Omistava ja kontrolloiva luokka

Toteutuneiden myyntihintojen perusteella asuntoni nykyarvo arvioitiin 154% sen vuoden 1999 ostohinnasta. Tapasin asunnossa vuokralaisen ja tajusin vasta jälkeen päin, että kyseessä oli nykyistä edellisen vuokrasopimuksen allekirjoittanut henkilö -- jonka nimeä ei edes löydy nykyisestä vuokrasopimuksesta. Ja nykyisessä vuokrasopimuksessa on kolme nimeä. Kun laskee parvekkeella olleen sängyn ja keittiön kulmasohvan, minulla taitaa olla jo venäläinen puolijoukkueellinen majoituksessa. Positiivisena puolena mainittakoot, että oli muuten perkeleen komea vuokralainen. Niin se vaan on, hyvän näköiset vievät parhaat päältä. Kuten vuonna 1981 rakennetut peruskuntoiset elementtikolmiot Hervannasta.

Veijareilla on lain takaama kuuden kuukauden irtisanomisaika puolellaan. Jos siis päätän myydä asunnon ja irtisanon vuokrasopimuksen viimeistään huomenna. Pitäisiköhän niitä omistavan ja kontrolloivan luokan nimissä hieman kiristää -- talonkirjoihin kun tuskin on merkitty neljää vuokralaista.

Kurkku vetelee viimeisiään, mutta taidan käydä pikaläskeillä Stephenin kanssa. Mitä sitä muutakaan, perjantai-illan kunniaksi.

Älä luule luuta lihaksi

Aivan erityisesti kun huomaat muuttuneesi Oasiksen laulajaksi ja ottavasi Michael Jacksonin kanssa samalla ihoklinikalla vierailleen Star Trekin komentajan takaapäin, on olemassa vaara että jostain tulee joku kukko ja pilaa kaiken.

Ketä tuo kukko oikeasti mahtaa muistuttaa?

Hankerahoitusperustelu

Kaksi viikkoa ennen Euroviisuja minulle tarjottiin lippuja viisujen finaaliin. Päätin ostaa lipun vaimolleni, äitienpäivälahjaksi. Hän on aina pitänyt jollain kummallisella tavalla viisuista. Hän ansaitsi lippunsa ja lahjansa, mutta vaikeampi pala oli ostaa lippu myös itselleni. Liput nimittäin maksoivat 500€.

Yritin perustella itselleni miksi maksaa moista summaa illasta toinen toistaan keskinkertaisempien artistien mitäänsanomatonta musiikkia. Kyllä, tämä on lienee ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Euroviisut järjestetään Suomessa. Kyllä, tämä on vielä todennäköisemmin ainoa kerta kun voisin edes periaatteessa kuvitella meneväni Euroviisujen finaaliin. Kumpikaan näistä perusteluista ei tuntunut vakuuttavalta.

Sitten tajusin ärtyneenä, etten ole töihin päästyäni koskaan joutunut jättämään jotain hankintaa tekemättä siksi, ettei minulla olisi siihen rahaa. Jos säästäisin nuo 500€, ne todennäköisesti valuisivat lapsillemme perinnöksi.

Kuinka poika, vasta kaksivuotias, voi jo nyt olla niin ahne ettei päästäisi omaa äitiään Euroviisujen finaaliin? Ottaisi rahat mieluummin perintönä kuin soisi äidilleen äitienpäivälahjan ja vanhemmilleen yhteisen illan. Puhumattakaan syntymättömästä lapsesta: vielä äitinsä kohdussa ja jo vain raha ja hyödyntavoittelu mielessään!

Moinen peli ei tulisi menettelemään, eihei. Sisuuntuneena ostin liput enempää miettimättä. Keitä moiset kiittämättömät, vanhempiaan ajattelemattomat klopit ovat minua, omaa isäänsä komentelemaan? Saisivat opetuksen, todellakin!

Kuulin tämän sydäntä lämmittävän tarinan hankevalmistelurahoitusta koskeneen työlounaan paluumatkalla ja tuotin sen muistin varaisesti uudelleen. Asianosaiselle kiitos: nämä perustelut ylittävät oman "sehän maksaa vain yhden tohtorinhatun"-perusteluni heittämällä.

Näin muuten olen viehättävä: polven arpi repesi auki ja vuotaa mätää, eilinen erittäin tuliseksi mainittu burrito tuli kouristuksenomaisesti ulos pitkin yötä, aiemmin sijoiltaan mennyt leuka alkoi vihoittelemaan, käsin unettomuudesta ja lensusta ja lisäksi kurkkuun sattuu.

Nyt jatkan rahoitushakemuksen nysväämistä, ennen kuin valun näyttämään asuntoani välittäjälle.

Juhannuskuvatiedotus

Käytetäänpä tätä kanavaa tämän yhden kerran suunnattuun tiedotukseen. Ne, jotka katsovat asianmukaiseksi ja oikeutetuksi saada linkin juhannuksen iljettävään kuvamateriaaliin, joiden sähköpostiosoitteita minulla ei ole (tuplakromosomikkaat ja Jymy nyt ainakin) ja jotka tuhlaavat aikaansa tämän sepustuksen lukemiseen: pistäkää plökinpitäjälle postia. Kiitos ja näkemiin.

Voisin kyllä muutaman laittaa tähän framille ihan vain julkisen palvelun nimissä.

Huipputekno(lo)kia

Böndessäkin on puolensa. Osallistujille luvassa kuvakimara muodossa tai toisessa kun tästä ehtii. Näin muuten on myönnettävä että @:n ottamat kuvat olivat huomattavan paljon paremmin rajattuja kuin omani.

Hannus

Juuri nyt ajatus pyöräillä sen 40km ruotostelupaikalle ei tunnu pahalta, mutta sunnuntaina mieli on mahdollisesti muuttunut. Olen oma pahin viholliseni. Katsotaan mitä tänä vuonna avataan haulikolla.

Hyvää sitä itseään!

Päätös lyhyt

Oikeasti päätin juuri siirtyä suuren kansainvälisen tietoliikennealan yrityksen tutkimusyksikköön töihin. Perusteluna ainakin tämä, tämä ja tämä. Ja aika moni muukin asia. Loppujen lopuksi itseltäni puuttuu sisäsyntyinen motivaatio askarrella paskarrella ja tuunailla puunailla.

Tulevasta toimintaympäristöstä italianclaudio totesi enteellisesti näin:

One important aspect is that people are expected to be independent in what they do. Managers will rarely tell you what to research but rather ask you what to research. In such an environment, some people find their way and enjoy a lot of freedom and opportunities, while some people just get lost. In the end of the day, the environment provides lots of opportunities for doing research and turning ideas into reality, but it's really up to you to make it happen and being persistent with your visions.

Suomeksi: ojasta allikkoon, mutta paremmalla palkalla.

Eikun siis, nyt mulla on mahdollisuuksia ja haasteita käyttää vahvuuksiani ja toteuttaa visioitani. Ahdistaa. Anteeksi, isä.

Aloitteville tutkijoille, rakkaudettomuudella

Kirjoitin seuraavanlaisen tulevaisuuden vision akateemisesta työstäni:

Syksyllä 2009 olen toiminut kaksi ja puoli vuotta yliassistenttina laitoksella. Vedän mielenkiintoista, viiden Pirkanmaalla toimivan kansainvälisen teollisuusyrityksen ja TEKESin rahoittamaa teollisuusprojektia, jonka johtoryhmään kuuluvat laitoksen ohjelmistotuotantoon erikoistuneet professorit. Yritykset ovat erittäin innokkaasti mukana hankkeessa ja olemme onnistuneet rakentamaan näiden yritysten projektin kohdealueesta vastaavien henkilöiden yhteenliittymän tietojen vaihtoa varten. Jokaista yritystä kohden projektilla on yhdestä kahteen diplomityöntekijää, joiden työtä ohjaan. Olemme julkaisseet löydöksistämme muutamia mielenkiintoa saavuttaneita tutkimuspapereita ja tällä hetkellä viimeistelemme aiheesta ensimmäistä suomenkielistä kirjaa.

Koska olen laitoksella virassa, olen myös ohjannut valikoitunutta määrää tekniikan kandidaattien töitä yhteisessä työryhmässä. Näin olen päässyt vaikuttamaan kymmenien opiskelijoiden tutkintojen syntymiseen ja kypsymiseen alani tuoreiksi ammattilaisiksi. Olen opettanut sadoille opiskelijoille sekä perusmassakurssia että ammattiainekursseja, ja tuottanut jo useampia tuhansia opintopisteitä laitokselle.

Tutkimustyössä olen edennyt siten, että olen löytänyt itselleni oman tutkimuslokeron jossa toimin aktiivisesti laitoksen tämän alan tutkimuksen vetäjänä ja asiantuntijana. Olen onnistunut saamaan ensimmäisen oman tutkimusrahoitushakemuksen läpi ja maksan palkkaa tutkimusryhmäni tutkijoille. Lisäksi olen aktivoitunut tieteenharjoittajana: tieteellisten papereiden lisäksi olen aktiivisella toiminnallani nostanut profiiliani, olen mukana ohjelmatoimikunnissa, akateemisissa neuvottelukunnissa sekä kirjoittanut muutamia yleistajuisia suomenkielisiä artikkeleita suuremmalle yleisölle.

Akateeminen urani on vihdoin muuttunut nousujohteiseksi ja kriittinen massa itsenäisenä tieteentekijänä ja asiantuntijana on saavutettu. Nautin opetuksesta, ohjaamisesta ja tutkimustyöstä ja olen löytänyt niiden välille hyvän balanssin. Olen myös luonut kansainvälisen kontaktiverkoston jossa toimin aktiivisesti omien kiinnostusten kohteideni parissa. Nautin jokapäiväisestä työstäni niin professoreiden ja laitoksen henkilökunnan kuin myös opiskelijoideni ja ohjattavien perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijoideni kanssa, sekä myös yritysten kanssa. Toimin roolissa jossa vien suomalaista ja pirkanmaalaista tietotekniikan alan tutkimusta eteenpäin. Olen saavuttamassa tilan jossa saamme haettua uusia tutkimushankkeita teollisuuden ja valtion rahoitusinstanssien kanssa. Tunnen tekeväni yhteiskunnallisesti tärkeää työtä ja saan työstäni arvostusta. Olen matkalla kohti dosentuuria.

Tällainen tavoite olisi kannattanut kirjata ylös jo useita vuosia sitten, joskaan en koskaan ennen väitöstyöni valmistumista uhrannut hetkenkään ajatusta akateemiselle uralle. Väiteltyäni minulla oli vain kiire päästä pois täältä, tästä maasta, tästä elämästä, pakoon niin kauas kuin mahdollista menneisyyden haamuja. Kysymys "entä nyt?" muuttui relevantiksi vasta tämän vuoden alussa, kun oli jo liian myöhäistä seuraavan suuren rakkauden kanssa ja liian aikaista ymmärtää millainen markkina-arvon nousu rapakon takana poikaa poloista oli kohdannut. Sitten tultiin jo takaisin ja 100 valuuttayksikköä oli taas 100 valuuttayksikköä, eli 130.

Miettikää hyvät ihmiset mitä teette. Kartoittakaa arvonne, miettikää tavoitteenne, varmistukaa että jälkimmäinen on edellisten mukainen, ja miettikää mitkä teot ja päätökset toteuttavat nämä tavoitteet. Sillä Jokapäivätyydo sanoo:

Ikävän rakastaminen, itsensä sabotointi, negatiivisuus, itseinho eivät tuo Tyydoa vaan Epätyydoa. Epätyydo ei ole Tyydoa vaan Epää. Älä määrittele itseäsi Epän kautta.

Toimikaa. Sattuneista syistä yllä mainittu visio on toteuttamiskelpoinen, sillä siihen liittyvä yliassistentuuri jää näillä näkymin täyttämättä.

Viilto päivään

Kännykän herätys pärähti soimaan kahdeksan maissa, mutta en viitsinyt nousta ylös. Painelin torkkunäppäintä kunnes kello oli noin 12 päivällä. Nousin ylös, ajoin partani, söin aamupalaa. Ulkona satoi, kävelin kahvilaan miettimään miksei minua kiinnosta mikään, miksei mikään tunnu miltään. Kävelin takaisin kotiin, pakkasin varusteet ja ajoin Konan melontavajalle. Meloin tunnin Näsijärvellä ja pakenin kimppuuni hyökänneitä lokkeja. Juoksin Kaupin maastossa kunnes löysin "kilpavitosen" lenkin. Lenkki tuntui järkyttävän hyvältä. Ajoin Konalla takaisin kotiin, kävin suihkussa ja lähdin kokeilemaan kaupungin toista sushiravintolaa. Ravintolan hintataso tuntui viisinkertaiselta Vancouverin perusravintoloihin nähden. Sitten lähdin Stockmannille ostamaan viisi kiloa perunoita ja makkaraa, ja juomaan Oluthuoneelle alkoholitonta olutta sekä kahvia.

Tämä oli normaali, palkallinen työpäivä. Kuviteltu yhteiskunnallinen arvostus on abstraktia ja aineetonta. Jotta saisin kurjan ruhoni, jonka selkäranka on korvattu silakanruodoilla, piiskattua tekemään töitä sillä tehokkuudella johon se on joskus pystynyt, minä tarvitsen jonkun tahon joka on oikeasti kiinnostunut siitä mitä teen. Minä en nimittäin ole. Juuri sen takia akateemisessa maailmassa maksetaan vähemmän palkkaa: sinun oletetaan itse olevan kiinnostunut siitä mitä teet ja tämä korvaa menetetyn palkan.

Joskus 90-luvun alussa työskentelin eräällä tehtaalla datatähtenä ja tietotekniikkaorjana. Ensimmäisellä viikolla esimieheni antoi minulle yksinkertaisen koodaustehtävän josta suoriuduin muutaman tunnin kuluessa. Etsiessäni tätä esimiestä saadakseni seuraavan tehtävän selvisi, että hän oli lähtenyt viikon myyntimatkalle Kiinaan. Pelasin koko viikon Solitairea koneellani (silloin ei suuri yleisö ollut nääs edes kuullut internetistä), kuuntelin radioa, tupakoin huoneessani ja päiväni kohokohta oli kun übersöpö supparityttö kävi tarkistamassa olisiko minulla lähtevää postia. Ei ollut.

Siltä minusta tuntuu taas. Asiantuntemusta on pirusti enemmän, mutta tehoja ei lähde lainkaan. Sisällä ei saa polttaa ja osaston suppari on viiksekäs Matti Näsän näköinen mies, mutta on ainakin internet.

Elämän kolikon ohjaamana

Tästä alkaa tulla jo tapa, intuition kalasteleminen kolikkoa heittämällä. Samainen kolikko vei Vancouveriin, toi sieltä takaisin, ja voipi olla että sen tahtoa seurataan myös tällä kolmannella kerralla. Klaava tarkoitti pysymistä, kruunan joutsenet tarkoittivat siirtymistä. Kaisse pitäisi vielä rationaalisesti perustella itselleen huomenna, nukutun yön päälle, tuo siirtymisen viisaus.

Tätä tosin ennusteltiin viimeksi puoli vuorokautta aiemmin, kävellessäni kohti Suomen suurimman lähiön kauppakeskusta. Paikalle kirmannut urheilullisen oloinen rouva kehotti minua lähtemään (ja assimiloitumaan joukkoihinsa) jotta rouvan vihitty herra saisi itsensä vihdoin ylös, ulos ja postdoctoroitumaan perheensä kera. Ollapa yhtä positiivinen luonne.

Prinsiipit vartalon sopukoissa

Vaikka Tuska Open Air onkin vasta heinäkuun alussa, henkilökohtaisille tuskafestivaaleille voi lunastaa rannekkeita ihan normiviikonloppunakin. Lauantaina ruotolaani siunattiin kotimaanmatkailun isännöinnin hengessä vieraalla Turusta. Vieras vakuutti, ettei uuteen vuokra-asuntoonsa kuuluvalla 6700€:n palvelumaksupantilla ole kerrassaan mitään vaikutusta asujaimiston keskimääräisiin demografisiin ominaisuuksiin.

Uskoisin kirjanneeni ylös joitain prinsiippejä Jokapäivätyydoa varten kännykkääni. Juuri nyt tuossa näyttäisi lukevan ei koskaan enää huoheelle, einkoskaan dorkaan oikeasti. Se varmaan liittyy jollain tavalla päälle ihan vahingossa sattuneeseen laitamyötäiseen. Muistan ainakin nousseeni Dorkalan täyteen ahdetun tanssilavan edessä olleelle lavalle. Lavalla olleet varaparisit kähisivät paikan olevan jo varattu, johon laittamattomalla nokkeluudella vastasin liukastumalla, kaatumalla alas selälleni ja kaatamalla tuopin päälleni.

Sunnuntaina oli tarkoitus herätä rauhallisesti ja käydä sivistyneesti brunssilla. Tästä yrityksestä ilmat tussuteltiin pois puolestaan Sarkolan Isänmaallisen Sisarusparin toimesta, jotka haulikkokisojensa puoliajalla matkasivat ns. kahville. Ne pari siivua Keskustorin kaljateltassa puolen päivän maissa näppäilivät sielun hopeakanteleesta suloisia partituureja. Edellinen vieras päristi trumpallaan takaisin Aurajoen rannalle ja hänet korvasi Sarkolan Isänmaallisen Sisarusparin sisarellisempi versio. Noin kahdeksan annoksen sekä lähikaupasta tarpeeseen hoidetun pussarin jälkeen loppui veto. Vieraat vaihtuvat mutta toimintatyyli ei. Eikä seuraavan aamun kuosi.

Suurta lisähienoutta oli luvassa kun aamulla Pankijohtajalle selvisi puhelimen välityksellä minne tytär ruotoutui yöksi. Vaikka lattialla olikin siveästi yösija valmiiksi katettu jo edellisen vieraan jäljiltä, minut silti mitä todennäköisemmin lopetetaan haulikolla. Ja se on mulle aivan helvetin oikein.

Ellen sitten menehdy jo sitä ennen: juuri nyt tuntuu siltä, että tuskafestareiden bäkkäripassi on tungettu niittirannekkeen kera perseeseeni.

Kävin aamupäivällä neuvottelemassa itselleni tapaturma- ja henkivakuutuksen.

Jokapäivätyydo

Ostin kullalla silattuun Parker-kynääni uuden mustesäiliön ja erittäin kalliin, Milanossa käsityönä tehdyn muistikirjan jollaista myös Van Gogh, Picasso ja Hemingway käyttivät.

Tähän muistikirjaan tulen kirjaamaan jokapäivätyydon saavuttamiseen liittyvät prinsiippini.

Tsadi

Eiköhän tää ole nähty. Taidan valua etelään katsomaan suurkaupungin sykettä. Saas nähdä kuinka tällainen toukohousu oikein pärjää siellä kiireisten Nuorten Urbaanien Ammattilaisten keskellä. Että homma kävisi mielenkiintoiseksi, muutamakin pommi on vireessä. Siitä myöhemmin.

Suolistossa tuntuisi tämän kuumuuden myötä muhivan myös jonkinsorttinen pommi.

Katedri aivoissa

Aurinko nousee. Paperista tuli paska. Kuusitoista tuntia yhtäjaksoista Slayerin kuuntelemista alkaa hieman rasittamaan, mutta vain hieman. Talossa ei ole alkoholia ja adreanaliini virtaa suonissa. Taidan sitten kulauttaa sitä Paradisia heikomman juoman puutteessa. Vituttaa. The only way to exit is going piece by piece.

Herra Törkeys

Tein tiedettä neljään asti yöllä. Olin aikeissa nostaa kädet pystyyn, mutta poliittisin perustein annettu komento kävi viimeistellä paperi ja lähettää se tänään. Tämäkin tulee sitten löytymään hakukoneella nimelläni. Ehkä kehitän jonkinlaisen nom de guerren jolla alan julkaisemaan kakkosluokan tiedettä.

Herättyäni puolen päivän aikaan päätin lähteä juosten töihin, ilman paitaa ja torso rasvattuna. On kokemuksia joita ilman voisi aivan hyvin elää. Juoksu ei ollut yksi niistä, mutta vaihtoalusvaatteiden unohtaminen kotiin puolestaan on.

Varsinaisina vaihtohousuina olevat shortsit on ostettu Thaimaasta umpituristiretkellä. Veró oli vuosi sitten sitä mieltä että minun olisi ollut aika ostaa uudet, mutta päätyi lopulta myötähäpeää vähentääkseen paikkaamaan ne takaisin kuntoon. Käytin itse asiassa kuluneen kesän suurimmaksi osaksi hänen pohjepituisia unisex-farkkujaan. Hänellä oli pituutta muutamia senttejä itseäni vähemmän mutta silti minua pidemmät jalat.

Pukuhuoneessa peilin edessä keimaillessani huomasin näyn olevan liiankin maukas: vaihtoalusvaatteiden unohtamisen lisäksi shortsien sepaluksen vetoketju on hajonnut.

Edit: vetoketjun vetimen sai onneksi vekslattua takaisin sijoilleen. Kirjaimellisesti tikusta asiaa.

Kolmisylinterinen kurahaara

Laiskan evaluointiperiaatteen maksiimin hengessä deadline-ohjautuva paperien generointi on muuttunut Extended deadline -ohjautuvaksi paperien generoinniksi. Paperin piti lähteä viime viikon perjantaina. Vasta tänään aivot ovat pikku hiljaa päässeet tilaan jossa paperin kokonaiskuva alkaa hahmottumaan ja saan varsinaisesti kirjoitettua jotain. Kyseessä on tietenkin yhdistetty position/survey paper -tyyppinen julkaisu. Pähkinänkuoressa tarkoitus on sanoa, että voi pojat kun tietäisitte.

Tämän takia jätin eilisen laitossaunankin väliin. Tosin en enää tuntenut kuin 1/3 saunalla pyörineistä nuorista miehistä. Sen sijaan en jättänyt väliin tiistaista terassiläskitystä, jonka seurauksena kommukkaan tarttui parikymmentä minuuttia aivan uskomatonta konkarointia. Täytyy vielä keksiä millaisilla työkaluilla audioleike saadaan kristallinkirkkaaseen muotoon.

Miksi krotti? Miksi ei?

Seminaarista ja taistelusta

Akateemisessa työssä harjaantuu kuuntelemaan maailmanesperantoa, siis murrettua englantia, mitä erinäisimmillä aksenteilla. Kun on rampannut ne kahdeksan vuotta seminaareissa ja workshopeissa ja konferensseissa, ja kuunnellut n+1 kappaletta esitelmiä ja luentoja, sitä oppii saamaan mitä kummallisempien aksenttien alta löytyvästä kantoaallosta kiinni.

Ongelma on tietenkin se, miten pitää tuosta kantoaallosta kiinni kun iltaa pitkin väsymys ja kyllästyminen alkavat kalvaa keskittymistä. Joskus kantoaallosta on pakko päästää irti, jolloin tuloksena kuulee esiintyjän puhuvan omalla kielellään vailla vähäisintäkään ymmärrystä puheen sisällöstä. Ranskalaiset puhuvat ranskaa, saksalaiset saksaa, italialaiset italiaa, suomalaiset suomea. Aasialaiset, etenkin kiinalaiset ovat vielä pahempia; tonaalisesta kielestä tuntuu olevan vielä vaikeampaa vaihtaa maailmanesperantoon.

Tajusin juuri, että kiinalaisten ja japanilaisten kyvyttömyys erottaa toisistaan meille itsestäänselviä kirjaimia 'l' ja 'r' on täysin analoginen sen kanssa, että suurin osa länsimaalaisista ei ole harjaantunut kuulemaan eroja niissä kolmessa, viidessä tai seitsemässä korkeudessa jolla sama sana voidaan ilmaista, mutta joiden merkitys aasialaiselle on täysin erilainen. Tästä on hyvä joskus muistuttaa itseään: vaikka kuinka kuvittelee jonkun asian olevan itsestään selvää, se ei sitä välttämättä ole jollekin toiselle.

Pysyäkseni hereillä tämänhektisessä Web services -seminaarissa Hatanpäällä, alan lopulta kirjoittamaan blogia:

Mies vetää vahvalla italialaisella aksentilla bisimilaarisuuden ja co-induktion iloista. Nukahdus tulee odottamatta, kuin väläys: näen itseni jostain syystä jalkapallokentällä, avaamassa kentällä olevaa luukkua ja astumassa maan alle. Säpsähdän hereille, en onneksi älähdä mitään.

Onnistun heräämään ja kerron vieressä istuvalle, heikolla pokalla varustetulle rohvessorille, että viimeiset 1.5 tuntia olemme kuulleet pisintä versiota klassisesta "Muuten olen sitä mieltä että Karthago on tuhottava"-puheesta. Formalisti on formalisti, ja saarnaa riippumatta saarnan sopivuudesta yleisölle.

Rohvessori puree huultaan ja pidättää naurua. Lopulta heittää pallon takaisin osoittamalla sormella ohjelmasta, että puhuja on todellakin Roomasta, Rooman yliopistosta. Repeän.

Bisnesprosessipatterneita seuratessani nukahdan uudelleen pystyyn. Käsittämätöntä kuinka nukahtaminenn voi tapahtua silmät auki; aivot vain kytkeytyvät irti ja aistit sekoavat. Yhden kerran avaan silmäni ja tunnen noin sekunnin ajan voimakkaasti, että olen kasvot kohti lattiaa, valmiina putoamaan kohti kirkkautta. Sitten maailma kääntyy 90 astetta ja valoista lattia osoittautuu piirtoheittimen valkokankaaksi.

Tätä kirjoittaessani nuokahdin jälleen ja luulen kuulevani munkkien laulua.

Täällä on suomalais-islantilaiset häät, ehkä se selittää kuulemani äänet. Onkohan islantilaisen puolisen sukulaiset kätkeneet hainlihaa kallionkoloihin odottamaan iltaa ja snapseja?

Noin muuten olen sitä mieltä, että tällaisella säällä Hatanpään kartano, Arboretum, Pyhäjärvi ja koko Tampere tuntuvat pirun hienoilta.

Edit: typot, Karthago

Ystävällinen telekarhu

Herään sunnuntain vastaisena yönä kello 00:58 siihen, että kommukkani huutaa yhtä soittoa. Yritän unesta heränneen ärtyisyydellä tihrustella mitä pirua fooni rääkyy ja tajuan, että kaikki torstaista eteenpäin lähetetyt tekstiviestit saapuivat kätevänä nippuna kännykkääni. Ennen uneen vaipumista näen viestin tuntemattomasta numerosta, jossa puhutaan "arskan ottamisesta nakuna".

Aamulla herätessäni tajuan, ettei itselleni perjantaina tehtykään varsinaisesti yksipuolisia ohareita, vaan ne järjestettiin ystävällisen TeleFinlandin toimesta ihan symmetrisesti sekä itselleni että kutsun esittäneelle tyttärelle. Myöhemmistä viesteistä päätellen kutsun lähettäjä ei arvostanut sitä, ettei vastausta kuulunut.

Todellakin, miten kovin ystävällistä operaattorini taholta. Mullahan siis muutenkin riittää ylitarjontaa tuolla elämän saralla ja groupieita pyörii ympärillä haitaksi asti.

Sain myös pari MMS-viestiä. Tai siis ilmoitusta MMS-viesteistä, joiden sisällön jouduin tarkastamaan verkosta käsin. Toinen sisälsi todistusaineistoa että toissajouluna Suomeen raahaamistani Ugly doll -leluista Niinaksi nimeämäni jäälepakko (ice bat) on löytänyt tiensä erään nuoren miehen sydämeen. Samaiset nuket mainittiin Aamulehden viikonloppuliitteen sarjakuvassa, joten olen selvästi ollut aikaani edellä. Sitä se Suuressa Maailmassa asuminen teettää.

Viestinnästä edelleen: sain tähänastisen urani erikoisimman rekrytointisoiton, tai pikemminkin kollegiaalisen suosituksen ottaa tarjottu suuren kansainvälisen telekommunikaatioyrityksen tutkimusosaston paikka vastaan. Tai paremminkin, kehoituksen muuttaa Helsinkiin. Suurenmoisessa ilahtuneisuuden tilassa ollut italialainen veikkonen nimittäin ilmoitti bonganneensa minulle sinkkuja ja kierrätti kännykkää naisella toisen perään. Yritykseni ymmärtää minkä ihmeen takia huudan tuntemattomille naisille englantia baarissa selvisi sitten siitä toisesta kuvasta.

Akateeminen työ

Se olisi nyt sellainen valinnan paikka.

Erityistutkija on katsellut akateemista maailmaa laitokselle paluunsa jälkeen Tampereella ja Vancouverissa, erikoistutkijana ja väitösopiskelijana, vanhempana tutkijana ja tohtorina, vierailevana postdoc-tutkijana ja yliassistenttina. Jänne dot.com-buumin alta pakenemisesta nykypäivään on pian venynyt kahdeksan vuoden mittaiseksi. Se on aivan helvetin pitkä aika.

Yliopistotyöhön liitetään (ainakin juhlapuheissa) yhteiskunnallinen merkitys: tieteellinen toiminta, opiskelijoiden ohjaus, yhteiskunnan, siis Suomen, Pirkanmaan ja Tampereen palveleminen. Tieteellisen tiedon tuottaminen. Julistin joskus hetkellä heppi ja kivi että tutkijan toimi on kutsumusammatti: ammatti jossa yhdistyy juhlallisesti ihmiskunnan kollektiivisen tiedon lisääminen omalla pienellä tavallaan ihmisten tuottamiseen, opettamiseen ja sivistämiseen.

Sitten on todellisuus. Se koettelee enemmän uskoa kuin mitä velttoon sieluuni on sitä siunaantunut koeteltavaksi.

Tässä työssä on periaatteessa vapaus tehdä mitä huvittaa. Projektitutkijana tiettyjä reunaehtoja asettaa projektin tavoitteet ja yhteistyökumppaneille tehdyt lupaukset, laitoksen opetushenkilökuntaan kuuluvana puolestaan opetustoimintaan osallistuminen. Silti, työn kuva on paljon vapaampi kuin akateemisen maailman ulkopuolella. Moni ihminen joka on nähnyt yliopistolaitoksen vain opintojensa kautta jaksaa naljailla siitä, kuinka hienoa akateemisen työn täytyykään olla: istua siellä päivät pitkät kahvilla ja palkka sen kuin juoksee.

Vapaus tehdä mitä huvittaa. Mutta kun ei huvita. Optimismi jatkuu puoli tuntia juhlapuheiden jälkeen, mutta todellisuus on jotain muuta. Jatkuvia pätkätöitä, byrokratiaa, palkkakehityksen jälkeenjääneisyys suhteessa omaan alaansa (josta valittaminen puolestaan tympii muiden kuin tekniikan alan tutkijoita -- siitä(kin) se entinen asuinkumppanikin jaksoi aina raivostua), tutkijakoppiin hautautuminen, tavoitteiden hirvittävän pitkä aikajänne ja täydellinen epämääräisyys, kaiken tekeminen itse, teknologia-alustojen vuotaminen, työvoimana opiskelijoita, oman työn jatkuva markkinointi ja perseenmyyminen (tai sen hyväksyminen että joku muu varastaa työstä kunnian), papereiden kirjoittaminen vain tulospisteiden takia, krooninen projektien rahapula ja lopulta sen huomaaminen, että suurin osa aikaansaaduista tuloksista ei loppujen lopuksi hyödytä ketään; tätä listaa saa jatkaa.

Uskallan aivan kirkkain silmin väittää, että suurin osa tämän työn helppoudesta kuittailijoista eivät kestäisi tässä hommassa kovinkaan kauaa jos tähän hommaan pääsisivät. Tämä on pahimmillaan jonkinlaista kafkamaisella sivumaulla varustettua aistideprivaatiokidutusta. Tämä on osittain omakin vikani. Työnkuvani on muuttunut liian abstraktiksi ajat sitten, metatasolla pyörimiseksi. Pitäisi muistaa miksi tähän alun perin alkoi ja tunkea kädet takaisin koodiin.

Aika moni allekirjoittaa kaiken yllä lukevan, mutta on silti hommaansa tyytyväinen. Toiset vain hanskaavat tämän homman lunkimmin. Ehkä olen täällä vain koska haluan rangaista itseäni. Tämän on kuin pitkäaikainen parisuhde josta kaikki kipinä on jo ehtinyt kadota, mutta kun hommaan on tähänkin asti sijoitettu niin joskus se vielä muuttuu hyväksi.

Aivan kuin en pääsisi näihin hommiin takaisin. Aivan kun tänne olisi hirveästi tunkua.

Tutkimustyön vapaus on vapaus tehdä työtä josta ei suurimman osan ajasta saa minkään valtakunnan palautetta, teki työnsä hyvin, huonosti tai ei lainkaan. Totta kai suoriutumista mitataan paikkoja haettaessa, apurahoja myönnettäessä ja nykyään myös palkkaneuvotteluissa.

Ihminen on tehokas paineen alla, mutta laiska ilman painetta. Mitä abstraktimpi ja kaukaisempi tavoite, sen suurempi on henkilökohtaisen motivaation ja palon oltava että jaksaa tehdä töitä tietämättä syntyykö työn tuloksena koskaan mitään tulosta, ja jos syntyykin, ehtiikö joku muu tehdä sen aikaisemmin, tai vaikkei ehtisikään, saako työtään markkinoitua niin että siitä kiinnostuisi jokin muukin.

Jobb tekee tutkimustaan Ruandan kansamurhasta ja etnisten konfliktien ratkaisemisesta, Laura luonnonkatastrofeihin varautumisesta ja niiden vaikutusten minimoimisesta, ja Livia ilmastonmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntaan ja ihmisten tasa-arvoa näiden muutosten edessä edistävien käytäntöjen kehittämisestä. Ohjelmistotuotannossa käytännössä lähes kaikki oikeasti relevantit tutkimustulokset ovat sellaisia että ne hyödyttävät yrityksiä. Koska en ole Voiman aktiivinen lukija, mielestäni tämä on sinänsä relevantti ja yhteiskuntaa hyödyttävä asia.

Kyllähän tässä olisi kaikenlaista hienoa taas alkamassa. Fuksipalleroiden opettamista massakurssilla, ammattiaineopiskelijoiden opettamista keväällä, vastuullinen projektipäällikkyys varsin kiinnostavassa TEKES-projektissa (jos se saadaan, mutta saaminen vaikuttaa olemassa olevan paketin puitteissa aika todennäköiseltä), kandien ohjaus, diplomitöiden ohjaus, tutkimusaihioita joita viedä eteenpäin, sekä tuorein projektiaihio tutkimustulosten evaluoinnin laadun kehittämiseksi. Siinähän sitä olisi yhteiskunnallista merkittävyyttä: satojen ihmisten opettamista, kymmenien ihmisten ohjaamista, yliopiston ja teollisuuden välisen yhteistyön koordinointia, tieteellisen toiminnan laadun kehittämistä. Ehkä viran kautta jopa ensimmäinen muutamia kuukausia pidempi työsopimus – nykyinenhän päättyy taas heinäkuussa. Lupaus oli jopa siitä, että jos kaikki edellä mainittu menee putkeen, palkkaluokkaa voitaisiin ensi vuonna tarkastaa ensimmäistä kertaa ylöspäin sitten vuoden 2005.

Jos tuohon tarttuu, sitten oikeastaan ainoa tavoite on vakiinnuttaa itsensä itsenäisemmäksi yliassistentiksi jollekin tietylle tutkimuksen alalle, alkaa pikku hiljaa itsenäisemmin hankkimaan tutkimusrahoitusta, keräämään opiskelijoita ja tutkimusryhmää, tähtäämään dosentiksi ja ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa professoriksi. Viimeksi mainittuna, jos se ikinä realisoituisi, voisi sitten iän vetäessä yli neljänkymmenen tehdä tätä ikuisesti ja olla todellinen yhteiskunnan tukipilari.

Tätä on tehty kahdeksan vuotta. Kun luen tuota yllä kirjoittamaani, tämähän kuulostaisi oikein hyvältä urasuunnitelmalta. Minulla ei ole ollutkaan minkäänlaisia pidemmän aikavälin suunnitelmia enää aikoihin.

Ja aina vaan vituttaa. Jos kaikki urheilun ulkopuolinen vapaa-aika menee kievareissa notkuessa, itseään pitäisi suojella vapaa-ajalta niin paljon kuin mahdollista. Mitä tahansa työtä voi tehdä ihan hyvin, jos on riittävän älykäs, mutta se ei riitä. Ainoa oikea motivaatio tähän työhön tulee sisäsyntyisestä halusta tehdä näitä asioita koska ne ovat vain niin viileitä. Vaan kun sitä ei vain löydy. Vertaisvoimailija on mun ainoa motivaationi.

***

Sitten on se suuren kansainvälisen yrityksen tutkimusosastolta tarjottu paikka. Vapausasteiden vähentyminen korvautuisi niskaan hönkimisellä, kovemmilla resursseilla ja pelolla että mukaan kelkkaan päästäkseen täytyy alkaa tekemään ihan pirusti työtä. Mutta jos otetaan kahden vuoden aikajänne ja mietitään, kummassa työssä kerään enemmän kompetenssia ja työmarkkina-arvoa, vastaus on aika selvä. Ja vaikka homma menisi reisillekin, ainakin nouseva kompensaatiotaso saattaa hieman lohduttaa.

***

Onneksi on viikonloppu, jolloin voi mielenosoituksellisesti vältellä kievareita. Ajoin heti aamutuimaan pakoon isäpapan luokse aamukahveille ja sen jälkeen tutkimuspaperia kirjoittamaan. Viikonloput ovat työntekoa varten. Tällaisena päivänä on vain oikein istua sisällä olmeilemassa.

Jaffaa

Sitä tuntuu menevän.