Kuolonvarma

Tohtori Missisaugassa kirjoitti taannoin Tarantinon jälkikäteen ajateltuna aivan ilmeisestä jalkafetissistä. Taiteenalaan vihkiytyneenä varttikonossöörinä taputan tietenkin ilahtuneesti pieniä karvaisia käsiäni yhteen. Aihepiiri tuli mieleeni katsottuani arvon tirehtöörin tuoreimman, jossa tämä mielenkiinnon kohteen ilmaisussa saama näkyvyys alkoi lipsumaan ns. liioittelun puolelle.

Death Proof oli silti rautaista julistusta. Päheitä autoja, tyylikästä musiikkia, kerralla purkkiin vedettyä dialogia sekä niitä varpaita. Ja itseään esittävä stunt-nainen Zoë Bell. Pitäisi vihdoin ostaa oma kone ja imuroida itselleen Bullitt ja Vanishing Point.

* * *

Minulla oli toki oma tietokone, jonka optimistisesti jätin yliopistolle säilytykseen rapakon taakse siirtyessäni. Laskin, että koska työsuhteeni jatkui edelleen, olisi vain asianmukaista jättää työhön liittyvä suht' runsas materiaali laitokselle säilytettäväksi. Tyhjensin siis työhuoneeni mutta jätin yhden hyllyn neljästä täyteen kirjoja, proceedingseja ja pienen kasan henkilökohtaista omaisuuttani -- mukaanlukien tutkintotodistukset joista olin ottanut yliopistolla virallisia kopioita sekä tietokoneeni, jota en jaksanut raahata isäukon vaivoiksi. Lukitsin kaapin ja annoin avaimet valitun professorin haltuun, mikäli jostain syystä hylly pitäisi avata.

Kun vierailin seuraavan kerran neljän kuukauden jälkeen Suomessa, tavarat olivat kadonneet. Työhuoneeseen muuttanut, aiemmin vastapäisessä huoneessa työskennellyt käytettävyystutkija oli ensitöikseen huomannut lukitun kaapin ja samana päivänä tilannut paikallisen laboratorioinsinöörin poraamaan kaapin auki. Ei sähköpostia minulle, ei sähköpostia laitokselle, ei kysymyksen kysymystä tutkimusryhmäni jäsenille.

Löysin tavarani yleisestä varastosta talon kellarista muuttolaatikoihin sullottuna. Kasan päällimmäisinä olivat mm. tohtorin ja diplomi-insinöörin tutkintotodistukset, kaikki alkuperäiset työtodistukseni ja käytännössä kaikki olennaiset viralliset paperini. Ja paljon muuta.

Käytettävyystutkija ei ollut paikalla. Laboratorioinsinöörin mielestä syy oli minun. Keräsin tärkeimmät tavarani ja jätin loput rojut kellariin sillä ajatuksella, että tuskin ketään kiinnostaa yleiset rojuni. Vahinko oli jo tietyssä mielessä tapahtunut.

Palattuani Suomeen toista vuotta myöhemmin muistin, että tietokoneeni oli niin ikään jäänyt ko. pommisuojaan, mistä sitä ei tietenkään enää löytynyt. Olivat järjestäneet paikallisille hw-lokeille tilaisuuden, jossa arvan määräämässä järjestyksessä saivat käyttää tietyn aikamäärän haluamiensa rojujen dyykkaamiseen jotta varastoa saataisiin tyhjennettyä. Koneeni oli pistetty palasiksi ja palat ovat päätyneet teille tietämättömille.

Nyt pitäisi päättää hankkiako kannettava vai pöytäkone, PC vai Mac, ja mitä käyttiksiä pyörittää ja selvittää kuinka hyvin Parallels-tyyppiset softat toimvat.

Se Bullitt taitaa kyllä imuroitua ihan millä vaihtoehdolla tahansa.

Tuokiomerkintä

Isäukolta saamani vuodelta keppi ja kivi kotoisin oleva espressokeitin on aunarista, mutta vaikka se ojennettiin vastuuvapauslausekkeen kera käteeni, tunnen silti huonoa omatuntoa ajatuksesta heittää se mäkeen.

Ostin lähikaupasta Illyn espressojauhepurkin. Purkki maksoi maltaita, mutta minulla ei ollut kahvipurkkia joten ajattelin sijoittaa. Purkin kanteen oli tietenkin liimattu susiruma varoitustarra, jossa kehotettiin lukemaan tarkkaan ohjeet purkin avaamiseksi purkin kannesta. Aivan, minunkin mielestäni on hieno idea liimata purkin kanteen tarra, jossa kehotetaan lukemaan avausohjeet. Avausohjeet, jotka ovat sen tarran alla. Ja tietenkin se tarra on liimattu vähintään jollain epoksiliimalla niin, ettei sitä saa saatana puukollakaan irti.

Juurin kun olen tehtailemassa itselleni espressoa sillä samaisella koneella, puhelin soi. Olen nähnyt lukemattomien teinien tepastelevan puhelin olkapään ja posken väliin painettuna, joten aprikoin kokeilevani konstia minäkin. Koska en ole teini, hommasta ei tule vittuakaan. Vaahdon sijaan maito kiehuu ja valuu kädelleni. Suuni paloi ja taustalla soi Deicide.

Vittuilusinfonia

Sinä iltana Esaksi itsensä esitellyt mies lyöttäytyi pöytään seuraan ympäripäissään. Esa oli vanha punk-mies ja puhelias. Esa ajettiin pois runoilijan, taiteilijan otteella. Seurasin mykistyneenä tilanneälyn ja epäsuoran vittuilun sinfoniaa. Tunsin vain ylpeyttä, en kateutta. Veljeni ammattitaitoa. Piippu tuntui olkalaukkuni kankaan läpi.

Kahvila

En ymmärrä miksi niin harvasta osaa kahviloita saa suunmukaista kahvia. Ei se ole suuren maailman konsti: kädetönkin oppii sivutoimiseksi baristaksi, kun riittävän kauan harjoittelee. Minäkin, aikani omaava, ICICS:in täysmanuaalisella koneella konstailtuani.

Vaan ovat asiat silti täällä Pirkanmaalla aika hyvin. Elämän Eväsreppu –liikkeen ylipapitar mainosti taannoin Helsingissä kaipaavansa opiskelukaupungistaan kahviloita ja yleisiä saunoja, ja on lienee aivan oikeassa näitä kaivatessaan. Pitäisi tehdä joskus reportaasi kaikista eri vaihtoehdoista, mutta kulkijaa ilahduttaa niin Vohvelikahvila, ehtoopuolen miehimyksille varattu Wanha Wanilja, Vatruska, Amurin museokahvila, Pyynikin näkötornin kahvila, Aleksis Kiven kadun La Familia ja Palanderin talon Wayne’s (vaikka onkin ketjukahvila). Hymyilevä Saturnus on vielä tarkastamatta, mutta nimi viittaa tummaan samettiin ja elosteluun. Sitten on vielä perinteiset Siilinkarit ja Linkosuot, sekä huomattavan lukuisat pienet kahvilat, joita kaupungista tarkemmin ajatellen on ja paljon. Näissä viimeksimainituissa kerrotaan saavan vielä ns. oikeaa kahvia. Oikeaa tietenkin sen maailman kontekstissa jossa myös Viistokatu on palautettava, keskustan liikeiden näivettyminen estettävä ja kaikenlainen skeittaus ja muu terrorismi kiellettävä. Mutta parempi tietenkin hyvin tehty perinteinen suomalainen kahvi kuin ns. kurtusta vedetty tusinaespresso.

Merkintää inspiroi se, että löysin Kahvila Runon. Pidin kahvilaa aiemmin jotenkin liian... tiedostavana, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen että tämä on aivan mainio olohuone. Täällä espresso tehdään oikeasti manuaalikäyttöisellä koneella ja pavut jauhetaan asiakkaan silmien alla, eikä millään Illyn helvetinkoneella. Sekään ei haittaa, että valtaosa paikan nuorista tarjoilijaneidoista ovat todella pop. Ne ovat liian iloisen näköisiä opiskellakseen vielä yliopistossa ja tiedostaakseen elävänsä maailmassa jossa jokainen mies on raiskaaja ja raakalaismainen patriarkaatti väsymättömästi sortaa toiseutta. Kenties ne ovat Seepaut paratkoon lukiosta?

Vaikkapa tämä yksi. Ei se sanonut muuta kuin tervehti, otti tilauksen vastaan ja toi kahvin pöytään. Silti, jollain vähäeleisellä tavalla kaikki sanottiin jotenkin yllättävällä tavalla. Suomen kieli oli yksi syy tulla takaisin Suomeen. Minulle tuli hetkeksi tunne, että tätähän tässä haettiin. Vain muutamaa yllättävää lausetta.

Hätistelen pois innokkaita banaanikärpäsiä ja luen Saima Harmajan runoja. Luoja sentään mitä synkeyttä. Olen vielä autuaan tietämätön, että sunnuntaina minulla tulee olemaan aivan sietämätön krapula, mutta "Publish Post"-nappulaa painaessani tiedän kyllä. Siksi: anakronismi.

Ahavoitunut merikarhu

Minä en ole ahavoitunut merikarhu, vaan tuo titteli on varattu Vertaisvoimailijalle. Silti, hankin itselleni piipun. Tarkemmin ottaen, hankin Stockmannilta aloituspaketin joka sisälsi piipun, piipputyökalut, rasseja ja filttereitä. Mielestäni on jotenkin riemastuttavaa, että nikotiininpiikitykseen on tarjolla oikein aloituspaketteja. Mitähän seuraavaksi? Voisiko Alko tarjota tuleville alkoholisteille vaikkapa kirkkaiden viinojen aloituspaketin?

Olen polttanut piipun sisään ja kieltämättä piippu tuoksuu huomattavasti paremmalta kuin normaalit savukkeet.

Sikarit ovat niin kolme minuuttia sitten. Piipun kanssa voin ainakin näennäisesti naamioida nikotiininpiikitysharrastukseni jotenkin kultivoituneemmaksi. Kessun vetäminen kun on omalla tavalla paljaan rehellisesti itseaiheutetun kroonisen riippuvuuden hoitamista. Herrasmiehet vetävät piippua.

Tupakkamiehenä vedän tietenkin roinat keuhkoon, mikä ei varsinaisesti tee piipunpoltosta sen terveellisempää harrastusta. Minä se osaan.

Aloitin piipun sisäänpolton Dynamiitti-Kimmon kotitilalla. Revolverilla ampuminen ja piipun polttaminen toi jotenkin kaivattua miehekkyyttä olemukseeni.

Todellista hiustenleikkuuta

Parturin – tai mikä lienee hiusmuotoilija tai kampaustaiteilija nämä nimikkeeltään nykyään ovat – löytäminen on viheliäistä touhua. Minä en mene parturiin kertomaan, millaisen leikkauksen haluan, vaan saamaan hyvän leikkauksen. Pitkän tukan kanssa oli helppoa, sen kuin lompsi yliopiston parturiin katkaisemaan kuivat päältä kerran vuodessa. Nyt edellisestä käynnistä oli kulunut kuusi viikkoa ja pehko alkoi jo rehottamaan epäprofessionaalisti.

Olen löytänyt vain yhden hoviparturin jonka kanssa homma toimi kuin unelma. Minulla on kyllä kännykässäni Tamaran ja Propaganda-studion numero, mutta länsi-Vancouverin 4. kadulle matkustaminen tuntuu hieman epäkätevältä.

Teinigootin näköinen parturi ottaa minut vastaan leuat jauhaen purukumia rauhalliseen tahtiin. M’täs sulle? Minun tekisi mieleni pyytää parturia loihtimaan itsestäni hyvän näköinen, mutta pöydällä lojuu valmiiksi avattu miesten hiusmallikirja. Mallikirjasta minua katsoo hahmo, joka ei näytä aivan samalta kuin peilistä takaisin tuijottava kuvajainen. Selitän jotain epämääräistä halustani näyttää 90-luvulle jämähtäneeltä brittipopparilta. Tyttö katsoo minua ja suu jatkaa jauhamistaan. Mjooh.

Olen juossut koko päivän palaverista toiseen. Pääni hiustenpesuualtaassa minua alkaa nukuttamaan. Teinigootin sormet tuntuvat hyvältä hiuspohjassa. Sen hengityksessä tuoksuu tupakka. Mieleni tekee tupakkaa. Lähestulkoon nukahdan.

Hiuksista tulee peilistä katsoen yllättävän hyvät. Olen päässyt yli teinigootin narisevasta puheen nuotista. Saan kolme Champion Professional -ammattimestarituotetta kupongilla kaupan päälle.

Vasta kotona huomaan, että hiukset on leikattu lyhyemmäksi toiselta puolelta; oikea korvalehteni on 1/3 näkyvissä, vasemman puoleinen korvalehti on peitossa.

Maanantai katkaisee viikon niin sopivasti

Keiton ottaminen
on pakko lopettaa;
porttilat kuin tao-taolla.
Vaikka vedin koko illan Karhua
ei minusta silti aamulla
tullut pientä pandakarhua.

Sen sijaan asuntoni jokaiselta säilytyspinnalta löytyi avattu vissypullo. Missähän helvetissä mun polkupyöräni on?