Eurooppalainen tutkimus

Otetaan puiteohjelma jonka mahtipontisena tavoitteena on lisätä eurooppalaisen informaatioteknologian (información tecnológica) kilpailukykyä nimeltämainitsematonta vihollista eli Yhdysvaltoja vastaan. Käynnistetään monikansallinen tutkimusprojekti jossa yhden maailmoja syleilevän otsikon alla joukko eri maiden yrityksiä ja tutkimusorganisaatioita tekevät sitä samaa mitä tekivät aina ennenkin, mutta nyt myös eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla. Pidetään katselmuksia ja symposiumeja joissa yritetään valehdella juuri niin vähän, että tekniset arvioijat eivät ota luikuria henkilökohtaisena loukkauksena, mutta samalla juuri riittävän paljon että politrukit voivat nähdä innovaation harppovan tuolla joissain seitsemän peninkulman saappaat jalassaan.

Muutamalle epäonniselle lankeaa tehtäväkseen koordinoida tätä sirkusta: deliveraabeleita, raportteja ja workshoppeja. Toisissa maissa kulttuuri on niin kehittynyttä että tätä varten löytyy kokonaisia ryhmiä projektikoordinaattoreita, -päälliköitä ja -assistentteja. Toiset pirut joutuvat hommiin kylmiltään muiden töidensä ohella. Joskus vielä siten, että työt lankeavat projektin ollessa jo elinkaarensa päässä edellisen vastuuhenkilön livahtaessa vihreämmille laitumille.

Koordinaattorin -- tai minun tapauksessani workpackage leaderin -- homma muuttuu kurjaksi jos sen ottaa liian tosissaan. Nimittäin oletusarvoisesti projektin jäsenet ovat rationaalisia olentoja, jotka priorisoivat oikeat työnsä ja elämänsä korkeammalle kuin epämääräiset konsortioprojektin tehtävät. Koordinaattorin ainoa oikea organisatorinen valta on uhkailla projektirahoituksen lopettamisella, mikä on ensinnäkin niin äärimmäinen toimenpide ettei siihen arvaa tarttua, ja joka toimii vain jos projekti ei ole juuri loppumassa. Niinpä touhu perustuu epämääräiseen määrään pyytelyä, kiristämistä, uhkailua ja anomista. Kun puikkoihin hyppää vasta kolmen vuoden kohdalla, informaation saaminen projektissa muodostuneesta kulttuurista, käytännöistä ja oletuksista muuttuu myös kiinnostavaksi peliksi.

Informaation puute maksaa. Kun et tiedä uudessa kaupungissa mistä saisit kaljaa, maksat ylimääräisen euron minibaarin antimista. Kun et tiedä mistä saa ruokaa hyvällä hinta/laatu-suhteella, maksat joko ruuan hinnassa tai etsimiseen menevässä ajassa. Ja kun et tiedä kuka on oikeasti vastuussa asioista ja mitä on sovittu, joudut tekemään ylimääräistä työtä.

Tai voi olla ettet tee työtä lainkaan. Nimittäin tänään ja huomenna piti olla työpaketin viimeinen työpaja Bilbaossa josta sovittiin monta kuukautta sitten. Sitten erään suuren hollantilaisen yrityksen edustajat alkoivat perumaan tuloaan toinen toisensa jälkeen, lupaillen löytävänsä korvaavan edustajan -- kunnes lopettivat sähköpostiin vastaamisen. Toisen suuren belgialaisen yrityksen edustajat lopettivat vastaamisen jo ennen kieltäytymistään. Kun vielä kaksi partneria peruivat tulonsa viikkoa ennen workshoppia minun kärventäessäni nahkaani Santa Margheritassa, palaveri supistui kahden hengen aamupäiväiseen juttutuokioon jossa kävin epävirallisesti tarkastamassa paikallisen partnerin aikaansaannokset.

Aion kuitenkin nauttia projektin rahoilla baskilaisia tapaksia eli pintxoksia sekä kulauttaa viiniä. Itse asiassa reissun ammatillinen turhanpäiväisyys ei jaksa edes harmittaa, päin vastoin. Pelleilyähän tämä on, mutta istuessani bilbaolaisen kahvilan terassilla mieleeni palaa Claudion projektinvetämisen todellisesta luonteesta: how I stopped worrying and learned to love the travel.

Erinäistä todistusmateriaalia Italiasta luvassa kunhan käyn ensin testaamassa miltä Bilbao näyttää.

Ja loppuun pienenpieni disclaimer: onhan tämä tapa edesauttaa pienten tutkimusorganisaatioiden mahdollisuuksia arvioida kehittämiään työkaluja ja menetelmiä soveltamalla niitä oikeiden yritysten tuotekehitysprosesseihin sekä edesauttaa teknologiayritysten välistä tiedonvaihtoa. Etteivät vaan ne voita meitä.

Chauffeur

Henkilökohtainen autonkuljettajani lupasi hakea minut Zürichistä lounasaikaan, onneksi kuitenkin italialaisittain noin kahden maissa. Ehdin pakkaamaan rojut ja hengaamaan vielä hetken kaupungilla ennen kuin ruhoani lähdetään liikuttamaan kohti Torinoa ja sen jälkeen rannikkoa. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä ihmettä tästäkin tulee.

The Lotion Man

Professori Stoulia totesi aikoinaan Ronnebyssä, että pöytäseuran valitseminen on piinallisen tarkkaa puuhaa myös konferensseissa. Jos tekee väärän valinnan, sitä joutuu notkumaan koko illan with the undesirables.

Koska minulla on oikeat prioriteetit, yllä oleva on konferenssini johtolanka. Tällä kertaa olen onnistunut vallan mainiosti. Lisää datapisteitä sille, että irlantilaiset ovat perin persoja keskioluelle ja turkkilaiset ovat joka päivä nopeita.

Ja minä kuulemma vaikutan 25-vuotiaalta. Sen täytyy johtua siitä, että lopetin Suomeen paluun jälkeen urheilun ja aloin sen sijaan juopottelemaan, polttamaan ja ylensyömään.

Kielikylpy

Oopperaesitysten sijaan minun kannattaisi kuvata näitä esityksiä vain jakaakseni vähemmän tieteellisiä konferensseja kokeneille veljille ja siskoille miltä tämä voi pahimmillaan näyttää ja kuulostaa. En kuitenkaan kehtaa, kun takarivissä nuo tuijottavat pahalla silmällä. Äänitän sentään muutaman minuutin pätkän siitä, miltä kiinaksi puhuttu englanti kuulostaa. Vancouverissa asuneena ja konferensseja kiertäneenä tämä ei tietenkään ole itselleni mitään uutta, mutta silti harvoin kokee ihan tämän tason esityksiä.

Japanissa opiskeleva kiinalainen lukee suoraan sana sanaan Powerpoint-kalvojen muistiinpanojaan. Satuin huomaamaan muistiinpanot projektorilla ennen esityksen alkamista, ja sieltähän löytyivät tervehdyksistä ja omasta nimestä lähtien kaikki tarvittava. Asiaa ei helpota kaverin vahva likinäköisyys, jonka vuoksi tämä makaa puoliksi läppärinsä päällä yrittäessään saada selvää foneettisesti lukemastaan tekstistä.

Aiemman esityksen pitänyt espanjalainen tuntuu nyt suorastaan satakieleltä. Tässä on erinomainen esimerkki kuinka kommunikaatiokanava tuhoaa viestin -- esityksen aihe, Kiinaan sijoittuvan ICT-alihankinnan analysointi, on toki mielenkiintoista. Onneksi läppärini näytön privacy filter estää muista näkemästä että olen bloggaamassa. Koska en katso näyttöä, joku voisi olettaa että teen täyttä häkää muistiinpanoja.

Noin ylipäätään: kun yhdistetään neljännen päivän konferenssiväsymys monotoniseen ääneen ja järjettömän vahvaan aksenttiin, kantoaalto tuppaa vanhemmaltakin tieteenharjoittajalta tipahtamaan ja salin täyttää kiinankielinen puhe. Välillä tuo efekti on jopa ihan viihdyttävä. Ei tosin tänään. Sääli että täällä sataa, päätin nimittäin juuri nyt lopettaa konferenssin tältä viikolta ja siirtyä lomamoodiin.

Kiinnostavinta toistaiseksi on havainto, jonka mukaan hinta on merkitykseltään vähäisin kriteeri kiinalaista alihankkijaa valittaessa, laadun ollessa tärkein. Erikoisinta puolestaan se, että yritykset kokevat ohjelmistoalihankinnan parantavan niiden julkisuuskuvaa -- tämä johtunee suurella todennäköisyydellä siitä, että tutkimuksen kohteena ovat japanilaiset yritykset.

Vähemmän yllättävästi alihankinta keskittyy alhaisen tason moduulisuunnitteluun ja implementointiin, korkean tason vaatimusmäärittelyn ja arkkitehtuurisuunnittelun säilyessä asiakkailla. Tai tämä: suurin osa ongelmista näyttäisi johtuvan kommunikaatio-ongelmista ja vaatimusten huonosta dokumentoinnista.

* * *

Ja seuraavaksi kuulemme miten englantia puhutaan kuopioksi. Olin jo kirjoittamassa tämän olevan harvinaisempaa herkkua, mutta heti kun kuulin kanonisen sanan komppani, tajusin että tätä komppani-englantia kuulen päivästä toiseen Riistäjällä.

Esityksen aihe on kyllä kiinnostava: mitä ongelmia syntyy kun uusi ICT-yritys muodostetaan yhdistämällä useita pieniä yrityksiä keskenään, ja miten näitä ongelmia voisi lähestyä. Itse asiassa se on perin kiinnostava. Ylipäätään case- ja survey-tutkimukset ovat herkkua muuten teoreettisen konferenssin osana. Sääli vain että nämä esittäjät pitäisi passittaa ilmaisutaidon kurssille.

Tätä seuratessa (punastunut "pliis tont ääsk kvestsöns, kafibreik, kafibreik, pliis") tuli mieleeni, että ehkä ne tietyt sterotypiat joita en tunnista itsessäni enkä lähipiirissäni ovat kuitenkin syntyneet jostain.

Markkinatesti

 Halutessaan saada kuvan paikallisesta elämänmenosta uudessa maassa, kannattaa erinäiset kirkot ja muut pönöttävät monumentit jättää suosiolla väliin. Eivät ne paikallisetkaan niissä käy, elleivät sitten opastaessaan vieraita jotka, toisin kuin he itse, ovat itse asiassa lukeneet kaupungin turistioppaat. Markkinatalouden rautaisista laeista seuraa, että kaupungissa kuin kaupungissa kuva sikäläisestä elämänmenosta löytyy paikallisesta supermarketista.

En itse asiassa tiedä mitään "markkinatalouden rautaisista laeista" mutta olen aina halunnut käyttää ko. ilmaisua.

Odottaessani Juliaa ja Marcelia hengailin hetken rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevassa marketissa. Nopean tarkastelun perusteella epästandardi ruokakori jossa on Möet&Chandonin shampanjaa, australialaista punaviiniä, jogurttia, ananaksia ja sisäfilettä, maksaa suurin piirtein saman verran kuin Suomessa. Ainoa merkittävä ero -- jos ei alkoholin myyntiä marketissa lasketa -- on sveitsiläisen suklaan tarjonta.

Marketmittarin perusteella elämänmeno tuntuu siis perin pohjoismaalaiselta. Eli jos internetin osajoukkoa on uskominen, täällä vallitsee uskomaton eurooppalainen köyhyys. Ja kunhan Atlantin taakse saadaan demokraattinen presidentti, myös siellä elintaso tulee romahtamaan tälle amerikkalaista siivoojaa alemmalle tasolle. Voi raukkoja.

Kuvassa heikosti näkyvät punaiset tarrat ilmoittavat vitsikkäästi tuotteet jotka ovat "mit Alkohol". Kuten voimme havaita, Leffe, Chimay, Duval ja La Trappe ovat alkoholijuomia, toisin kuin vaikka Fosters, joka ei ole alkoholijuoma. Ettäs tiedätte.

Nyt alkaa kolmen konferenssin sarjan kolmas osa, Software Engineering Approaches For Offshore and Outsourced Development. Kuuntelen ainakin lounaaseen asti, ja sen jälkeen päätän tuleeko tästä täysi työviikko vai livahdanko lomalle.

Korkeammalle, kovemmin

 
Kun kerran tämä päivä sujuu tässä parvella EU-tutkimusprojektien kanssa ahdistuessa, pääsen samalla seuraamaan tuon musiikkiesityksen kehittymistä. Ensin siellä oli vain pianisti, sitten siellä oli myös laulaja joten piti ottaa uusi kuva. Jossain vaiheessa huomaan että itse asiassa näen laulajan parven pylväiden välistä.

Täällä on ilmeisesti joku suurempi arkkitehtuurikatselmus jonka yhdeksi ohjelmanumeroksi ne tuota toiseen kerrokseen nousevaa oopperalaulajaa tuunaavat. Ajattelin jo laittaa videon juutuubiin, mutta tietenkin äänitin koeversion jossa laulaja ei vaivautunut rasittamaan kurkkuaan. Ladatessani alati kaatuilevalta puhelimelta mp4-klippiä koneelle nuo ruojat ryhtyivät soimaan ihan tosissaan, kovaa ja korkealta. Tietenkään siitä ei tullut mitään todistusmateriaalia.

Ei sillä että N95:llä saisi talteen studiolaatuista musiikkia kaikuvassa hallissa. Hauskaa oli silti seurata kun ne ottivat tuon nosturin alvariinsa alas ja hameen alle ryntäsi ryhmä mekaanikkoja säätämään.

Tilaa hengittää

Konferenssi jatkuu kahdessa takana olevassa luentosalissa, mutta tunnen itseni enemmän akateemiseksi jäädessäni istumaan yliopiston päärakennuksen yläparvelle kuunnellen pianomusiikkia. Tunnistan joitain osia teoksista mutta en säveltäjää. En tiedä onko se olennainen puute reikäisessä yleissivistyksessäni. Ääninäytteitä ei voi syöttää hakukoneeseen vielä, mutta tämäkin asia tulee korjaantumaan tulevaisuudessa.

Jälkiviisaus on hyvää viisautta. Saamani stipendi oman saapumiseräni nopeimmin valmistuneena DI:nä on viiden tuhannen FIMin arvoista vessapaperia. Hyvät ihmiset, pakottakaa kakaranne pakoon Suomesta ulkomaisiin yliopistoihin opiskelemaan. Voi tietenkin olla että ne eivät palaa takaisin ollenkaan, tai palaavat takaisin kummallista kieltä puhuvan siipan kanssa. Se on silti parempi, kuin että niistä tulee yli kolmikymppisiä jotka ovat vakuuttuneita ettei koskaan ole liian myöhäistä hankkia merkityksellistä nuoruutta.

Ei niin että tämä olisi erityisen ainutlaatuinen tai edes ihmeellinen yliopisto. Täältä tähän.

Kolleega esittelee paperimme minun puolestani, joten voin hyvällä omatunnolla jatkaa serendipiteettiseminaarissani. Konferenssin hyväksymisprosentti on ~31%. Se taitaa olla kohtuullisen standardi tämän alan konferensseissa. Vain harvoin prosentti laskee alle 30:n, vielä harvemmin alle 20.

Olen myös viimeistelemässä lehtiartikkelia jota on työstetty vuodesta 2004. Lehtiartikkeleita pidetään periaatteessa merkittävämpinä akateemisina kontribuutioina mutta käytännössä ohjelmistotuotannossa niiden merkitys on hieman kyseenalainen. Backlog-aika on järjetön eikä kukaan kuitenkaan luen niitä.

Konferenssi järjestetään Zürichin teknillisellä korkeakoululla ETH:lla.