari Peitsamo (let's born to rock!), junamuseo eli Semafori, Stockmann Herkuksi uudelleen nimetty Pub Kyttis, alkoholi, ruoskat seuralaiset, rokki ja vuorokausirytmin kadottanut pää veivät voiton hengestä. Huoneella tapasin Mikko-sedän ja Kilpikimmon, ja aprikoimme kuinka järjestää matalan seremonian saunaillan ja houkutella Sökö paikalle.

Minulle on ostettu lippu Nurmion keikalle Laternaan vaan en tiedä uskaltaudunko enää ihmisten ilmoille. Lipputrokarini on läskittänyt koko päivän, oma resiinani on osat levällään kokoonpanoa odottamassa. Taidan ottaa riskin ja alkaa korjaamaan oloa keskioluella. Kellosepän tarkkaa työtä, sano.

Nimetön

Kello olis puoli viisi yöllä ja raina lähti vihdoin maailmalle. En silti hengaa laitoksella yksin, sillä vakiokommentaattori JaloPEura hengaa täällä myös. Rumia setiä. Mulla ei ole Konassa valoa, mutta onneksi aurinko nousee ja repussa on kaksi kaljaa.

Vaan ilman sitä kessua tämäkään ei tunnu oikein miltään.

Edit: ketjut lähtivät Kalevankankaan kohdalla irti mutta onneksi sain jalan irti klosseista ennen kapteeninkaatoa. Nyt istun kädessäni vuodenaikamakuviili ja kaksi puolen litran keskiolutta, ja kello lähestyy kuutta aamulla. Tekisi mieleni vetää läskit.

Yhden kerran

Viime perjantaina alkaneen vuosiloman ensimmäiset kolme arkipäivää -- sekä koko viikonloppu -- on käytetty. Kasvavassa määrin miestä syövällä tavalla. Työntekoon.

Harmittaa yhä enemmän, että korea akateeminen lasinpalaseni osoittautui sivistymättömien ja raakalaismaisten sisä-Afrikan nee^H^H^Hohjelmatoimikunnan jäsenten mieleiseksi hyödykkeeksi. Kun työsopimus on sanottu irti -- tai enhän minä mitään työsopimusta koskaan edes allekirjoittanut, laatikossa on pitkältä päälle tusinan verran nimityskirjoja -- eikä lomia korvata rahalla, jokainen täällä istuttu päivä on vain yksi hukkaan heitetty tieteelle uhrattu lomapäivä lisää. Vuorokausirytmi on siirtynyt osastolle neljältä yöllä nukkumaan, puolen päivän aikoihin ylös. Erinäisistä syistä alkanut heinäkuun nikotiininpiikitys- ja savunimppauslakkoni on johtanut armottomaan aivojenlahjontakierteeseen.

Liikunta on lakannut, sosiaaliset suhteet kuopattu, Euroopan tourneen valmistelut jäissä, kauppaan ei ole ehtinyt, sähköposteihin ja blogikommentteihin ei ole tullut vastatttua ja muutenkin ahdistaa. Eilen ajelin jo taksilla töistä kotiin.

Aivot vaativat lisää lahjontaa, mutta kahvihuoneesta oli kahvi loppu joten hain varastohuoneesta lisää puruja. Ihmettelin hieman laatikosta käteeni tarttunutta hämähäkinseitin oloista substanssia, kunnes havaitsin että kahvin parasta ennen -päivä oli mennyt umpeen Ahtisaaren istuessa presidenttinä.

A-rengas ahterissa

Erityistutkijan piti saattaa nikotiininpuutteessa kärvistelevä perseensä lopullisesti lomille tänään, mutta kaikenlaisen, töiden kannalta epäolennaisen kanssa häsääminen ja se yksi perkeleen paperi(*) sotkivat suunnitelmat. Töiden lopullinen lopettaminen, vuosilomien käyttäminen pois ja tuleva viikonloppu ovat kaikki toistaiseksi keskeytetty. Kuten myös argumentointi eli kreationistien mielistely.

Yleensä en ala kierrättämään jo muualle kirjoittamiani sepustuksia, mutta teen tämän kerran poikkeuksen. Ylempänä linkitetty arvoisa naapurini, virtuaalilarpissa nuori ja vihainen tiedemies, puhkui ja puhisi ja tiivisti suhtautumisensa Aamulehden Alakerran jo surullisen kuuluisaksi käyneeseen populaaritieteelliseen asuun verhottuun ruikutuspamflettiin. Käsittääkseni naapuri perusteli, että mikä tahansa vastine legitimoi kreationistien agendaa ja on siksi vahingollinen; näinollen ainoa oikea tapa suhtautua olisi vaieta toukohousut kuoliaaksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Tuolla Ulkona on paljon fiksuja ihmisiä, joilla on tähdellisempääkin tekemistä kuin pohtia, voikohan paperimediaan luottaa tai mikä mahtaakaan olla tässä kirjoittavan professorin agenda. Suurin osa ihmisistä ei lue eikä kirjoita työkseen tieteellisiä tai tieteenomaisia artikkeleita, eikä suhtaudu tekstiin kuin tekstiin automaattisen skeptisesti. Päinvastoin, painettu media ja professorin nimike antavat tekstille a priori uskottavuutta, jo pelkästään tehokkuuden nimissä. Taito arvioida kriittisesti akateemisia auktoriteetteja ei tule itsestään ja vaatii oikeastaan aika paljon itseluottamusta (tai sitten soveltuvaa luonnehäiriötä tai tietämättömyyden tuomaa täydellistä itseluottamusta -- kumpikaan näistä ei kuitenkaan takaa kykyä kriittiseen arviointiin).

Kyseinen maakuntalehti tilataan sellaiseen 140.000 talouteen, siinä missä näitä blogeja lukee vähän alle tai yli sata pyksilöä päivässä. Jos kukaan ei argumentoi, syntyy luottamus siihen, että nopeasti selaillussa artikkelissa on pakko olla jotain perää kun kerran se on painettu, ja tämä tieto jää epämääräisesti takaraivoon lillumaan. Mielestäni juuri tämä "mikäli ette ymmärrä, olette vain tyhmiä ja ette ansaitse parempaa"-viisastelu pelaa kreationistien pussiin.

Voin tietenkin olla väärässä. Voi olla, että moni ihminen ei olisi tuhlannut aikaansa vaan olisi ohittanut koko puisevan oloisen artikkelin, ellei blogosfäärissä asiasta olisi alettu metelöimään.

***

Tekstiviestejä satelee purjeveneen kannelta. Ei ole reilua. Allekirjoitin sentään tänään uuden työsopimuksen joka nosti bruttopalkkani suoriutumisesta riippuen vähän alle tai yli puolitoistakertaiseksi. Se ei kerro uuden palkan kovuudesta vaan vanhan heikkoudesta. Näyttäisi siltä, että liksa nousee sitä mukaa mitä konkreettisempia työn tulokset ovat ja samalla mitä abstraktimpaa tulosten saavuttamiseen vaadittava ajattelu on. Luulin joskus toisin.

Nyt lupaan keskittyä paperin viimeistelyyn. Muuten en pääse koskaan pois. Puolikas kalakukko ja isäukon kaljat odottavat kaapissa.

(*) Poliittisista syistä kirjoitettu survey/review-paperi, jonka julkaisua en voi enää estää joten vaihtoehtoja on kaksi: joko osoittaa jonkinlaisia ammattiylpeyden rippeitä ja yrittää rajoittaa vahinkoja, tai sitten ottaa se riski että sepustus löytyy nimelläni haettaessa ad infinitum.

Oivallus

Suurin yksittäinen viimeaikainen oivallukseni on se, ettei minua oikeasti kiinnosta tieteen tekeminen paskan vertaa. Siksi tutkimuskeskukseen siirtyminen onkin aivan vitun hyvä idea. Taidan vain vihata itseäni, vähän niin kuin Vertaisvoimailija. Mutta VV on sentään purjeveneellään, minä nysvään Hervannassa.

Allekirjoitan huomenna asunnon myyntitoimeksiannon. Laskeskelin mitä saisin jos olisin todella rikas, ja voilá: 225k€:llä saa Tampellan alueelta vuonna 2005 valmistuneen 50 neliön yksiön. Viidenkymmenen neliön yksiö, Tampereella, kaksisataa kaksikymmentäviisi tuhatta euroa??

Intohimo II

Aloin jatkamaan edellistä merkintääni ja taas ihmettelen, miten jaksan nähdä tämänkään vertaa vaivaa. Jokainen arvon bioprosessitekniikan professori Leisolan esittämä väittämä haisee jo päälle päin joko valheelliselta, tietoisesti harhaanjohtavalta tai sitten vain tyhmältä. Ehkä edellisessä merkinnässä ilman lähdeviitettä mainittu Dawkins-sitaatti todellakin pitää paikkansa: kirjoittajan täytyy olla tietämätön, tyhmä tai paha. Jos vaikka selitän itselleni, että näin pääsen korostamaan lähdekritiikin välttämättömyyttä luettaessa tiedettä polularisoivia artikkeleita. Sitäkin enemmän, kun kirjoittaja on professorismiehiä ja kirjoittaa sinänsä suhteellisen virheetöntä suomea.

Seuraava käsiteltävä alaotsikko kuuluu "Asiallinenkin keskustelu leviää tutkijayhteisössä". Tässä vaiheessa ei liene enää tarpeellista kiinnittää huomiota käytettyjen sanavalintojen ja kielen epäsuoriin implikaatiohin; on silti aika läpinäkyvää julistaa jo otsikossa, että "asiallinen" keskustelu on nimenomaan keskustelua joka myötäilee kirjoittajan omaa mielipidettä. Jälleen kerran, mielestäni kirjoittajan meneminen yliopistonsa ja professorin viran taakse tällaista pamflettia kirjoittaessaan ei ole asianmukaista vaan tyypillistä auktoriteettiperustaista argumentointia.

Ensimmäinen kappale todistelee, kuinka asiallinenkin keskustelu leviää tutkijoiden, opiskelijoiden ja median keskuudessa, mistä todistavat kirjoittajan käymät "sadat keskustelut" "vuosikymmenien aikana".

Olin viime syksynä Japanissa tieteellisessä kokouksessa, johon osallistui Yhdysvaltain avaruustutkimuskeskus Nasan elämänsynnyn tutkija. Hän esitteli kemiallisia kokeitaan ja niiden tuloksena syntyneitä kemikaaliryppäitä todisteena mahdollisesta elämän syntymekanismista. Vierelläni istuva belgialainen professori kuiskasi minulle: "Mitähän tuollakin on tieteen kanssa tekemistä." Omassa esitelmässäni kritisoin darvinistisia mekanismeja uusien proteiinirakenteiden synnyttäjänä ja sain esityksestä paljon myönteistä palautetta.

Huomasin, että aloin etsimään tätä konferenssia jota kirjoittaja ei vaivautunut yksilöimään. Minullekin ovat eri maista kotoisin olleet professorit kuiskineet ajan mittaan kaikenlaista. Tällä jaarittelulla ei tietenkään ole minkäänlaista todistusvoimaa eikä se ole edes kiinnostava anekdoottina. Sen sijaan seuraava kappale onkin jo kiinnostavampi:

Darvinistisen sattuma-valinta-mekanismin kritiikki on jo niin laajaa, että lähes 700 tohtoritutkinnon suorittanutta luonnontieteilijää on allekirjoittanut seuraavan lausunnon: "Suhtaudumme skeptisesti väitteisiin, joiden mukaan sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnonvalinta selittävät elämän kompleksisuuden. Darvinin teorian todisteiden huolellista arviointia tulisi rohkaista." ... Nobel-palkittu fyysikko Robert B. Laughlin määritteli darvinismin jopa antiteoriaksi.

Lähes 700 tohtorintutkinnon suorittanutta allekirjoittaja kuulostaa todella kunnioitettavalta lukumäärältä -- kunnes huomioi että Eurostatin mukaan esimerkiksi vuonna 2001 pelkästään EU:n alueelta tohtoriksi valmistui 74908 ihmistä, Japanissa 13179 ja Yhdysvalloissa 44808 [Eurostat Statistics on Science and Technology in Europe, 2003; s.66].

Sivumennen sanoen Laughlinin määritelmä antiteoriasta löytyy kyllä hakukoneiden avulla, mutta jostain kummallisesta syystä ainoastaan kreationismia ja älykästä suunnittelua edistäviltä sivuilta. Joskus sivustoilla on hyvin hämääviä nimiä, kuten englantilainen TruthInScience.com osoittaa. Nämä sivustot tuntuvat jälleen kytkeytyvän memeettisesti yhteen; löysin mm. todistuksen jonka mukaan George W. Bush itse asiassa on Vietnamin sodan sankari ja kaikkien vastaväitteiden vain vasemmistolaista propagandaa; samoin jokainen joka väittää ettei GWB puhunut totta Saddamin joukkotuhoaseista on itse valehtelija.

Koska Laughlinin Nobel-palkitulla työllä ei itsessään ole tekemistä evoluutioteorian kanssa, olisi ollut mielenkiintoista saada jonkinlainen käsitys siitä missä tämä väite on esitetty. Tällaiset name dropping -henkiset heitot, joita ei perustella tai täsmennetä ovat yhtä arvottomia kuin anekdootit "belgialaisesta professorista".

Minulla olisi ollut oikeaakin tekemistä ja kiinnostavampaakin kirjoittamista. Tai tässä ajassa olisin voinut referoida vaikka Dawkinsia sen sijaan että tuhlaan aikaani yhden maakuntalehden julkaiseman pupan ruotimiseen. Olen nimittäin päässyt vaivoin kirjoituksen puoleen väliin asti.

***

Siirsin omistamani kirjat ja koulutusmateriaalin työpaikalta kotiin, kävin juoksemassa Vuoltsulta Härmälän uimarannalle ja takaisin, sekä ostin uudet aurinkolasit ja kahden istuttavan vuodesohvan, molemmat roimalla alennuksella. Kummatkaan eivät ole erityisen hienoja, mutta paskaakos sitä, vuokrayksiöön. Mulla on sentään Kona sisustuselementtinä. Huomenna viimeinen työpalaveri.

Jos viimeisin kirottu ja laadultaan ala-arvoinen paperini ei olis mennyt läpi, alkaisi homma olemaan kiintolevyjen ja sähköpostien siivousta lukuunottamatta pulkassa. Valitettavasti paperi meni, siis läpi, ja vallitseva akateeminen koodi ei katso hyvällä paperin vetämistä poiskaan. Niinpä sitä pitäisi parantaa.

Älykkään suunnittelun intohimot

Tähän soppaan ei pitäisi laittaa lusikkaansa. Eteen osui Aamulehden Alakerran vieraskynän artikkeli Älykäs suunnittelu nostaa intohimoja, jossa Teknillisen korkeakoulun bioprossessitekniikan professori Matti L e i s o l a kertoo ingressissään seuraavaa:

”Asiallinen keskustelu ID-liikkeen esille nostamista kysymyksistä leviää tutkijoiden, opiskelijoiden ja median keskuudessa.”

Joku muu varmasti teilaa tämän sepustuksen paremmin ja fiksummin, mutta kun nyt istun kotikotona ja odotan huomisaamuista auringonnousun aikaan tapahtuvaa sairaskuljetusta, käyn artikkelia läpi kriittisen lukijan roolissa. Kuten Kansasin yliopiston professori Leonid Krishtalka totesi, ”älykäs suunnittelu on kreationismi halpaan frakkiin puettuna”.

Kirjoittaja on siis Teknillisen yliopiston bioprosessitekniikan professori. Tämä antaa kirjoittajalle institutionaalista arvovaltaa, mikä lähenee mielestäni tämän kaltaisessa epätieteellisessä ja tavoitteiltaan erittäin avoimesti uskonnollisessa, huonosti kirjoitetussa pamfletissa virka-aseman väärinkäyttöä. Minun on vaikea uskoa, että TKK yliopistolainsäädännön alaisena laitoksena tukee yksittäisen professorin esittämiä väitteitä.

Tietenkin kirjoittajan taustasta voidaan todeta sen verran, että hän on saanut jo peräti kaksi Skepsiksen Huuhaa-palkintoa, toinen suomentamastaan kirjasta Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota ja toinen evoluutiota arvostelevan luentosarjan järjestämisestä (tähän hän epäsuorasti viittaakin jo kirjoituksensa 4. kappaleessa). Kirjoittajan vastineessa Skepsiksen palkintoon hän lähinnä kritisoi ”materialistiseen filosofiaan ennalta sitoutunutta tiedettä”, joka kieltämällä uskon ja Jumalan ei voi olla ”arvovapaata ja neutraalia”, sekä sitä että evoluutio olisi ”sekulaarinen ideologia” joka pyrkii korvaamaan kristinuskon.

Kirjoittajan suurin älykästä suunnittelua tukeva argumentti tuntuu puolestaan olevan informaation käsite, ja käsitys siitä että informaatio on aina suunnittelun tulos, mistä seuraa se että DNA:lla täytyy olla suunnittelija ja tämä suunnittelija voi vain ja ainoastaan olla (totta kai kristinuskon) Jumala. Kirjoittajan koulutus, julkaisutoiminta ja työhistoria eivät tee häntä automaattisesti asiantuntijaksi informaatioon liittyviin kannanottoihin, mutta kyse on ensimmäisestä yrityksestä lisätä artikkelin painoarvoa titteliin ja asemaan perustuen.

Käyn harjoituksen vuoksi artikkelin läpi kappale kappaleelta. Jos kädessäni olisi vaikkapa Dawkinsin God Delusion (isälläni näyttää olevan luvun alla Harrisin End of Faith, mikä varmasti sopisi tähän aiheeseen enemmän kuin hyvin!), voisin kaivaa sinänsä huomattavasti paremmin muotoiltuja argumentteja. Toisaalta, nähdäkseni kirjoitus on niin lattea, että kalojen ampuminen tynnyriin onnistunee pelkästään käytettyjen tyyliseikkojen vuoksi, ilman tarvetta korkeamman tason argumentointiin. Kirjoitus alkaa:

Ei ole aivan yhdentekevää onko ihminen pohjimmiltaan aineen, ajan ja sattuman synnyttämä vai älykkään suunnittelun tulos…

(Koko kirjoituksen aloituksesta ”ei ole aivan yhdentekevää” voi sinänsä aistia yhden tyypillisimmistä ja samalla ikävystyttävän virheellisistä väitteistä, jossa luonnonvalintaan perustuva eliöiden kehitys nähdään jotenkin nihilistisenä ja arvovapaana – tyypillinen surullisen virheellinen väite kuuluu että Jumalan olemassaolo olisi välttämätön esiehto elämän merkitykselle, ja moraalin sekä eettisyyden olemassaololle. Teen tämän huomion sen vuoksi, että artikkelissa käytetään useita tällaisia implisiittisiä mutta itselleni hyvin tutun oloisia tyylikeinoja.)

Tietenkin näkemys siitä, että evoluutio perustuisi ”sattumaan” on harvinaisen virheellinen alkuunsa. Tästä on hyvä jatkaa.

Tällä hetkellä mikään muu biologisia tieteitä koskettava aihe ei herätä yhtä paljon kiinnostusta ja intohimoja kuin ajatusta älykkäästä suunnittelusta (ID: intelligent design). … Äskettäin Saksan suurin viikkolehti Stern haastatteli kahta ID-liikkeen edustajaa.

Varmasti kirjoittajan mielestä asia onkin näin. Tietenkin tiedeyhteisön valtavalle enemmistölle ID:n aiheuttama kiinnostus syntyy lähinnä amerikkalaisten uskonnollis-konservatiivisten piirien pyrkimyksestä lobata kreati… siis älykästä suunnittelua peruskoulujen opetusohjelmaan, ja intohimo lähinnä halusta noudattaa tieteellisiä periaatteita. Kirjoittaja ei perustele väitettään, mutta uskon että etenkin Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä ID:n raamatullinen totuus aiheuttaa paljonkin kiinnostusta ja intohimoja.

Rehellistä sinänsä, ”ID-liike” ja sen edustajat eivät edes viittaa tieteentekijöihin vaan suoraan uskonnollisiin lobbareihin, ja Stern on paikallinen Hymy joka on lehtenä tullut tunnetuksi Adolf Hitlerin väärennettyjen päiväkirjojen julkaisijana sekä siitä, että sen kuvitus on paljon tekstisisältöä laadukkaampi. Samanlainen perustelu (monella tasolla) on se, että Suomen toiseksi suurin päivälehti antaa Leisolalle tilaa puolet pääkirjoitussivustaan kertoa omia näkemyksiään älykkäästä suunnittelusta.

Jotkut perinteisen darvinismin kannattajat taistelevat näkemyksensä puolesta hyvinkin aggressiivisin ja propagandistisin keinoin. Richard Dawkins esimerkiksi nimittelee evoluutioon kriittisesti suhtautuvia ”tietämättömiksi, tyhmiksi tai hulluiksi (tai pahoiksi)”.

Näin tuli hoidettua Dawkins (tuon lainauksen lähdettä ei tietenkään ole mainittu). Hieman kuin ystäväni Uskis, joka laittoi Dawkinsin kirjallisen tuotannon poikki ja pinoon toteamalla tietämättömyyden tuomalla täydellisellä itseluottamuksella, että saman asian on sanonut paljon paremmin jo kirjoittajat X ja Y, ja tämän jälkeen vastaansanomattomasti todeten puolestaan kirjoittajien Z ja W jo osoittaneen X:n ja Y:n olevan väärässä. Tyypilliseen tapaan esim. Dawkinsin asia-argumentteihin ei oteta kantaa; toisaalta, tässä käsitellyn kirjoituksen kritisointi ei vaadi Dawkinsin tasoista kirjoittajaa.

Toinen esimerkki darvinilaisesta hysteriasta on Richard von Sternbergin joutuminen valtavan painostuksen ja valehtelukampanjan kohteeksi työpaikallaan Smithsonian-instituutissa, kun hän lehden toimittajana hyväksyi älykästä suunnittelua tukevan artikkelin tiedelehteen. Tapaus johti viralliseen tutkintaan.

Tässä viitataan Leisolan omaan, toisen Huuhaa-palkinnon voittaneeseen (ja Teknillisen yliopiston sittemmin peruuttamaan) seminaariin, jonka toisena esiintyjänä von Sternbergin tuli olla. Wikipediasta voi tarkastella Leisolan viittaama tapausta. Tiedelehden kustantaja syytti Sternbergiä normaalin vertaisarviointikäytännön ohittamisesta hyväksyessään lehteen kirjallisuuskatsausartikkelin jolla ei ollut itsenäistä tieteellistä uutuusarvoa, motiivinaan tämän artikkelin käsittelevän älykästä suunnittelua. Sternberg ilmoitti valinneensa henkilökohtaisesti neljä korkean tason arvioitsijaa, mutta ei missään vaiheessa suostunut nimeämään heitä, koska halusi ”suojella heitä”. Samasta Wikipedian artikkelista löytyy myös linkki Sternbergin itse julkaisemaan baraminiologian alan paperiin jonka vertaisarvioijat ovat Yhdysvaltojen ID-liikkeen tunnettuja hahmoja.

Turha lienee ottaa kantaa termien ”valtava painostus- ja valehtelukampanja” objektiivisuuteen tai kirjoittajan tarjoamaan lähteeseen, Sternbergin omiin kotisivuihin. Wikipedian mukaan Sternberg kävi itse (lopulta menestyksetöntä) painostuskampanjaa valittujen ID-uskovaisten republikaanien ja muiden eturyhmien kanssa. Tässä nousee kaiketi taas vanha Yhdysvalloissa vaalittu ajatus siitä, että ”vaihtoehtoisille” totuuksille tulee antaa yhdenmukainen käsittely riippumatta niiden pohjalla olevasta näytöstä. Tätä voi verrata vaikkapa kuuluisaan Kansasin koululautakunnan päätökseen antaa kreationismille evoluutioteoriaa vastaava status ja resurssit opetuksessa; tätä seurasi ns. pastafari-episodi jossa oregonilainen fysiikanopiskelija perusti ”kolmannen vaihtoehtoisen luomisteorian” jonka mukaan lentävä spaghettihirviö, Flying Spaghetti Monster, loi maailman.

(Sivumennen sanoen, on ilahduttavaa huomata että aivan kuten kaiken maailman enkeliporttiterapioiden ja UFO-uskovaisten kohdalla, myös täällä erilaiset huuhaa-meemit ovat vahvasti kytkeytyneet keskenään. Yllä mainittu baraminiologia oli riemastuttava tuttavuus.)

Jatkan harjoitusta huomenna.