Puhelinkäyttäytyminen tankeroksi

Edelliseen Northwest/KLM-puheluun palatakseni: vaikka puhunkin sujuvaa englantia, törmään jatkuvasti yhteen ongelmaan asioidessani pohjoisamerikkalaisten kanssa puhelitse. Sanojen tavaaminen osoittautuu kerta toisensa jälkeen todella, todella hankalaksi, kuten vaikkapa tuon lennon varausnumeroa selvittäessäni. Itse joudun purkamaan kuulemani kirjaimet paperille niin kuin ne lausutaan, lukemaan ne itselleni ääneen ja lopulta kirjoittamaan ne puhtaaksi.

Vastaavasti en saa itseäni millään ymmärretyksi puhelimitse, vaikka kasvokkain asioidessani tätä ongelmaa ei ole. Paraatiesimerkkinä vaikkapa kirjaimet N ja M, joiden eroa on oikeasti hankala kuulla puhelimessa. Ja kun yritän sanoa kirjaimen sijaan sillä alkavan sanan, tuloksena on aina joko yleinen hämmennys (muistan sanan väärin) tai pahemmassa ja yleisemmässä tapauksessa vain suoranainen häpeä (muistan väärän sanan).

Ohessa lähes autenttinen esimerkki eilisestä suorituksestani:

NW: Can I have the reservation number, sir? It should be six letters long.

ET: It's F-W-J-D-N-C.

NW: I'm sorry, F...?

ET: It's F like Pharaoh! ... no, no, that's Finnish... F like Fuc....I mean Franz-Ferdinand!

ET: And then it's W like George W Bush... J like Jay Leno... D like Dick... umm, like Dick Cheney... N like... like... Ennnnnnnnh...

ET: And C like Cunt-uuuuh... CAR, CAR!

NW: (pitkä hiljaisuus) That's alright sir. I'm sorry, I seem to have got too many letters here... could you spell it again?

ET: Eh?

Pahinta tässä kaikessa? Edellinen esimerkki on lähes autenttinen, paitsi että tavaamiseni keskeytettiin vähän väliä. Jouduin vieläpä tavaamaan tuon koodin kahdelle eri henkilölle yhteensä neljä kertaa, joten odotellessani puhelun siirtoa ymmärsin hakea Wikipediasta NATO:n käyttämän foneettisen aakkoston. Seuraavalla kerralla käytän suoraan Code That Word -sivustoa. Kiitän onneani että nykyään hoidan puhelut Skypellä enkä toimiston lankapuhelimella, joka on pultattu työtoverini pöytään estäen tehokkaasti oman koneen samanaikasen käytön puhelimen kanssa.

Se on muuten Foxtrot-Whiskey-Juliet-Delta-November-Charlie. Onneksi numero muuttui kun lento laitettiin kellumaan.

257. merkintä

Tarkistan keskiviikkona CIC:n sivuilta työlupahakemukseni arvioitua käsittelyaikaa ja huomaan, että arviota oli pidennetty entisestään, viidellä päivällä. Nopea vilkaisu kalenteriin näytti, että lappu olisi tuloillaan joskus elokuun alkupuolella. Niinpä soitan Northwestin ja KLM:n yhteiseen palvelupuhelimeen ja saan jo maksetun YVR-HEL-lentoni ns. kellumaan. Pyysivät soittamaan uudestaan kun tiedän tarkan lähtöpäivän, jolloin lupasivat sumplia uuden hinnan 250 euron muutosmaksun kera. Järkeilen mielessäni että lennon peruuntuminen oli jopa ihan hyvä asia, koska näin sain koijattua itseni Montréaliin vehkeilemään ja sitä paitsi, ihan vain lunastaakseni lupaukseni ihmissuhdeblogin kirjoittamisesta, vesillä on myös muita vieheitä ja verkkoja odottamassa arvokalaa.

Kahden tunnin kuluttua löydän sen saatanan lapun postilaatikostani.

Tutkimus tiivistyy

Olen kirjoittanut aivan liian vähän ohjelmistotekniikasta ja sen tutkimuksesta, joten korjataanpa asiaa. Tutkimus ja väitöskirjan kirjoittaminen ovat viheliäistä puuhaa. Siinäpä ne päällimmäiset ajatukset sitten olivatkin.

Jos olet kirjoittamassa ohjelmistotekniikan alan väittäriä, tutustu seuraavaan sivuun. Jos taas olet kiinnostunut kirjoittamaan salmiakki koskenkorva alan väittäriä, sekin järjestyy. Lainaamaani kolmen kuvan banneri kuvailee epäilemättä jonkin tutkimuksen tekoon liittyvän tarinan. Muista välttää epäluotettavia ulkomaalaisia palveluita.

Trendikästä koodausta

Johdin aikoinaan insinöörismiehen lakmustestin kannettavan tietokoneen valitsemiseksi: jos mainoksessa esiintyy kaunis nuori paljasjalkainen nainen makaamassa onnellinen hymy kasvoillaan riippumatolla tai trendisohvalla, älä osta: kone on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ns. sysipaska. Silti, päätin tänään koittaa miltä tuntuu maata nurmikolla läppärin kanssa. Aika mukavalta.

Tästä voin päätellä etten ole kovin kummoinen insinöörismies.

Hat tip to Martin for the picture.

Pois on päästävä

Huomasin ettei tästä tule mitään. Kun tuo tulee takaisin Etiopiasta, minä lennän vastaan. Kun en kerran pääse pois Kanadasta, menen sitten viideksi päiväksi Montréaliin. Se on kaksi päivää kauemmin kuin mitä olen Verón tuntenut. Toivotaan nyt että minulle järjestyy yösija ja ohjelmaa, muuten tulee kallis ja viheliäinen reissu.

Onks tää sitä missisaugalaisen moraalinvartijan paheksumaa hetkessä elämistä?

Kommandobloggausmanifesti I

Välillä vaan ahdistaa aivan helvetisti. Kuten nyt, istuessani toisessa kortteli-Starbucksissani, japanilaisittain starubukussa. Lähistarubukuni on paikka johon tuhlaan idioottimaisesti kymmeniä dollareita päivässä koska olen vain liian laiska kävelemään ja ostamaan ruokaa huoneeseeni, koska huoneeni lämpötila nousee yli 30 asteen iltapäivällä enkä pysty olemaan siellä, ja koska en ole saanut aikaiseksi ostaa edes polkupyörää että pääsisin edes jonnekin. Starubukulla on oma satelliittikanava joka jauhaa jazzia. Vatsaan sattuu ylenmääräinen Cafe Americanon kittaaminen mutta työhuoneessakaan ei voi olla kun työtoveri huutaa täyttä kurkkua päivästä toiseen jotain muslimiksi. Läppäristäni on irronnut v-kirjain, varmaan siksi että v-tuttaa niin paljon. Vessaan ei voi mennä kun siivooja on siellä ja huutaa minulle vihaisesti jotain espanjaksi. Haluaisin kuvitella että se olisi "pajero", mutta kai se oli jotain suuntaan "trabajo". Vieressäni oleva äijä haisee hieltä tai ehkä se olen vain minä näennäisviileässä polyesteripaidassani. Vancouverissa tuulee aina eikä uloskaan voi mennä.

Siivooja ei tietenkään lisännyt saippuaa vessaan, vaan tyytyi ainoastaan mulkoilemaan vihaisesti sisään yrittäneitä starubukun ylihintaisella kofeiinilla kyllästettyjä asiakkaita. Vancouverissa uudet pisuaarit ovat vedettömiä mutta muotoilultaan sellaisia että penisluun pituuden pitää olla vähintää 30 cm tai muuten roiskuu housuille. Olen Pirkanmaan kulttuurirahaston täydellä tuella etsinyt viimeiset kymmenen kuukautta oikeaa asentoa ja tähtäyspistettä mutta tuloksetta. Tietenkin kusin lahkeilleni. Vituttaa kuin pientä oravaa. En uskalla poistua vessasta vaan yritän kuivata lahkeitani kuivurissa mutta joku pälvikalju vääntää paikalle. Poistun hymynkaltainen irvistys huulilla käytävälle ja kävelen sivuttain takaisin kohti starubukua ja jazz-kanavaa pitäen läppäriä lahkeiden edessä lahkeen edessä sivuttain. Nyt pohkeeni kramppavat kun joudun pitämään polvia pöytälevyä vasten jotteivat nuo vieressäni istuvat naiset näkisi. Niinkuin niitä oikeasti kiinnostaisi. Huomaan että tiputin aamiaisella marmeladia sepalukseni päälle. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Vituttaa.

Töihin ei voi mennä kun 120-kiloinen huonetoverini huutaa skypeen egyptiä. Collegeen ei voi mennä kun huoneeni on kuolettavan kuuma. Ulkona tuulee ja on liian kirkasta että voisi käyttää läppäriä. Kahvi vääntää vatsaani ja tämä vitun Starbucks-jazz riipii tajuntaa. Eikö se jumalauta lopu koskaan? Yritän turhaan peittää pianon pimputusta kuuloani uhkaavalla voluumilla mutta korkeammat koskettimen äänet tulevat läpi kuulokkeista. Aivan samoin kuin arabiankielinen mölötys työhuoneessani.

Kävelen kotiin. Uudet sandaalit hiertävät jalan laelle kielot. Siis eihän tästä tule mitään.

Grindcore

Koska lauantaina henki osoittautui jälleen heikoksi ravitsemusliikkeiden tarjoamille houkutuksille, päätimme Japanista takaisin palanneen Tibin ja ilmastotieteilijän kanssa lähteä kurittamaan altista ja vetelää lihaa. Kohteeksi valitsimme Grouse Grindin, Vancouverin tunnetuimman patikointireitin jota paikalliset kutsuvat myös luonto-äidin omaksi porraslaitteeksi -- tai mikä nyt olisi hyvä suomennos Stairmaster-laitteelle. Pituutta reitillä on vaivaiset kolme kilometria, mutta nousua kertyy yli 850 metriä. Matkanteon kutsuminen "patikoinniksi" on väyrystelyä, muunneltua totuutta ja pahimman laatuista mediapeliä, koska käytännössä kyseessä on Vancouverin versio Pispalan portaista.

Ylhäällä rinneravintolassa olevien monitorien mukaan päivän nopeimmat mestarit tarpoivat reitin noin 35 minuuttissa. Toissaviikolla saman reitin selvittäneistä kanssa-asukeistani ranskalainen triathlonisti veivasi sen kolmessa vartissa ja eksoottinen Intian-setä tunnissa, mutta oma maitisäkkini velttoili reitin varrella 70 minuuttia, tosin sellaiset 15 minuuttia vähemmän kuin seuralaiseni. Nerokkaan mittauslaitteistoni mukaan keskisykkeeni paukkui 161 lyönnin minuuttivauhtia. Kun taivas oli kirkas ja lämpöä 30 astetta, tarpominen osoittautui kosolti hikiseksi puuhaksi. Hikistä se oli tosin näemmä muillakin.

Julistan tämän tervehenkisemmäksi juhannukseksi koskaan.

Johannes Kastaja

Tämän on täytyy olla hiljaisin juhannus koskaan. Mieleeni muistuu viime vuoden juhannus, argentiinalainen vieras, Elfsjön mökki, läskinen Justas ja muuta huippuutta.

Veró painui Quebeciin matkallaan Etiopiaan. Itse tein 50 minuutin juoksulenkin ja väistelin ranskaa puhuvia humalaisia nuorukaisia. Luulin heitä ensin vaihto-opiskelijoiksi, kunnes näin Quebecin lipun. Johannes Kastajan päivä on näemmä samalla Quebecin kansallispäivä. Menin eksoottisen Intian-sedän kanssa juomaan pari keskiolutta ja pelaamaan biljardia Koerner'siin. Paikalla oli lähinnä Maailman Rauhanfoorumiin osallistujia. Maailmaa parannetaan näemmä myös Collegen tiloissa.

Ai niin: hyvää juhannusta!

En tuu

Tavoilleni uskollisena lähetin anomukseni työluvan uusimiseksi (IMM1249) CIC:lle aivan viime tingassa. UBC:n hallinnosta minua kyykytettiin asian tiimoilta jo tammikuussa, ja Seattlesta huhtikuussa palatessani rajavartija jaksoi kuittailla jäljellä olevien aamujen vähäisestä määrästä. Kuitin mukaan tein hakemuksen kahta viikkoa ennen työluvan umpeutumista, kun ohjeiden mukaan ajan olisi pitänyt olla paremminkin kaksi kuukautta. Nyt oleskelen Kanadassa ja minulla on ns. implied status: palkka juoksee mutta en saa poistua maasta. Uskoisin tosin että ne päästäisivät minut lähtemään, mutta takaisin ei lienee olisi asiaa hetkeen aikaan, edes turistina.

CIC:n sivujen mukaan hakemukseni on tullut käsittelyyn... tänään. Arvioitu käsittelyaika on 39 päivää. Tämä tarkoittaa sitä, että aiemmin mainostettu heinäkuun 9. päivä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä peruttu.

Tämä taisi nyt jäädä Kanadaan loppuvuodeksi. Paneehan se vituttamaan, mutta lupaan vastapainoksi itselleni vehkeillä entistä kovemmalla intensiteetillä. Masentavan tutkimuspalaverin kunniaksi lopetan työt tältä päivältä ja vehkeilen itseni kohti kanadanranskalaisia seikkailuita. Näihin tunnelmiin.

Veróllepano

Quebeciläiset ovat erään vallitsevan stereotypian mukaan avoimempia ja ystävällisempiä kuin muut kanadalaiset. Toisen stereotypian mukaan he taas ovat liian ranskalaisia, tylyjä ja snobeja. Lainataan kirjaa:

"The Québécois are the coolest kids in the playground. They sing louder, dance better, kiss deeper and laugh longer than other Canadians." (Ferguson&Ferguson: How to Be a Canadian, Douglas&McIntyre 2001)

Quebec on Eurooppa Kanadan sisällä joka kiteytyy tiiviiseen kaupunkirakentamiseen, kahviloihin, ravintoloihin ja vilkkaampaan yöelämään ja kulttuuritarjontaan. Quebecin suurin kaupunki Montréal on puolestaan Pariisin jälkeen maailman toiseksi suurin ranskankielinen kaupunki. Stereotypian mukaan montréalilaiset tyttäret ovat anglo-kanadalaisiin siskoihinsa nähden lämpimämpiä ja syntisempiä (tai vaihtoehtoisesti kyseenalaisella ja löyhemmällä moraalilla varustettuja): he nauravat, juovat ja polttavat enemmän, pukeutuvat paremmin, ovat äänekkäämpiä, sensuellimpia, ja parempia sängyssä.

Edellistä merkintää kommentoinutta ex-erikoistutkijaa mukaillen "mieleni tekisi kertoa, hivenen kehua retostelevaan sävyyn ja henkselinpaukkeen säestyksellä". Koska olen diskreetti ja häveliäs ihminen, totean vain että pääsin maksutta puistoon ja samalla passilla puksuttelemaan kaikkiin laitteisiin, ja tutustumaan myös kevään uutuuksiin.

Mikäkö pelottaa? Vahva tunne siitä, että tämän kaltaiset huvipuistoajelut tulevat ns. nippuratkaisun muodossa: moiseen harrastuneisuuteen taipuvaiset luonteet eivät tykkää wanhan ajan vaniljasta muillakaan elämän alueilla, vaan tuntuvat olevan taipuvaisia laaja-alaiseen liioitteluun. Pidemmällä aikavälillä urheiluauton ylläpitäminen syö enemmän resursseja kuin kaltaiselleni keski-ikäistyvälle ja rauhaa etsivälle ihmiselle paremmin soveltuva Toyota Avensis. Tämä homma tuntui lähtevän välittömästi lapasesta ja todennäköisesti päättyy johonkin nukulaarisen suurenmoiseen katastrofiin.

Palautumista helpottanee kun elokuva/yhteiskuntatieteilijä lähtee torstaina Etiopiaan kuvaamaan dokumentin rainaa, mutta fysiikan kestämistä ei auttane esitetty kutsu seurata häntä tämän jälkeen Montréaliin "lomalle".

[Edit: muokattu.]

Jatulintarhasta kajahtaa

Yhden yön ja kahden päivän kokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että stereotypiat montréalilaisista neidoista ja heidän otteistaan eivät tee oikeutta todellisuudelle: todellisuus kuulostaisi epäuskottavalta.

Pelottaa.

Maraton

Lönkyttelin 42 minuuttia 5+(3+1)+5 rytmillä hölkkäillen ja nerokas Polarini kertoi että energiaa kului 500kcal. Nyt istun lukemassa blogeja ja juomassa kaljaa, ja räknöösien mukaan energiaa kului lähes 200kcal. Mitä helvettiä? Vedän vain lisää kaljaa ja kessua ja luen blogeja, ja kunto senkuin kasvaa. Tätä ne lannistavat täditkin aina televisiossa kertoivat: jos menee tunnin lenkille ja sitten lenkkisaunassa nauttii kaljan, niin siinä menee hukkaan ihan koko suoritus.

Oheinen kuva on jo todella viisi minuuttia sitten, mutta siinä on se Suomessakin raportoitu kissa joka ajoi mustakarhun pennun puuhun. Tuosta kuvasta saisi aikaiseksi useammankin demotivaatiojulisteen.

Aivan toinen kysymys kuuluu, minkä helvetin takia istun koneen ääressä juomassa kaljaa ja lukemassa blogeja sykemittarin kanssa.

Ihmissuhdepalsta

Selasin listaa blogilista.fi:n tilatuimmista blogeista ja tulin siihen tulokseen, että ollakseen hyvä, siis pidetty, blogin täytyy täyttää yhden tai useamman seuraavista ominaisuuksista:

1. blogin tulee olla aito ja alkuperäinen, siis perustettu mielellään muutamia vuosia sitten, ehkä jopa ennen Pinserin blogilistaa, jolloin sillä on pysyvä fanikanta vähän kuin 80-luvun hevibändeillä;
2. blogin pitäjä kuuluu johonkin jota kutsutaan sisäpiiriksi, vaikka väittääkin ettei sisäpiiriä ole olemassa tai jos on, ainakaan hän ei kuulu siihen (sisäpiiriys voitaisiin määritellä helposti solmujen välisten kytkentöjen kautta);
3. blogi kertoo ihmissuhteista (tai valittaa niiden puutetta); tai
4. blogi kertoo neulonnasta.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kategorian 1 blogit ovat myös kategorian 2 ja 3 blogeja. Neulontablogien suosiota ei voi kuin ihailla, mutta olettaisin niiden kuuluvan myös kategorioihin 2 ja 3. Oletan että neulontablogin pitäjät ovat pääsääntöisesti naisia, että naiset ovat pääsääntöisesti verbaalisesti lahjakkaampia kuin miehet, ja että naiset luovat sosiaalisia mikroverkostoja miehiä hanakammin.

Koska minäkin haluaisin olla suosittu, ajattelin tehdä asialle jotain. Selvästi vaihtoehtoja suosituksi tulemiselle on aikakoneen rakentaminen, sisäpiiriin kuuluminen tai neulonnan aloittaminen. Harkitsin pitkään helpointa eli ensimmäistä vaihtoehtoa. Lähimpänä sisäpiiriin kuulumista on kaiketi se, että lämmittelen muutaman suuremman blogin armollisten linkkien helmoissa. Neulominen on tapahtumahorisontin tuolla puolella.

Jäljelle jää siis vain yksi vaihtoehto: alan kirjoittamaan ihmissuhdeblogia. Se, että kirjoittamiseni on jäänyt viime aikoina tavanomaistakin heikommalle johtuu siitä, että aloin työskentelemään intensiivisemmin saadakseni materiaalia uuteen uljaaseen ihmissuhdeblogiin. Olen tunnetusti "people person", miespiiras, hunaja-ansa ja sankari, ja aion yrittää juksata ja jekuttaa tyttäriä.

Ohessa tiivistelmä toistaiseksi suoritetuista sankariteoistani:

• Olen vokotellut suhteellisen onnistuneesti lukuisia saksalaisia nuoria neitoja, viimeksi turkkilaisessa ravintolassa jossa tapasin sveitsiläisen Evan ystäviä niin Vancouverista kuin Euroopastakin. Kerroin heille lukioaikaisesta saksankielisestä aineestani Die Zeppelinreise, jonka kohokohta (ja ainoa sivulause) esitettiin taktisesti juuri puolessa välin esseetä: Weil Das Zeppelin kein Toalett haben, muss Man aus den Fenster pissen.
  
  Yhteen näistä tytöistä olen ollut yhteydessä useamminkin, ja hän jopa pyysi minua kanssaan viettämään sunnuntai-päivää kaupungille. Jätin tilaisuuden väliin sillä makasin sängyssäni krapulassa. Intian-setä on kiinnostunut joten jätän mielelläni nasaaliäänisen tohtorioppilaan hänen hoidettavakseen. Kuka olisi uskonut että tuolla lauseella heruisi positiivista mielenkiintoa?


• Viikkoa myöhemmin törmäsin baarissa samaisen Evan kahteen käkikellomaasta kotoisin olevaan kolleegaan, joille kerroin Zeppelini-tarinani uudelleen. Ehdin valitettavasti matkaansaattaa hövelin käytöksen joten intoonnuin esittelemään saksan kielen taitojani tarpeettoman väkevästi eläytyen. Se vaalea oli übersöpö. Seuraavana aamuna kyseinen neito saapui seuraamaan Collegeen Saksan MM-kisojen avausottelua ja ohimennen kyselemäään minusta, mutta menetin tilaisuuden vehkeillä sillä makasin sängyssäni krapulassa. Suurlähetystön sponsoroimat vehnäoluetkin jäivät juomatta. Nyt sekä Eva että turkkilainen muuttivat pois Vancouverista enkä jaksa nöyrtyä vonkaamaan.


• Aamiaispöydässä tapasin hyvin niinamaisen neidon joka oli tullut osallistumaan eläinbiologien konferenssiin Saskatoonista, Saskatchewanista asti. Yritin välittömästi tarjoutua matkaoppaaksi Vancouverin yöelämään, kun tämä valitteli tarjonnan kehnoutta. Ehdin myös maalailemaan kuvaa Vancouverista valaskuiskaajien kehtona kunnes selvisi että hän oli erikoistunut sikoihin. Keksin mielestäni yhtä hyviä kaskuja myös sikakuiskaajista, Saskatoonissa pickupeilla ajelevista haulikolla pesukarhuja metsästävistä punaniskoista, ja pesukarhujen varustamisesta räjähteillä. Sitten kuulin, että konferenssin aihe oli "eläinten hyvinvointi".
  
  Kun neito vastoin kaikkia odotuksiani kyseli minua aulassa seuraavana päivänä, makasin sängyssäni krapulassa.


• Olen huomannut myös ajautuvani yhä useammin puheisiin ranskalaisen triathlonistin kanssa joka tekee väitöstyötään samalla osastolla. Koska kyseessä on Ranskan mestaruustasolla menestynyt urheilija, kyselin yleisestä mielenkiinnosta tämän näkemystä verryttelyn ja venyttelyn roolista harjoittelussa. Hän esitti, että harjoittelu olisi syytä päättää välittömään venyttelyyn, ja suorittaa tämä vielä ennen suihkussa käyntiä. Yritti humoristisesti esittää, että myös suihkussa käynti olisi toki suotavaa.
  
  Minä puolestani kuvailin, kuinka tärkeää palautumiselle on Axe-pullojen oikeaoppinen heittely suihkussa. Kerroin myös kuinka haastavaa pullon vastaanottamisen on, mikäli pyritään optimaaliseen suoritukseen, siis pullon avaamiseen yhdellä sulavalla kädenliikkeellä ja rintakarvojen Z-muotoisen saippuointiin. En olisi uskonut että kuvaus alastomasta Timosta ja Axe-pullosta saisi pöydällisen naisia nauramaan. Nyt triathlonisti parkkeeraa rutiininomaisesti viereen ja kertoi haluavansa lähteä patikoimaan ja juoksemaan kanssani. Ei taida onnistua tällä kunnolla. Sitäpaitsi Collegen kiintiöruotsalainen ja oikeasti liikunnallinen seppo piirittää häntä ja syyttää minua reviirilleen tunkeutumisesta.
  
  Tähän tarinaan ei varsinaisesti liity sänkyä eikä krapulaa.


• Olen kertonut myös eteläamerikkalaisille kolleegoille tarinaa Argentiinasta, Hotel Internationalista, ja espanjan kielen pikakurssista. Pienellä muokkauksella kolleega on muuttunut hikiseksi ja karvaiseksi hirviöksi, ja alkuperäinen pieni huone parisängyksi, mutta niin vain repäisen argenttiinaksi iskulauseeni "valkoperseinen ruma hylje". No, tämä ei ole edennyt senkään vertaa, mitä nyt saan hyvää karmaa osakseni.
  

Tässäkö kaikki, saattaisi joku kysyä. Harlekiini-sarja luotiin Kanadassa ja aika kiltilt tämä vonkaaminen kuulostaa, oikein tällaisen paatuneen romantikon sydäntä lämmittää. Missä toiminta?

Aina eivät kuitenkaan alastomat/karvaiset kolleegat TTY:ltä, valkoperseiset hylkeet ja zeppelinin ikkunasta virtsaamiset riitä -- tai pikemminkin, (jollekulle) voi olla vaikea löytää tilannetta johon nuo saa luonnollisesti mahtumaan. Vongatessani nimenomaan kanadalaisia neitoja, olen kuitenkin onnistunut 100% varmuudella (kahdesti) pääsemään treffeille. Miten? Helposti: olen taitellut heille aidon David Hasselhoff -lennokin.

Tuo lennokki muuten vie minut lähitulevaisuudessa treffeille hetki sitten bongaamani, Montrealista kotoisin olevan kanadanranskalaisen neidon kanssa. Jos minä en mene Montrealiin, Montreal tulee luokseni. David Hasselhoffin avustamana.

Johdatus kanadalaisiin vartalontyyppeihin

Naispuolinen tuttavani laittoi ilmoituksen paikalliseen deittinettiin. Ei ole mitenkään yllättävää, että paikallisia deittinettejä näyttäisi löytyvän Suomea enemmän. Nettideittailuun liittyvä stigma tuntuu olevan kuitenkin suurempi kuin kotimaassa, vaikka ilmoitusten määrästä päätellen kysyntää ja tarjontaa tuntuisi riittävän.

Olen antanut eurooppalaisten naisystävieni kertoa itselleni, että täällä vaatteiden koot olisivat kohdanneet jonkinlaisen inflaation, ts. keskikokoinen vaate Kanadassa tarkoittaisi todellisuudessa jotain aivan muuta kuin keskikokoinen vaate vaikkapa Italiassa. Mene ja tiedä. Toisaalta olen kuullut, että Kauko-Aasiassa ja etenkin Japanissa koot menisivät puolestaan toisin päin. Japanilainen koko X < eurooppalainen koko X < kanadalainen koko X.

Synteesinä deittineteistä ja vaatteiden koosta: deitti-ilmoituksen laatijan näkemys omasta vartalotyypistään sen ollessa keskikokoinen, urheilullinen ja rehevä. Koskahan tähän päästään Suomessa? Kanadan etelänaapurissa hankitaan jo rutiininomaisesti erityisvalmisteisia ambulansseja isokokoisempien (yli 300 paunaa) asiakkaiden kuljetukseen.

Sietäisin selkääni sekä ihmisten kiusaamisesta huonoilla blogimerkinnöillä, ihmisten kiusaamisesta ulkonäköseikkojen vuoksi, että ihmisten kiusaamisesta käsittämättömän huonoilla photoshop-taidoillani. Anteeks.

Näin pitää

Luonteen karaisu

Toissa vuonna taivuin kaiken maanittelun edessä ja päätin lopulta käydä Tampereen eteläpuistossa tarkistamassa kun sepot pelasivat pesäpalloa. Sieppari seisoi alle viisitoista metriä lautasesta karhupullo ja kessu sormissa. Räpyläkäsi kävi kyllä ihailtavasti. Pienimuotoista latenssiaikaa aiheutti se, että pallon peliin saattamiseksi kaljapullo piti ensin sijoittaa räpylään ja kessu huuleen. Tulin siihen tulokseen, että kaisse.

Kaksi vuotta myöhemmin osallistun joukkueen kanssa UBC:n viralliseen softball-kesäliigaan. En ollut koskaan pelannut softballia mutta Navjot vakuutti minulle joukkueessa olevan komeakeuhkoisia tyttäriä. Valehteli, tietenkin. Tietojenkäsittelytiedettä opiskelevat ihmiset näyttävät ja kuulostavat tietojenkäsittelytiedettä opiskelevilta ihmisiltä, ei se niiden oma vika ole. Oli siellä yksi komea persialainen mutta koko selän kokoiset tatuoinnit lakkasivat olemasta positiivinen piirre siinä 90-luvun puolivälin tienoilla.

Kai tässä on kyseessä jälleen joku opittu maku jota tyhmä ulkomalainen ei ymmärrä. Pallon heittää oman joukkueen syöttäjä, joka tekee parhaansa että osut palloon. Sinulla on viisi yritystä osua palloon. Jos ja kun osut palloon, kaikkien on pakko juosta. Takarajaa ei ole, joten tarkoitus on vain lyödä mahdollisimman korkealle ja pitkälle. Paitsi että jos joku saa pallon kiinni ilmasta, palat automaattisesti. Jos heität polttaaksesi jonkun pesään ja pesässä olija ei saa heittoa kiinni, kaikki pesissä olijat etenevät yhden pesänmitan. Joukkue ei saa yhdessä vuoroparissa tehdä enempää kuin seitsemän juoksua, ja "estääkseen pelitaidoiltaan heikomman joukkueen nöyryyttämisen" peli loppuu ennen aikojaan jos piste-ero kasvaa liian suureksi. Sisävuoron suorittajien tulee olla vuoronperään kumpaakin sukupuolta. Jos jollain on jalka pipi, tämä lyö edelleen palloa mutta joku toinen suorittaa varsinaisen kentällä etenemisen.

Olen toki surkea, mutta onnistuin silti osumaan ympärysmitaltaan järkyttävän kokoiseen palloon. Joukkueiden välinen kohtaaminen päättyi tasapeliin. Wikipediaan kirjaamattoman etiketin mukaan jokaiselle suoritukselle tuli huutaa kurkku suorana yee-haa, oli se sitten hyvä tai huono, oma tai vieras. Lopussa vielä kätellään joukkueet. Ei olisi pitänyt olla nyreä mutta silti: mikä helvetin "good game"? Kun sen kuulee 20. kerran, alkaa pian itsekin uskomaan että peli oli tosi raikas ja hyvä. Vastasin parittomille "beer" ja parillisille "alcohol". Ei se varsinaisesti tuntunut hyvältä vitsiltä edes silloin. Kuinkahan tuon hihkumisasenteen oikein oppisi?

Siinä missä suomalainen pesäpallo valmisti nuoria miehiä sodankäyntiä varten, softball valmistaa nuoria ihmisiä arvostamaan toisiaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Välillä tuntuu, että Softballissa tiivistyvä hali-hali kuvaa ympäröivää yhteiskuntaa myös yleisemmin ottaen.

Hihkumisasenteen kääntöpuolena on se, että kun kerran suoritus kuin suoritus ylistetään julkisesti maasta taivaaseen, todellinen palaute täytyy lukea rivien välistä tai kerätä myöhemmin liikkuvista huhuista. Superlatiivien kulttuurissa surkeakin palvelu on hyvää, surkeakin ruoka on eri herkullista, surkeakin esitys on ajatuksia herättävä ja omaperäinen, tyhmätkin ideat ovat kiinnostavia avauksia. Palautemittaristo saturoituu keskinkertaisuudesta ja lopulta kaikkeen alkaa suhtautumaan varauksellisesti. Pettymyksiä ei jaksa määräänsä enempää. Sitten voidaan taas niin eurooppalaisina, niin eurooppalaisina mutista Collegeen linnoittautuneena kuinka kaikki on ihan tyhmää.

Oikeasti tietenkin vituttaa se, että ihmiset opetetaan olemaan kilttejä, kohteliaita ja kunnioittamaan toisiaan. Se on jotenkin niin... ruotsalaista. Oikea suomalainen, siis hyvä, tapa on tietenkin umpimielinen nöyryyttäminen. Kehua ei saa, tulevat perkele vielä ylpeiksi. Sitten voidaan kantaa saunan takana -paitoja, tirauttaa itsesäälinen kyynel lähikapakassa kolmattanormaalia kuunnellessa ja käydä vetämässä akkaa turpaan päivän päätteeksi.

Toiseuden kohtaaminen

Kyyditsin Romanian lahjan tietokonegrafiikalle lentokentälle. Äänestä päätellen Subaru käy kolmella sylinterillä. Hävettää. Laskin käyneeni kouluja yli kaksikymmentä vuotta. Olen edelleen tyhmä ja laina-autonikin ovat toistakymmentä vuotta vanhoja. Auton ylpeä omistaja lähti kaksiviikkoiselle kiertueelle Japaniin, minä puolestani päätin edesauttaa aktiivista elämäntyyliäni ajamalla kera ilmastotieteilijän Moutain Equipment Co-Op:iin, Vancouverin suurimpaan ulkoiluvälineitä myyvään puljuun, terveiden ja punaposkisten nuorten aikuisten IKEAan.

Rahankäyttöni on muuttunut täällä länsirannikon vauraassa onnelassa huomattavasti leväperäisemmäksi kuin mitä se kotona oli. Kyse on pääsääntöisesti kaljaan ja kessuun kuluneiden rahavarojen uudelleenohjauksesta ja itsensä kusettamisesta. Olen ilmeisestikin saavuttanut jonkinlaisen taitekohdan elämässäni, koska yht'äkkiä koen tarpeelliseksi omistaa lukuisia teknisiä urheiluasusteita. Katselin himoiten toinen toistaan hienompia ja tarpeettomampia välineitä. Jopa melontaseuran kilpavarusteluun olennaisena osana kuuluvia koottavia jalallisia retkiviinilaseja löytyi kokonainen hyllyllinen. Luonnollisesti ostin myös Polarin sykemittarin. Aion mitä pikimmiten hankkia alkoholimyrkytyksen ja digitalisoida sen Excel-taulokoksi.

Aurinko paistoi ja kannoin itseeni tyytyväisenä laukussani miesrintani paljastavia teknisiä paitoja. Kuluttaminen on huikeaa, mietin istuessani läntisen Hastingsin Caffe Artigianossa nauttimassa capuccinoani, jonka vaahdon nuori naispuolinen barista oli muotoillut ilman sapluunaa sydämen muotoiseksi, vain minua miellyttääkseen. Sisälle rynnäköi hygieniarajoitteinen mies tivasi minulta, nautinko kalliista ruuastani kun ihmiset ulkona näkevät nälkää. Maistoin tuorejuustolla ja kapriksilla varustettua lohibageliani ja myönsin olettamuksen oikeaksi. Minua kehoitettiin häpeämään ja syystä: unohdin siirtää voissa haudutetut punasipulini bagelin päälle. Yritin kiittää neuvosta mutta tonysopranon oloinen tarjoilija siirsi gurmandin ulos kahvilasta. Nautin sitruunavettä jälleen yhtä kohtaamista rikkaampana.

Nyt on mukavaa istua läppäri sylissä, kuunnella Röyksoppia ja ihailla uutta sykemittariani.

Vancouver

Vancouver on mielentila. Jos se pitäisi ikuistaa patsaaksi, patsas ei olisi vuoden 2010 talviolympialaisten symboliksi valittu alkuperäiskansojen kasaama, lähinnä krikettiportilta näyttävä graniittikasa. Patsas esittäisi teknisiin urheiluasuihin pukeutunutta pariskuntaa, jonka molemmat osapuolet tasapainoilisivat Bosu-pallolla, toisilleen kuntopalloa heitellen.

Niukkuus ja nuukuus

Uutisen mukaan Yhdysvalloissa on jo nyt myönnetty kaikki 65.000 H-1B-työlupaa vuodelle 2007. Muutos on raju, sillä samaisen uutisen mukaan vuosien 2001-2003 välillä vuotuinen kiintiö oli jopa 195.000 myönnettyä lupaa.
Teknologiayritykset Microsoft kärjessä ovat esittäneet tyytymättömyytensä koska tämä hankaloittaa huomattavasti ulkomaisen työvoiman rekrytointia. Republikaanit ovat puolestaan tyytyväisiä, koska estämällä korkeasti koulutettuja intialaisia ja kiinalaisia tulemasta Yhdysvaltain työmarkkinoille torjutaan mitä tehokkaimmin terrorismia. Vapaan markkinatalouden hengessä myös jenkki-insinöörien kattojärjestö IEEE USA on esittänyt tyytyväisyytensä tiukennettuun käytäntöön. Vedenpitävänä perusteena on se, että tämä vähentää korkean teknologian yritysten harjoittamaa vierasperäisten työntekijöiden hyväksikäyttöä, koska heille voidaan mahdollisesti maksaa heikompaa palkkaa.

Muutamaa kuukautta aiemmin -- samoihin aikoihin kun vuoden 2007 työlupia alettiin myöntämään -- raportoin kuinka eksoottinen Intian-setä Navjot sai töitä Seattlen Microsoftilta. Nyt HR-osastolta ilmoitettiin, että työsuhteen aloittaminen on vaarassa: ilmeisesti työlupien näin nopeaan loppumiseen ei oltu varauduttu ja pahimmassa tapauksessa intian-sedän työsuhde on vaarassa.

Luin jo jostain huhuja joiden mukaan kiintiötä oltaisiin nostamassa. Optimistisimpien (tai kyynisimpien tai realistisimpien) arvioiden mukaan raha ratkaisee ja työluvat ilmestyvät jostain. Toki toivon näin olevan, mutta en pidättele hengitystäni. Se on tietenkin selvää, että mikäli joku työntekijä todella halutaan töihin, lupa järjestyy tavalla tai toisella; uskoisin että ainakin expat-järjestely (ts. palkka maksettaisiin nimellisesti kokonaan Yhdysvaltojen ulkopuolelta) kiertäisi tarvetta ko. työluvalle. Moista menettelyä ei kuitenkaan lienee luvassa tavallisille toukohousuille.

Tämä muuttaa myös omia asetelmiani. Ainakin lupasin itselleni testata omaa työmarkkina-arvoani ja hakea töitä. Ehkä mahdollista työnhakuprosessia täytyy rajata tänne rajan pohjoispuolelle. Ellei sitten meille ylenkoulutetuille ole tuollakin jotain erityistä kiintiötä Kanadan malliin. Kanadan postdoc-työlupa on ollut omaa yliopistoani lukuunottamatta toistaiseksi suurin saamani konkreettinen hyöty tohtorin papereista.

Kaitafilmiharrastus etenee Neuvostoliitossa

Kuten Ilkka tuossa aiemmin kirjoitteli, Vancouveria (ja yleisesti myös Torontoa) kutsutaan osuvasti Pohjois-Hollywoodiksi (Hollywood North). Kustannussyistä amerikkalaiset filmistudiot kuvaavat niin elokuvia kuin televisiosarjojakin täällä pohjoisessa Los Angelesin sijaan. Erinäisten lähteiden mukaan Vancouver on Pohjois-Amerikan kolmanneksi suurin elokuvien tuotantokeskus.

Toronto on selvästi Vancouveria suurempi ja myös suuremman oloinen kaupunki, CN-toweria lukuunottamatta silhuetiltaan jopa anonyymin oloinen pohjoisamerikkalainen suurkaupunki, kun taas Vancouverin valtti on sen luonto sademetsineen, merialueineen ja vuoristoineen. Näyttäisi siltä, että täällä tehdään enemmän televisiosarjoja ja Torontossa varsinaisia elokuvia -- siis sellaisia, joissa tarvitaan suurkaupunkimiljöötä. Katsottaessa listaa tämähetkisistä British Columbiassa käynnissä olevista produktioista, näyttäisi siltä että täällä kuvataan enemmän televisiosarjoja kuin suuren luokan elokuvia. En tunnistanut yhtään listatuista elokuvista tai niiden ohjaajista, ja suurin tähtikin taisi olla luokkaa Matthew Broderick. Sen sijaan televisiosarjoista tunnistin Battlestar Galactican, Bladen, Stargate Atlantiksen ja Stargate SG-1:n. Listassa esiintymätön Smallville kuvataan myös Vancouverissa ja merkittävissä määrin UBC:n alueella.

Kävellessäni eilen University Bulevardia kohti punttisalia, väistelin Paramountin logoilla varustettuja autoja ja trailereita kolmen korttelin matkalla. Silti onnistuin hetkeksi hämmentymään, kun Main Mallille oli ilmestynyt iso kyltti "University of Washington, Seattle".

Äskettäin julkaistu tutkimuskin jälleen kerran vihjasi, että myytti suomalaisten persoudesta viinalle olisi vain, no, myytti. Päätin lopettaa taistelun tutkainta vastaan ja olla arkiviikon läskittämättä. Toisena päivänä päätä alkoi särkemään, kolmantena päivänä oli jo kurkku kipeä, ja tänään olen kärvistellyt lensun kourissa koko päivän. Ei olisi kannattanut alkaa leikkimään terveydellä tällä tavoin.

Mikäs tässä. Työlupani umpeutui toissapäivänä, joten nyt olen minulla on ns. implied status: koska olen hakenut jatkoa työluvalleni ennen sen päättymistä, maahanmuuttoviranomaiset katsovat että voin hengailla täällä työläisenä ratkaisun saapumiseen asti. Ongelmana on vain se, etten saa poistua maasta -- tai saan, mutta suurella todennäköisyydellä minua ei päästetä jälkeen takaisin, edes turistina, hetkeen aikaan. Täytyy toivoa, että tieto tulee ennen heinäkuun alkua.

Sillä välin, voisin harkita vaikkapa auton hankkimista tai markkina-arvoni testaamista kanadalaisilla parisuhdemarkkinoilla. Jos työlupaa ei heru mutta muuten kyllä, jälkimmäinen olisi oiva keino jäädä tänne elintasopakolaiseksi lusmuilemaan.