sunnuntaina, syyskuuta 30, 2007

Irvokas imperatiivi

Ensin revitään läpi ne 32 ennalta varattua tuntia, kaksi off-siteä ja kolme ekstrakurrikulaarisiin aktiviteetteihin varattua iltaa. Sitten voimaannutaan aina maanatai-aamuun asti. Aihioita tippuu koneelle ja kännykkään mutta aikaa tämän rainan päivättämiselle ei jää. Tuijotan Kitsilanon rannalla ottamaani kuvaa Vancouverin-kesältä ja annan aivojeni tipahtaa palaverien kantoaallolta milloin minnekin assosiaatioketjujen lätäkköön surffaamaan.

Muistan, etten edes pidä rannalla makaamisesta. Mietin, onkohan ilmastotieteilijä oppinut jo uimaan. En tiedä arvostaisiko Livia pääsyään tietokoneeni taustakuvaksi.

tiistaina, syyskuuta 25, 2007

Tiellänne

Linja-auto ajaa itselleni uutta reittiä kohti Ruoholahtea. Auringon sijainnista ja horisontissa näkyvästä merimaisemasta päätellen liikumme itään, luulisin tätä Länsiväyläksi.

Kello on 09.45. Ensimmäinen kalenterihälytys pärähtää päälle. Kuin sympatiaitku, seuraava ja seuraava ja jälleen seuraava kapula alkaa huutamaan. Linja-autollinen Nokian insinöörejä tutkijoita, kaikkien kännykät synkronoitu kalenterin kanssa, kaikkien kalenterissa sama kutsu.

Pimpelipompeli. Suu auki syömisen ja purukumin mässytyksen jälkeen ärsyttävin ääni. Ja tuossahan se konttori on.

Tunnisteet: , ,

maanantaina, syyskuuta 24, 2007

Naamakirja

Sain juuri 50. naamakirjaystävän. Näistä 49 on oikeasti ystäviä, yksi vain ystävän ystävä. Tai kavereiksi niitä kai pitäisi sanoa, joukossa on vain muutama oikeasti läheinen ystävä sekä muutamia heilejä; englannin kielen sana friend on jotenkin heikompi kuin oletusarvoinen kotoperäinen vastineensa.

On jotenkin häiritsevää, kuinka Naamakirja luo valheellisen kuvan yhteyden ylläpitämisestä. Näet päivittäin ihmisten statuksen, luet niiden kuulumisia, katselet niiden kuvia ja lähettelet niiden kanssa viestejä.

Ei, Facebook ei suinkaan ole addiktoiva.

Ylöspäin

Perjantai oli pitkä ja kaatopaikalle valmiiden poppivehkeiden helähtäessä valomerkin jälkeen soimaan naapuri kompuroi jälleen kännissä päin seinää.

Lauantai oli leppoisa ja pitkä, MobitaDanscon Lemminkäinen vallan katsomisen arvoinen ja katsoin viimein Sideways-elokuvan, johon keskusteluni viini-ihmisten kanssa aina mystisesti siirtyi kun ilmaisin vastenmielisyyteni Merlot-rypälettä kohtaan.

Plevnassa katsoin pitkään alapuolellani istunutta seuruetta. Suoraan vastapäätä ollut pitkätukkainen mieshenkilö vaikutti kovin tutulta; tulin siihen tulokseen että kyseessä oli oltava joko TaY:n roolipelikerhon tai filosofian laitoksen alumnien kokoontuminen. Sitten tilan täytti naisen ääni, viehko ja voimakas kuin yleinen hälytysmerkki. Torvi- tai kukkopillityyppiseksi hälyttimeksi luonnehtimani ääni piiskasi tärykalvoille viestiä: minä, minä, minä, minä.

Sunnuntaina tein töitä, vaikka lupasin itselleni olla sortumatta moiseen. Samassa kahvilassa taas, samoja akateemisia tutkimuspapereita, samoja nuoria tarjoilijattaria. Sitten sorruin yyppäämään ja se ei ollut hyvä idea. Aamulla saapunut tekstiviesti tiivisti olotilan seuraavasti: no, fistasitko digeridoohon ja tarviko aamulla strapata diapamit ineen?

Nyt kalenterista vyöryy palavereita ja tilaisuuksia 32 tunnin edestä. Kaksi kännykkää piippaavat vuorominuutein muistuttamaan seuraavasta paikasta jossa voi olla tekemättä työtä. Myös pari arki-iltaa on peruttu. Puran sähköposteja kun hiljalleen mailleen käyvä aurinko heijastuu naapurirakennuksen lasimuurista. Voisi opetella näkemään olennainen epäolennaisesta ja hyväksymään, että täytettäessä kahvikuppia paloletkulla osa roiskuu aina yli.

Joku päivä vielä tännekin ilmestyy jotain kiintoisampaa.

Tunnisteet: , ,

torstaina, syyskuuta 20, 2007

Tuokiomerkintä

Isäukolta saamani vuodelta keppi ja kivi kotoisin oleva espressokeitin on aunarista, mutta vaikka se ojennettiin vastuuvapauslausekkeen kera käteeni, tunnen silti huonoa omatuntoa ajatuksesta heittää se mäkeen.

Ostin lähikaupasta Illyn espressojauhepurkin. Purkki maksoi maltaita, mutta minulla ei ollut kahvipurkkia joten ajattelin sijoittaa. Purkin kanteen oli tietenkin liimattu susiruma varoitustarra, jossa kehotettiin lukemaan tarkkaan ohjeet purkin avaamiseksi purkin kannesta. Aivan, minunkin mielestäni on hieno idea liimata purkin kanteen tarra, jossa kehotetaan lukemaan avausohjeet. Avausohjeet, jotka ovat sen tarran alla. Ja tietenkin se tarra on liimattu vähintään jollain epoksiliimalla niin, ettei sitä saa saatana puukollakaan irti.

Juurin kun olen tehtailemassa itselleni espressoa sillä samaisella koneella, puhelin soi. Olen nähnyt lukemattomien teinien tepastelevan puhelin olkapään ja posken väliin painettuna, joten aprikoin kokeilevani konstia minäkin. Koska en ole teini, hommasta ei tule vittuakaan. Vaahdon sijaan maito kiehuu ja valuu kädelleni. Suuni paloi ja taustalla soi Deicide.

Tunnisteet: , ,

tiistaina, syyskuuta 18, 2007

Sorsa

Sorsa lentää järveltä suoraan edessä olevalle penkereelle ja sanoo välittömästi, no mitä ikinä sorsilla nyt onkaan tapana sanoa. Prää.

Jälkikäteen ajateltuna, ehkä kireät miesjuoksusukkahousut ei ollutkaan paras otsikko palvelulle, etenkin jos palvelu sijoitetaan Nokian nimissä periaatteessa julkisesti ladattavissa olevan linkin alle NRC:n extranetin testipalvelimelle. Tuli tuossa vaan mieleeni.

Toisaalta, kuten taiteilija Röyhkä totesi tänään aamuradiossa: "pidän törkeydestä ja alatyylistä". Taiteilija totesi myös kokevansa rasittavana kun yleisöstä huudellaan että "Kake on äijä!" -- nyt kun äijyys on muotia. Hän ilmoitti tavoitteekseen, että yleisöstä kuuluisi tämän sijaan "Kake on ämmä!".

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, syyskuuta 16, 2007

Pyörätuolikansa julkisessa tilassa

Eräs havaitsemani ero Suomen ja Kanadan – tai ainakin Vancouverin – välillä oli pyörätuolikansan näkyvyys julkisessa tilassa. Tuskin Suomessa liikuntarajoitteista kansaa olisi jotenkin olennaisesti vähemmän kuin Kanadassa, mutta yksi selvä syy subjektiiviselle kokemukselleni kuitenkin löytyy. Vancouverissa oli jokapäiväistä, että pyörätuolikansa matkusti linja-autoilla.

Matala-lattiabusseissa oli tyypillisesti kuljettajan istuimen takana kaksi pyörätuoleille varattua paikkaa, jotka omilla jaloillaan matkaa tekevät tarpeen mukaan vapauttivat. Jos bussipysäkillä odotti matkustaja pyörätuolin kanssa, linja-auton kuljettaja laski hydraulisen taittuvan rampin alas, jota pitkin tuoli saatiin helposti autoon. Tämän jälkeen pyörätuolille varatusta paikasta istuimet nostettiin ylös ja joko kuljettaja tai avustaja kiinnittää tuolin erillisillä turvavöillä autoon, ramppi nostettiin takaisin autoon ja matka jatkui normaalisti. Kaikki tapahtui arkisesti. Ruuhkabusseissa kansa odotti nurkumatta ne ylimääräiset noin viisi minuuttia pyörätuoleilijan taiteillessa itseään autoon tai siitä pois. Pyörätuolikansa matkusti muiden matkustajien mukana julkisessa tilassa, eikä takseissa katseilta piilossa.

On hyvin mahdollista, että taksin käyttäminen olisi kaikille kätevämpää. Itse vain koin, että näin liikuntarajoitteisuus muodostui arjessa läsnä olevaksi ilmiöksi, johon ei tullut kiinnittäneeksi erikseen huomiota.

Henkilökohtaisesti mieleen jäänyt kokemus oli eräs nuori nainen, jonka liikuntaväline muistutti ulkonäöltään enemmän skootteria Välimeren rantabulevardilla kuin perinteistä pyörätuolia. Ensimmäinen vaistonvarainen reaktioni oli selvästi seksuaalisväritteinen: arvonsa tuntevana nuori nainen ajoi sisään bussiin pitkät mustat saappaat jalassa ja lyhyeen tyylikkääseen hameeseen sonnustautuneena. Seuraava, yhtä lailla automaattinen reaktioni oli häpeä: tuntui jotenkin vain epäsopivalta arvioida liikuntavammaista ihmistä seksuaalisena objektina. Tätä tietenkin seurasi kognitiivinen dissonanssi: se, että pidin liikuntavammaisen ihmisen arvioimista seksuaalisessa mielessä epäsopivana osoitti, kuinka en itse asiassa arvioi tätä samalta lähtöviivalta ns. normojen kanssa, mikä on tietenkin totta. Vastareaktiona minusta alkoi tuntua siltä, että minun pitäisi tuntea erityistä seksuaalista halua tätä ihmistä kohtaan, osoittaakseni ja todistaakseni itselleni etten suhtaudu liikuntarajoitteisiin toiseutena. Loppujen lopuksi saappaiden sijaan tuijotin tiukasti ulos ikkunasta ja yritin miettiä, mikä on sopivaa ja miksi en voi suhtautua asiaan vain normaalisti.

Reaktioni muistutti siitä, kun pieni suuri mies Des Hongkongista kertoi islanninihmeen Martinin poispotkijaisjuhlissa olevansa homo. Des ei, toisin kuin ylihedelmäiset musiikinopiskelijapojat, katsonut tarpeelliseksi korostaa homouttaan kaikessa tekemisessään. Tieto hänen suuntautumisestaan ei tietenkään ollut omalta kannaltani edes relevantti. Silti yllätyin gaydarini täydellisestä toimimattomuudesta -- ja ymmärsin välittömästi , että nyt kuuluu käyttäytyä todella normaalisti. Tietenkin käyttäydyin kaikkea muuta paitsi normaalisti.

Taidan jatkaa N800:lla leikkimistä.

[Edit: Terminologia harmonisoitu Tiedemiehen ehdotuksesta :-)]

Tunnisteet:

lauantaina, syyskuuta 15, 2007

Vittuilusinfonia

Sinä iltana Esaksi itsensä esitellyt mies lyöttäytyi pöytään seuraan ympäripäissään. Esa oli vanha punk-mies ja puhelias. Esa ajettiin pois runoilijan, taiteilijan otteella. Seurasin mykistyneenä tilanneälyn ja epäsuoran vittuilun sinfoniaa. Tunsin vain ylpeyttä, en kateutta. Veljeni ammattitaitoa. Piippu tuntui olkalaukkuni kankaan läpi.

Tunnisteet: ,

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Kahvila

En ymmärrä miksi niin harvasta osaa kahviloita saa suunmukaista kahvia. Ei se ole suuren maailman konsti: kädetönkin oppii sivutoimiseksi baristaksi, kun riittävän kauan harjoittelee. Minäkin, aikani omaava, ICICS:in täysmanuaalisella koneella konstailtuani.

Vaan ovat asiat silti täällä Pirkanmaalla aika hyvin. Elämän Eväsreppu –liikkeen ylipapitar mainosti taannoin Helsingissä kaipaavansa opiskelukaupungistaan kahviloita ja yleisiä saunoja, ja on lienee aivan oikeassa näitä kaivatessaan. Pitäisi tehdä joskus reportaasi kaikista eri vaihtoehdoista, mutta kulkijaa ilahduttaa niin Vohvelikahvila, ehtoopuolen miehimyksille varattu Wanha Wanilja, Vatruska, Amurin museokahvila, Pyynikin näkötornin kahvila, Aleksis Kiven kadun La Familia ja Palanderin talon Wayne’s (vaikka onkin ketjukahvila). Hymyilevä Saturnus on vielä tarkastamatta, mutta nimi viittaa tummaan samettiin ja elosteluun. Sitten on vielä perinteiset Siilinkarit ja Linkosuot, sekä huomattavan lukuisat pienet kahvilat, joita kaupungista tarkemmin ajatellen on ja paljon. Näissä viimeksimainituissa kerrotaan saavan vielä ns. oikeaa kahvia. Oikeaa tietenkin sen maailman kontekstissa jossa myös Viistokatu on palautettava, keskustan liikeiden näivettyminen estettävä ja kaikenlainen skeittaus ja muu terrorismi kiellettävä. Mutta parempi tietenkin hyvin tehty perinteinen suomalainen kahvi kuin ns. kurtusta vedetty tusinaespresso.

Merkintää inspiroi se, että löysin Kahvila Runon. Pidin kahvilaa aiemmin jotenkin liian... tiedostavana, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen että tämä on aivan mainio olohuone. Täällä espresso tehdään oikeasti manuaalikäyttöisellä koneella ja pavut jauhetaan asiakkaan silmien alla, eikä millään Illyn helvetinkoneella. Sekään ei haittaa, että valtaosa paikan nuorista tarjoilijaneidoista ovat todella pop. Ne ovat liian iloisen näköisiä opiskellakseen vielä yliopistossa ja tiedostaakseen elävänsä maailmassa jossa jokainen mies on raiskaaja ja raakalaismainen patriarkaatti väsymättömästi sortaa toiseutta. Kenties ne ovat Seepaut paratkoon lukiosta?

Vaikkapa tämä yksi. Ei se sanonut muuta kuin tervehti, otti tilauksen vastaan ja toi kahvin pöytään. Silti, jollain vähäeleisellä tavalla kaikki sanottiin jotenkin yllättävällä tavalla. Suomen kieli oli yksi syy tulla takaisin Suomeen. Minulle tuli hetkeksi tunne, että tätähän tässä haettiin. Vain muutamaa yllättävää lausetta.

Hätistelen pois innokkaita banaanikärpäsiä ja luen Saima Harmajan runoja. Luoja sentään mitä synkeyttä. Olen vielä autuaan tietämätön, että sunnuntaina minulla tulee olemaan aivan sietämätön krapula, mutta "Publish Post"-nappulaa painaessani tiedän kyllä. Siksi: anakronismi.

Tunnisteet: , ,

Taivaansini

Aktiivisempina päivinään kerrotaan Download-Moilasen ohjanneen siveetöntä materiaalia jopa satelliitista päin maan kamaraa.

Tunnisteet:

torstaina, syyskuuta 13, 2007

Ahavoitunut merikarhu

Minä en ole ahavoitunut merikarhu, vaan tuo titteli on varattu Vertaisvoimailijalle. Silti, hankin itselleni piipun. Tarkemmin ottaen, hankin Stockmannilta aloituspaketin joka sisälsi piipun, piipputyökalut, rasseja ja filttereitä. Mielestäni on jotenkin riemastuttavaa, että nikotiininpiikitykseen on tarjolla oikein aloituspaketteja. Mitähän seuraavaksi? Voisiko Alko tarjota tuleville alkoholisteille vaikkapa kirkkaiden viinojen aloituspaketin?

Olen polttanut piipun sisään ja kieltämättä piippu tuoksuu huomattavasti paremmalta kuin normaalit savukkeet.

Sikarit ovat niin kolme minuuttia sitten. Piipun kanssa voin ainakin näennäisesti naamioida nikotiininpiikitysharrastukseni jotenkin kultivoituneemmaksi. Kessun vetäminen kun on omalla tavalla paljaan rehellisesti itseaiheutetun kroonisen riippuvuuden hoitamista. Herrasmiehet vetävät piippua.

Tupakkamiehenä vedän tietenkin roinat keuhkoon, mikä ei varsinaisesti tee piipunpoltosta sen terveellisempää harrastusta. Minä se osaan.

Aloitin piipun sisäänpolton Dynamiitti-Kimmon kotitilalla. Revolverilla ampuminen ja piipun polttaminen toi jotenkin kaivattua miehekkyyttä olemukseeni.

Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Kulttuuriperjantai

En ole käynyt Vancouverin jälkeen oopperassa, teatterissa tai ylipäätään oikeissa kulttuuririennoissa, paitsi katsomassa modernia tanssia. Yleensä vain peesailen (myös) kulttuurin saralla itseäni kultivoituneempia ihmisiä, mutta moderni tanssi on jotain jonka harrastajia en itseni lisäksi tiedä seurapiirissäni olevan. En tiedä mistä lievä innostus moiseen taidemuotoon syntyi; ehkä se on vain halu nähdä silmiensä edessä illuusion painottomuudesta, ihailla ihmisvartalon kykyä liikkua ja uhmata raihnaisuutta ja kankeutta. Ja se, etten koe tarvetta tulkita tanssiesityksiä. Toki jokaisella kappaleella on joku hyvin syvällisen ja taiteellisen oloinen nimi ja käsiohjelmassa kuvaillaan laveasti kuinka teos viiltää ihmisen ja luonnon välistä ongelmakehiötä. Paskat. Otan teokset vain kehon liikkeenä ja nautin siitä ilman tarvetta yliälyllistää kaikkea.

Lupasin itselleni, että seuraavan kerran kun matkustan jonnekin Tampereen ulkopuolelle -- New York joulukuussa, anyone? -- jossa minulla on aikaa harrastaa gyldyyriä, käyn katsomassa tanssia. Nyt olen nähnyt niin monta Mobita/Danscon esitystä, että melkein morjenstan kun näen tanssijat siviilissä kävelemässä Virtapankin ohitse tai Akateemisessa kirjakaupassa. Omalla tavallaan alan jo tunnistamaan sen saman perusliikemallien ja eleiden joukon teoksessa kuin teoksessa. Johtuuko tämä sitten koreografeista vai tanssijoista, en osaa sanoa. Miten vain, mutta perjantaina näkemäni Täysi / Piirretty huone -kaksikko jaksoi edelleen viihdyttää. Edellisen äänimaisema rakentui pitkälti aikoinaan myös ulkonäkökaimakseni tituleeratun herrasmiehen tuotantoon; jälkimmäisen oli puolestaan epätavanomaisen hyväntuulinen esitys ja yllätti positiivisesti. Olisin aluksi voinut vaikka vannoa että kertojan(!) ääni oli imitoitu suoraan Käytöskukasta.

Paikalla oli kolmattakymmenettä katsojaa, ilmeisesti esitystä seuraamaan tulleista lukion ilmaisutaidon linjalaisista. Olin toinen kahdesta paikalla olevasta miehestä. Jos en olisi viime aikoina varsin säännöllisesti monitoroinut mieskuntoani, voisin luulla olevani eheyttämistavepisteeseen asti naisistumassa mielenkiinnon aiheideni suhteen.

MD:n tuotannosta suosikkini on silti edelleen Alkuloppu/Rockaby-kaksikko. Nih.

Tunnisteet: ,

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Toinen vuosipäivä

Siitä onkin sitten tasan kaksi vuotta kun muutin Kanadaan. Siitä tuntuu olevan hyvän matkaa ikuisuus. Olo on epämääräisellä tavalla nostalginen. Syksy saa melankoliseksi ja Tampereella oleminen tuntuu valheellisesti ei-olemiselta. Analysoin asiaa joskus tarkemmin, mutta nyt voisin yrittää tehdä töitä.

Palautin kaksi kannettavaa konettani laitokselle, joten nyt jäljellä on enää Nokian tarjoama työkone. Ajattelin pitää jälkimmäisen varmuuden vuoksi moniselittisesti ilmaistuna puhtaana.

Todellista hiustenleikkuuta

Parturin – tai mikä lienee hiusmuotoilija tai kampaustaiteilija nämä nimikkeeltään nykyään ovat – löytäminen on viheliäistä touhua. Minä en mene parturiin kertomaan, millaisen leikkauksen haluan, vaan saamaan hyvän leikkauksen. Pitkän tukan kanssa oli helppoa, sen kuin lompsi yliopiston parturiin katkaisemaan kuivat päältä kerran vuodessa. Nyt edellisestä käynnistä oli kulunut kuusi viikkoa ja pehko alkoi jo rehottamaan epäprofessionaalisti.

Olen löytänyt vain yhden hoviparturin jonka kanssa homma toimi kuin unelma. Minulla on kyllä kännykässäni Tamaran ja Propaganda-studion numero, mutta länsi-Vancouverin 4. kadulle matkustaminen tuntuu hieman epäkätevältä.

Teinigootin näköinen parturi ottaa minut vastaan leuat jauhaen purukumia rauhalliseen tahtiin. M’täs sulle? Minun tekisi mieleni pyytää parturia loihtimaan itsestäni hyvän näköinen, mutta pöydällä lojuu valmiiksi avattu miesten hiusmallikirja. Mallikirjasta minua katsoo hahmo, joka ei näytä aivan samalta kuin peilistä takaisin tuijottava kuvajainen. Selitän jotain epämääräistä halustani näyttää 90-luvulle jämähtäneeltä brittipopparilta. Tyttö katsoo minua ja suu jatkaa jauhamistaan. Mjooh.

Olen juossut koko päivän palaverista toiseen. Pääni hiustenpesuualtaassa minua alkaa nukuttamaan. Teinigootin sormet tuntuvat hyvältä hiuspohjassa. Sen hengityksessä tuoksuu tupakka. Mieleni tekee tupakkaa. Lähestulkoon nukahdan.

Hiuksista tulee peilistä katsoen yllättävän hyvät. Olen päässyt yli teinigootin narisevasta puheen nuotista. Saan kolme Champion Professional -ammattimestarituotetta kupongilla kaupan päälle.

Vasta kotona huomaan, että hiukset on leikattu lyhyemmäksi toiselta puolelta; oikea korvalehteni on 1/3 näkyvissä, vasemman puoleinen korvalehti on peitossa.

Tunnisteet: ,

sunnuntaina, syyskuuta 09, 2007

Paha Aikon

Joskus täytyy ottaa askel taaksepäin päästäkseen kaksi askelta eteenpäin. Kaksi viikkoa suuren ylikansallisen – siis pahan, kuten eräs tiedostava taho minua aikoinaan valisti – telekommunikaatio-alan yrityksen tutkimuskeskuksen leivissä, joista kolme päivää Ruotsissa ja pari pääkaupunkiseudulla.

Työnkuvani alkaa vasta hahmottumaan. Rakennan pellepelotonvälppiä, protoilen ja leikin teknologioilla, jotka voivat tulevaisuudessa siirtyä kuluttajapuolen käyttöön muutamien vuosien aikahorisontissa. Tutkimustyöhön, uusiin teknologioihin ja laitteisiin liittyy määritelmällisesti epävarmuustekijöitä, mutta toisaalta työ on melko vapaa kaupalliseen tuotekehitykseen liittyvistä deadlineista, bisnesajureista ja muista rajoitteista. Projektien budjetti tulee joko kokonaan tai ainakin pääsääntöisesti tutkimusrahoituksesta.

Paha Aikon on julistanut strategiakseen tulla internet-yritykseksi. Laitteiden lisäksi tämä tarkoittaa kuluttajapalveluiden kehittämistä ja tarjoamista netissä siten, että niitä voidaan käyttää saumattomasti erilaisilla (tietenkin Aikonin itsensä valmistamilla) mobiililaitteilla. Minun pieni korteni tässä keossa on uusien, vaihtoehtoisten verkkopalveluparadigmojen ja –teknologioiden tutkiminen sekä niitä käyttävien sovellusten kehittäminen mobiililaitteisiin ja palvelimille. Saadut tulokset, siis käyttökokemukset, kehitystyökalut, tehdyt sovellukset ja niiden kautta syntynyt kokemus syötetään liiketoimintayksiköiden tuotekehityspuolelle siten, että nämä pääsevät tarvittaessa omaksumaan uusia teknologioita pienemmällä riskillä. Siis se mitä me nysväämme labrassamme voivat siirtyä osaksi kuluttajatuotteita muutamien vuosien päässä tulevaisuudessa. Se, minkä kanssa tämä ryhmä nyt pulaa, on sellaista perusteknologiaa joka ei itsessään näy käyttäjälle, vaan jonka päälle varsinaiset käyttäjäsovellukset rakennetaan.

Tilanne ei siis ole hullumpi. Työpaikka on rakennettu ahterini ympärille; pääsen vaihteeksi tutustumaan suuren ylikansallisen (eli pahan) yrityksen toimintaan; pääsen kasvattamaan työmarkkinakompetenssiani, ja toimimaan konkreettisesti itselleni uuden sovellusalueen kanssa; työtoverit ja suklaamonnit ovat mukavia; lisäksi käyttööni on tarjottu resursseja eri malliin kuin yliopistomaailmassa. Toistaiseksi en tunne sovellusaluettani riittävän hyvin, että tietäisin mitä on jo maailmalla tehty ja mikä on uutta ja kartoittamatonta maaperää, mutta elämme jännittäviä aikoja.

Parasta tässä on se, että huomaan itse asiassa odottavani alkavaa työviikkoa. Tunne on kieltämättä hieno; tätä voisi kai kutsua työmotivaatioksi. Ehkä tämän vuoksi ihmiset vaivautuvat aamulla töihin. Toki into tästä laantuu, mutta ajattelin nauttia tunteesta niin kauan kun sitä kestää.

[Edit: vatsakipujen täyttämän yön jälkeen mulkattu uuteen uskoon.]

Tunnisteet:

lauantaina, syyskuuta 08, 2007

Kognitiivinen yläluokka tiedostaa

Yksi tuppi, yksi tuppeen joutuminen. Meritokratian Ystävät ry. tiedottaa (tiedotus lähtee tietenkin myyttiseltä Lindforsinkadulta, juuri sieltä mistä internet-Ilkka aikoinaan tiiraili kiikareilla Hervannan seurankuntakeskuksen kulmalta öyhöttäviä teinejä). Piti valittaa, mutta terminaali toimii liian hitaasti.

tiistaina, syyskuuta 04, 2007

Pikainen

Herätys kello 07.00, linja-autolla Hervantaan, toisella linja-autolla Helsinkiin, kolmannella takaisin ja lopulta kotiin kello 22.15. Se on sellaista tämä palkkatyöläisen elämä näemmä. Jos ei paluumatkan lähimaastoissa vedettyä noin 12 alkoholiannosta lasketa.

Uskomatonta kyllä, vuodet akateemisessa maailmassa ovat ilmeisesti vaikuttaneet syvemmin paremman sanan puutteessa arvoihini kuin alun perin kuvittelin. Yrityksen IPR-osaston palopuheen jälkeen nimittäin tunnen itseni likaiseksi kapitalistin työrukkaseksi moottoriturvan kertoessa kuinka meidän tulee työskennellä entistä tehokkaammin jotta voimme lyödä pahat kilpailijat alati kasvavalla patenttiportfoliollamme. Kävi selväksi, että suuret investointipankit ostavat patentteja vain lakituvassa tapahtuvaa lypsämistä varten. Kaltaistani informaatiokommunistia sattui sydämestä, mutta koeaika on vielä kolme kuukautta voimassa. Raha rauhoittaa.

Furmanin stand up -komiikka oli paljon parempaa kuin odotin ja seurauksena sain pari merkintää myös kituvaan jokapäivätyydooni, josta sanoja luvassa myöhemmin.

Lopulta B-anuzzi kertoi kuinka valloitamme maailman ja palkitsi joukon substanssiosaajia. Substanssiosaajat vetävät osaamisensa ulkoiseksi merkiksi housut vyöllä pitkältä lantion yläpuolelle ja sijoittavat puuvillaiset kauluspaitansa tiukasti housujen sisään.

Aamukahdeksalta taas maaseudulle.

maanantaina, syyskuuta 03, 2007

Etuovi

Tekivät tarjouksen asunnosta. Tarjous on 9k€ pyyntihintaa alempi ja voimassa vuorokauden, eli joku koittaa selvästi kepillä jäätä. Lehdissä näkyvät pyyntihinnat samankaltaisista asunnoista ovat järjestäen linjassa omaan pyyntihintaani nähden. Suomalaiset tykkäävät ns. laatasta ja merbausta eli ovat valmiita maksamaan reilusti lisää jos lattiaan on hieman panostettu. Parketin vetämisellä ja laatoituksella nettoaa, sanovat.

Itselläni ei ole kiirettä. Toisaalta, ajatus asioiden saattamisesta loppuun koko lailla houkuttelee. Näytöissä on käynyt parhaimmillaan muutama henki, pahimmillaan ei ketään. Asuntojen tarjonta on ilmeisesti hieman kasvanut ja kysyntä hieman rauhoittunut. Ei ole laattaa eikä merbauta ja sitäpaitsi luukku on vuokrattu venäläiselle puolijoukkueelle.

Ehkä pitäisi tehdä vastatarjous ja katsoa kortit loppuun.

Kaksi vasenta kättä

Vietin porvarillisen purjehduslauantain teollisuusriston jahdilla. Vene oli parkissa Näsijärvi Segelsällskapin laiturissa ja sen omistajalla on myös ollut Stockmannin platinakortti. Tulin myös siihen tulokseen, että Rajaportin sauna on hieno. Purjeveneessä muistin taas olevani kömpelö ihminen.

Sain puhelimeen työnantajan tarjoaman sim-kortin torstai-aamupäivällä. Vaihdoin kortin kännykkääni varmistaakseni sen toimivan, sulloin vanhan siviilikorttini hetkellisessä EVO-mielenhäiriössä(*) muovikansion taskuun ja lompsin paikalliseen innovaatiokeskukseen puhumaan Pirun Tärkeistä Asioista. Kortti hukkui tietenkin viiden minuutin kävelymatkan aikana. Siviilinumero ei toistaiseksi ole siis käytössä.

Maanantaina lähdin kaukaa viisaasti riittävän aikaisin töihin, että takakumin puhjettua, ja havaittuani venttiiliadapterin mystisesti kadonneen minikokoisen pyöränpumppuni sisältä, ehdin taluttamaan pyörän myös Kalevasta takaisin kotiin ja bussiin. Sinänsä kiireen pitäminen oli turhaa, sillä uuden työkoneeni verkkosalasana oli taas mystisesti hävinnyt. Salasana ehti itse asiassa muuttumaan jo kahdesti edellisenä perjantaina, esimieheni ja ylläpidon alustaessa tunnukseni kolmeen otteeseen uudestaan. Tämän jälkeen salasanat alkoivat pikku hiljaa pitkin päivää korvaamaan käänteisessä järjestyksessä toisiaan.

Jotta ylläpito olisi voinut suorittaa verkkotunnuksen järjestyksessä neljännen alustuksen, minulla olisi pitänyt olla henkilökohtainen salausavain puhelimen ylitse tapahtuvaa tunnistusta varten. Avaimen saadakseni olisin puolestaan tarvinnut, niin, sitä verkkoyhteyttä. Lompsiessani lopulta jalkaisin kohti ylläpitoa selvisi, että kortistani puuttuivat kulkuoikeudet ylläpidon tiloihin pääsemiseksi. Sen lisäksi selvisi, ettei kulkuoikeuksillani päässyt myöskään takaisin sinne mistä tulin. Odotellessani nalkissa rakennusten välisessä kellarissa läppäri sylissäni asiat alkoivat tuntumaan jotenkin... henkilökohtaiselta.

Onneksi huomenna pääkaupunkiseudulla pidetään kompetenssialueen syyskauden hengennostatustilaisuus jossa työnteon onnesta saarnaa valtakunnan virallinen empatiafascisti, Ben Furman. Huokaus.

Ainakin ikkunassa on vihdoin verhot.

(*) En vain osaa.

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Kirjoittajan lohko

Sä voit kertoo mun kävelytyylistä: ei aikaa rupatteluun.

Ronneby oli pieni ja siellä ihan oikeasti oli vain yksi baari, mutta paikka oli käsittämättömän siistin, vauraan ja nuollun näköinen vastaavan kokoisiin suomalaisiin maaseudun muuttotappiokuntiin verrattuna. Selvisi, että se tutkimusaihe jonka kanssa paskartelin pääsääntöisesti yksin vuosikymmenen alusta lähtien on nyt kuuminta hottia -- Saksassa. Sain sentään junailtua aluilleen paperinkirjoitusprosessin joka voisi tuottaa yhden review-paperin johonkin kunnialliseen tiedelehteen. Riistäjäkin tukee pienellä prosenttiosuudella "yrityksen liiketoiminnalle suoraa strategista kilpailuetua" tuottamatonta nysväystä.

Muistutus itselle: kannattaa kytkeä ennen esitystä läppäri ensin projektoriin siten, että kuva näkyy koko yleisölle. Erityisesti kannattaa etsiä kaiken kansan edessä nettiselaimesta kirjanmerkkien avulla workshopin ohjelmaa. Ja aivan erityisesti se kannattaa silloin, jos parinkymmenen tieteellisen linkin keskellä koreilee yksi otsikoltaan "Hot Teen X". En rehellisyyden nimissä muista koskaan bookmarkanneeni ns. alan linkkejä. Ehkä kyseessä on itse itselleni suorittama käytännön pila eli jekkustelu.