Aromipesä

Parasta työnteossa on se, että on niin kiire ettei ehdi miettimään turhaan elämän tarkoitusta. Itsereflektoinnit jäivät suosiolla Kanadan maaperälle, kun nyt pitää rutiinin puuttuessa vääntää aamut illat luentoja itselle vieraasta aiheesta. Palkkaa ei ole näkynyt enkä edes tiedä mikä on työnimikkeeni. Kai minusta on tullut yliassistentuuria hoitava vanhempi tutkija tai jotain.

Kolaa saa automaatista puhelimella soittamalla ja hinta puolen litran pullosta lähestyy kahta euroa. Safewaysta sai kolmella eurolla tarjouksesta 12-packin kolatölkkejä.

Lisäksi olen edelleen asunnoton, kuten asiaan kuuluu.

Invaasio

Anouk on EU:n Aasian politiikkaan erikoistunut tutkija jonka tapasin jouluna Vancouverissa kun hän tuli viettämään joulua poikaystävänsä -- tai niin luulin vielä silloin -- luokse. Olin hieman yllättynyt sillä tiesin Poikaystävän tehneen täyden päivätyön toisten tyttärien iskemisessä pitkin Collegea. Meillä oli perin hauskaa niiden muutaman päivän aikana jolloin notkuin pariskunnan kanssa, joskin jouduin viihdyttämään pääsääntöisesti Anoukia Poikaystävän ollessa jatkuvasti überväsynyt työstään. Itse asiassa Poikaystävä sammui sohvalleni jälkimmäisenä iltana ja kannoimme hänet huoneeseensa nukkumaan. Kun Anouk kuuli Amsterdamin konferenssistani ja siitä etten ollut koskaan vieraillut Belgiassa, hän tarjoutui emännöimään mahdollista vierailuani. Sitten selvisi että pariskunta oli jo eronnut kun tuo tarjous esitettiin.

Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi nyt. Se ainoa konkreettisempi tutkimustulos kuluneelta kaudelta poiki konferenssimatkan Amsterdamiin muutaman viikon kuluttua. Tarkoitus oli ensin mennä keskiviikoksi paikan päälle ja lentää takaisin perjantaina. Sitten muistin että Anouk kutsui minut luoksensa Belgian Löweniin. Niinpä paluupäivä siirtyi sunnuntaille. Sitten huomasin että keskiviikon lento ei ole ajoissa perillä ja siirsin lennon päivää aiemmaksi tiistaille. Juuri kun varasin lennot, selvisi että minun pitäisi poliittisista syistä mennä edustamaan yliopistoa Antwerpeniin sunnuntaita seuraavaksi maanantaiksi ja pysyä kaupungissa aina keskiviikkoon asti. Jonka jälkeen selvisi etten ehdi enää lentämään takaisin Suomeen, joten mitä todennäköisemmin menen Brysseliin ja palaan takaisin vasta torstaina. Siinä se aika kuluu.

Kuvassa vasemmalta Poikaystävä, Margit, Anouk ja Ihmispiiras.

Leveä kravatti

Mietin, miltä se näyttäisi jos yrittäisin kirjoittaa paikalla ollessani sitä miltä paikalla oleminen näyttää, joko itse havainnoituna tai sitten ns. toisen käden tietona. Se voisi näyttää vaikkapa tältä:

Isäntä varaa kaksi euroleijonaa peuranpaistin kyytipojaksi. Vain puolikas toisesta pullosta kuluu snapsina joten jäähileinen pullo siirtyy kulkemaan viestikapulana kädessä. Kapula käy kädestä toiseen puolen minuutin ratakierroksilla. Isäntä ryntää saniteettitiloihin hoitamaan pitkää sylkeä mutta yritys jää hieman kalkkiviikoille. Isompi, isänmaallinen vieras joutuu niinikään yllätetyksi ja kuuma-askeltaa päämäärättömästi kunnes ruumis ottaa aloitteen ja euroleijona muuntuu hissi-ilmiön seurauksena ns. leveäksi kravatiksi.

Ulkona pari nuorta miestä maleksii kessuttamassa kuin aikamiehet, kun ovi rämähtää auki lähes saranoiltaan. Isänmaallinen mies ryntää ulos kaksipiippuisen vaarihaulikon kanssa, leveä kravatti edelleen rintapielessä ja ulisee. Nuorukaiset peljästyvät odottamatonta näkyä ja yrittävät itsesuojeluvaistonsa ohjaamana vaivihkaa tiedustella yllättävän entreen syytä ja selvittää mikäli luvassa olisi aito ja alkuperäinen deliriumkohtaus. Leveään kravattiin sonnustautunut isänmaallinen mies ilmoittaa hämillään ajatelleensa, että se näyttäisi hauskalta.

Myöhemmin, tuliaseilla leikkimisen ohella leveän kravatin herrasmies innostuu ja haluaa ampua hirvikiväärillä. Alituisen inttämisen väsyttämänä isäntä lopulta luovuttaa kiväärin yhdellä panoksella varustettuna herrasmiehen käsiin. Mitään ei satu, koska "ammunta tapahtui kaikkia turvamääräyksiä noudattaen".

Aamulla herrasmies herää kravatti kaulassa lattialta ja lausuu ensi työkseen heikolla äänellä kiitoksen siitä, että sai ampua ensimmäistä kertaa elämässään. Sillä hirvikiväärillä.

Mietin jos perustaisin englanninkielisen blogin jossa kuvailisin miltä elämä Suomessa vaikuttaa, mutta en kuollaksenikaan ymmärrä miten kertoisin tällaisia tarinoita edes kaukaisesti ymmärrettävällä tavalla taakseni jättämälleni seurapiirille. Ja vielä se, että tarinan sankarit ovat suurimmaksi osaksi töissäkäyviä, fiksuja ihmisiä, perheellisiäkin, lojaaleita ystävilleen.

Jos tarinaan on korjailtavaa, kommenttilaatikko löytyy alta.

Pariloitua maksaa

Etenkin ohimoiden ja munuaisten seutuun on jokapäiväinen maistoon puksutus matkaansaattanut kivuliaan olotilan. Ja taas pitää.

Muistutus

Täällä Suomen suurimmassa sisämaakaupungissa on vuokrat ns. pompsahtaneet sitten viime näkemän. Välimallin ilmoitukseni ja sitä seuranneiden yhteydenottojen perusteella pompsahduksen suuruusluokka olisi puolentoista vuoden takaiseen hintatasson nähden siinä 50-100€:n luokkaa. Siis oikeasti, runsaan 50 neliön kaksio Järvensivusta maksaa 800€/kk ja Armonkalliolta 700€. Rupuisesta 45 neliön 70-luvun kerrostalokaksiosta Pyynikillä pyydetään 650€. Vancouverin downtownista sillä saisi kaiken laista.

Niinpä riemastuin kun bongasin puolivahingossa verkosta saunallisen ja parvekkeellisen kaksion kansallismaiseman vierestä vuonna 2000 rakennetusta talosta hintaan ~540€. Ilmoitus poistettiin verkosta "suuren kysynnän vuoksi", mutta minut ja muutama muu valittu kutsuttiin esittelytilaisuuteen kello 1400. Tai näin kuvittelin, kunnes kello 1345 istuin läheisessä kahvilassa, tarkistin sähköpostini uudestaan ja huomasin, että tilaisuus olikin kello 1300. Minulle toivotettiin parempaa onnea ensi kerralla ja neuvottiin seuraamaan nettiä.

Pidin myös elämäni ensimmäisen seminaarin järjestäytymistilaisuuden. En ihmettelisi jos parkkipaikalla autot käynnistyisivät spontaanisti pakoputkeen kohdistuvan pakoilman kautta, sen verran pahasti imen.

Korpelan kanonisoitu kuva on niin kolme minuuttia kolmetoista vuotta sitten, mutta en vaan osaa.

Kaukosuhde

Täällä on julistettu moneen otteeseen kuinka optiot ja saavuttamattomat ideaalit ovat kätevämpiä kuin ikävän epätäydelliseksi usein osoittautuva todellisuus. Lakitieteilijä, tämä kävelevä esimerkki siitä että Ivy League -huippuyliopistot eivät takaa miesmakua, alkoi kartoittamaan kesäkouluja Suomessa. Perinteiset sukupuoliroolit tuntuvat ugreihin tottuneena poikasena hieman vierailta, mutta hänen kanssaan oli hyvä olla. Veroa kohtaan tuntemani järjen sammuttavan himon ja jatkuvan varpaillaanolon sijaan (tai lisäksi) oli hienoa tuntea olonsa turvalliseksi. Eilisiltaisen Doris-kokemuksen jälkeen kaukosuhteeseen ryhtyminen alkaa tuntumaan mitä suurimmalta viisaudelta. Elämä kun on kärsimystä, kärsimys johtuu halusta ja halun poistaminen poistaa kärsimyksen; parasta mitä voisi tapahtua olisi täydellinen vehtaamisesta luopuminen.

PS. Joku lukee tätä tekstiä edelleen UBC:lta käsin. Jos osaat suomen kieltä, erinomaista! Jos et, olet varmastikin joku entisistä tai nykyisistä asuintovereistani, tai sitten mici. Joka tapauksessa, kiitän esi-isiämme ja Mikael Agricolaa koukeroisesta kielestämme jota suurin osa verkosta löytyvistä kääntökoneista ei hanskaa lainkaan.

Poliittinen korrektius ja kohteliaisuus

Silloin tällöin Kanadassa tuntui siltä, että ihmiset olivat ylikorostetusti poliittisesti korrekteja sanomisissaan. Silloin joskus harvoin kun ennakkoluulot tulivat vahingossa pintaan, lipsahdukset ja niiden korjaileminen jälkikäteen olivat hauskaa seurattavaa. Kun eksoottinen Intian-setä tuli edellisenä viikonloppuna vierailemaan Settlesta Vancouveriin läksiäisteni kunniaksi ja menimme syömään päivällistä saksalaiseen ravintolaan, viereisessä pöydässä istunut vanha nainen kuuli saksankielisen höpinäni ja alkoi kyselemään mistä olemme kotoisin. Tibi oli Romaniasta, Johan Ruotsista, minä Suomesta, viereisessä pöydässä oltiin Slovakiasta ja Sveitsistä. Navjotin kerrottua olevansa Intiasta nainen ilmoitti topakasti

Mutta sinä olet kuitenkin syntynyt täällä Kanadassa kun olet tuon näköinen -- siis näytät noin normaa...

Tätä seurasi epämääärinen hiljaisuus ja epätoivoinen paikkoyritys:

...siis kun näytät tuollaiselta miesmallilta, voisit olla hyvin showbusineksessa mukana kun olet noin tavattoman komea!

Sitä, mikä näkyy Suomeen poliittisena korrektiutena, voidaan pitää käytännön sanelemana kohteliaisuutena ja huomaavaisuutena heterogeenisessä maassa, jossa asuu valtava määrä eri kulttuurien ja etnisten ryhmien edustajia. Tietenkin joskus varovaisuus, ja toisaalta herkkähipiäisyys ja kyvyttömyys nauraa oman kulttuurinsa erikoisuuksille menee tarpeettoman pitkälle, kun järjestetään seminaareja joissa keskustellaan onko oikein nauraa esimerkiksi japanilaisten käännöskukkasille (ja minkä takia niille nauraminen on enemmän sallittua kuin kiinalaisille nauraminen, ja minkä takia kiinalaisille nauraminen on kuitenkin sallittua mutta tummaihoisille ei -- kirjoitin bloggausurani ainoan hyvän merkinnän tästä aiheesta vuosi takaperin mutta en löydä sitä tähän hätään linkitettäväksi).

Tähän kohteliaisuuteen tai korrektiuteen tottumisen jälkeen suomalainen käsitys rehellisestä ja suorapuheisesta diskurssista tuntuu välillä hieman vaivaannuttavalta. Alkaneen sian vuoden kunniaksi lehdessä kerrottiin (tietenkin) Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaan ja Suomen Yrittäjien puheenjohtajan pitämästä puheenvuorosta, jossa hän kehotti suomalaisia ponnistelemaan etteivät ne vinosilmät voita meitä. Toimittajien kysyessä lausunnosta tämä suoraselkäinen mies ei parhaita "ei neekeri-sanan käyttämisessä ole mitään vikaa"-teekkariperinteitä noudattaen hahmottanut, että lausunnossa olisi voinut olla mitään korjattavaa.

Radiossa puhuttiin Idols-semifinaalien (sittemmin käsittääkseni tippuneeesta) liettualaisesta, (edelleen käsittääkseni) homokuvissa esiintymisestään tunnetuksi tulleesta kilpailijasta, ja tämän jälkeen kerrottiin minuuttitolkulla homovitsejä ennen seuraavan soittolistakappaleen soittamista.

Lovelace-Ilkka jaksoi mainita kerta toisensa jälkeen Tampin homo-, ruotsalais- ja neekerivitseistä kanadalaisesta perspektiivistä katsoen. Toisaalta, hän käytti kerran luennollaan pirullisinta koskaan näkemääni paitaa, jossa seisoi teksti I like being white.

Elämäntyyli

Lapsena leikin piti mennä käsikirjoituksen mukaan, täydellisesti niin kuin minäminäminä halusin. Alle kymmenvuotiaalle se onnistui mainiosti kolme vuotta nuoremman sidekickin kanssa. Aikuisena se ei oikein enää toimi. Sen sijaan että hyväksyisin asian, minua harmittaa kun muut eivät käyttäydy niin kuin minäminäminä haluan ja suunnittelen. Oman ikäiseni ja koulutustaustani omaavat ovat haistaneet kahvin ja joko muuttaneet etelään tai ulkomaille, tai sitten omaksuneet konservatiivisen elämäntyylin, lisääntyneet ja muuttaneet lähiöihin. Jäljelle jää vain alati läskittävä seurapiiri, ja jonka kymmenvuotiaan tavoin haluaisin käyttäytyvän tietyllä tavalla, ja sitten ahdistaa.

Piti ottaa yksi tahi kaksi keskiolutta seurapiirin synttärijuhlilla ja ajaa takaisin. Sen sijaan kauhoin keittoa kaksin käsin moninaisissa muodoissa ja lopulta tie kävi kohti Dorkalaa, tietenkin Tom Mixin vipillä ja häpeillen. Muutamassa tunnissa ehdin jo muistamaan miksi aikana ennen Vancouveria jaksoi niin kovasti ahdistaa. Ei tätä aikuinen ihminen jaksa.

Neljän tunnin yöunien jälkeen oli pakko nousta ylös, pestä naama ja kuivata se vessapaperilla. Pakenin Mixin ruotoisesta asunnosta harhailemaan kaupungille vain huomatakseni, ettei juuri mikään ole sunnuntaina auki. Siperian kahvilaa olivat sentään avaamassa juuri kun talsin sisään. Näytin Kanada-tumpuissani perin eksyneeltä. Ostin ne tumput Toronton lentokentältä. Seitsemäntoista kuukauden aikana ei tietenkään tullut parempaa matkamuistoa hoidettua. Tumput oli tehty sitä paitsi Kiinassa.

Juttelin tyttärien kanssa tunnin verran odotellessani (valheellisen) ajokunnon palautumista ennen kuin kahvilaan alkoi virtaamaan enemmän asiakkaita. Toinen oli poikaystävineen harkinnut muuttavansa Vancouveriin. Ne juttelivat paljon fiksumpia kuin minäminäminä joka problematisoi kaiken tarpeettoman monimutkaiseksi. Tajusin että jossain Tampereella on oltava kohtuullinen joukko sen kuuluisan aktiivisen elämäntavan harrastajia, mutta tämän joukon bongaaminen on yhtä vaikeaa kuin juopporemmien bongaaminen Vancouverissa. Ehkä ne hengaavat GoGolla tai jossain vastaavassa fitness-keskuksessa. Edellisen kerran nimimerkin -J- johdolla moisessa käyneenä se ei tuntunut aivan minun paikaltani, mutta kyllä nämä kaksi elämäntyyliä alkavat olla sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Ajettuani kotiin viimeisetkin seikkailijasankarillisuuden rippeet haihtuivat kun huomasin, että alkoholin turvottamiin ja turruttamiin silmäluomiini oli jäänyt pesun jäljiltä vessapaperia. Johtunee osittain tupakansavusta mutta näin kauheaa kankkusta ei ollut Kanadassa kertaakaan.

Hankkikaa kaksi lasta ja muuttakaa lähiöihin.

Postuumi

Ensimmäinen suomenkielinen lauseeni koostui yhdestä sanasta: Tampereelle. Iljettävän velipojan tarinat pulisonki-viiksiyhdistelmällä varustetusta miehestä joka saa leukansa sijoiltaan syödessään bratwurstia sekä dynamiittia läskeissään viskovista uuden vuoden viettäjistä tekivät paluun vanhaan yllättävän helpoksi.

Sekalaisten havaintojen joukkoon kuuluvat mm. ruokottomat hinnat lähikaupassa, lihavien ihmisten oletettua suurempi määrä ja ravitsemusliikkeiden sisätiloissa tapahtuva tupakointi. Ruokakaupassa unohdin että hedelmät pitää punnita ja ostokset pakata omakätisesti. Tuijotin myös erästä hyllyrivistöä muutaman kymmenen sekunnin ajan epäuskoisesti ääneen naureskellen, kunnes todella muistin että keskiolutta voi myydä muuallakin kuin viinakaupassa. Aion palata Citymarketiin ottamaan valokuvan seinien korkeudelle nostetuista Karhu-tynnyreistä ja lähettää sen Kanadaan. Huomautan kuitenkin etten ostanut pulloakaan lientä.

Koitin myös miessukkahousujen toimivuutta -10 asteen pakkasessa juostessa ja totesin että kevyt lenkkeily onnistui varsin ongelmitta. Elin ensimmäiset 24 tuntia syöden ainoastaan Vaasan ruispaloja ja juomalla Karhua, jonka jälkeen rohkaistuin kokeilemaan myös hernekeittoa.

Materiaalia tuli kerättyä viimeisellä Vancouverissa vietetyllä viikolla vierastarpeiksi asti. Tuntuu hieman hölmöltä alkaa tuottamaan postuumisti verkkopäiväkirjan omaisen tarinakokoelman viimeisiä säkeitä, mutta näillä mennään. Luvassa siis lähinnä epookkia edeltäviä merkintöjä. Maksutta Puistoon -projektin tulevaisuudesta täytynee päättää myöhemmin. S(e)ikkailija-sankarin suomalaisista edesottamusten kirjaaminen voisi toki tuottaa kiinnostavan näkökulman ruotostelevien seppojen elämäntapaan.

Epookki

Suomikuva

On vain asianmukaista, että ranskankielisen Wikipedian krapulaa käsittelevän artikkelin kuvamateriaali esittää sammunutta miestä Tampereella (un homme saoul à Tampere, en Finlande). Mitä helvettiä?

Luvassa lähitulevaisuudessa, valitettavasti.

Poispotkittu

Oopperalaulaja on pirun asiallinen ammatti. Ei ihme että tytöt tykkää, kun Schaunard keikaroi lavalla. Kalsarit jäi kuitenkin heittämättä. Huomasin että Brent löytyy jopa YouTubesta laulamasta.

Palatessani Collegeen uskiksen ja Orcunin kanssa nelikymmenpäinen joukkio huusi suureen ääneen ylläripylläriä, ja tiesin noin parin sekunnin ajan niiden erehtyneen henkilöstä. Karuudessaan ylivertainen nöyryytys kääntyi poispotkimisjuhliksi kun näin laulajan hengailevan väenpaljouden seassa.

Sitä jatkui lähes kuuteen asti aamulla. Nyt on pipi olo. Ulkona aurinko heijastuukin lumihuippuisilta vuorilta ja neidot käyskentelevät varpaat paljaana, mutta Suomessa odottaa Susan ja Eero.

Kalsarit lavalle

Tuossa sängyllä lojuisi kasa vaatteita ja tyhjä matkalaukku. Jos yhden laukun saisi pakattua valmiiksi, ja syntyisi kuva siitä kuinka paljon ylimääräistä roinaa haaviin on päässyt tarttumaan, mutta ei.

Vancouverilaisittain sushilounas lakitieteilijän kanssa, leikimme pariskuntaa ja leikkiminen sujuu surullisen hyvin. En muistanut että yhdessäolo voisi olla leppoisaa ja turvallista, muutakin kuin ainaista taistelua. Vaan leppoisuuden kääntöpuolena on aina vaaninut nopea kyllästyminen. Mitenkähän olisi nykyään.

Jätän lakitieteilijän ja näen Elisen viimeistä kertaa kampuskahvilassa. Meillä on hauskaa. Saan lahjaksi ison mustavalkovalokuvan kahdesta toisiinsa kietoutuneesta puusta. Toisella puolella todetaan

I think a visitor like you deserves a going away gift to remind him of the impact he has had on a place! Don't forget the beautiful coast of freedom, great friends, hairy legs and bruised bums. Keep learning to want to want that which you already have. Love, E.

Minua naurattaa: hän ajoi säärensä (joita kutsui termillä bushy) sunnuntaisia treffejämme varten ja on palellut siitä lähtien. Kutsun häntä jetiksi ja hipiksi, ja hän kutsuu minua likaiseksi vanhaksi mieheksi (ja takapuoleni ruhjeita brutaaleiksi).

Aiemmin mainittu alakerran laulaja esiintyy parin tunnin kuluttua Chan Centressä, La Bohème -oopperassa. Brent ei täytä oopperalaulajan ulkoisia kriteereitä: 170-senttinen Olli Keskisen, 15 vuotta nuoremman Vertaisvoimailijan ja skeittarin sekoitus josta lähtee ääntä kuin pienestä kylästä. Olemme varanneet joukon alushousuja lavalle heitettäväksi. Olen varma että ne päätyvät edessä istuvien katsojien päälle tai teatterimonttuun.

Eksoottinen Intian-setä nousee huomenna Seattlesta takaisin Vancouveriin potkimaan erityistutkijan pois mantereelta.

Kuten todettu, materiaalia on kerätty vimmaisesti niin että raportointi on jäänyt vähemmälle. Katsotaan millainen torrent on luvassa ennen kuin lihava nainen laulaa.

Kenttätutkimukset

Vancouver tiedottaa: Kaikki likenevä aika menee tällä hetkellä materiaalin keräämiseen ja kenttätyöhön, joten raportointi laahaa valitettavasti perässä. Materiaalista ei ole pulaa. Asiaan palataan.

Aika hidastuu

Jos teeskentelen kirjoittavani tätä merkintää lauantaina kello 18:45, niin en näkisi tulevaisuudessa uskovaisen tytön ensimmäistä suudelmaa, en Emily Carrin maalauksen tippumista päähäni hippitytön asunnolla, enkä tämän kutsuvan entisenä kilpapujottelijana takapuoleni ruhjeita brutaaleiksi. Enkä etenkään sitä että se mitä ei koskaan tule olemaan muuttuu tarinaksi joka olisi voinut olla.

Vasta luopuminen mahdollistaa saamisen. Koska kirjoitan menneisyydessä vaikka elänkin jo tulevaisuutta, tiedän myös että sitä mistä luovuin syntyi vasta kun luovuin siitä. Sitä kun on oppinut että parkua ei sitten perkele vieköön saa, mutta viikon kuluttua luvassa on pahin tyhjän päälle putoaminen ikinä.

Ja jos en näkisi itseäni kirjoittamassa tätä merkintää, haluaisin totisesti kokeilla mitä ikinä tämän kirjoittaja sitten onkaan vetänyt.

Sivuaskel

Kaiken syvällisen tilittämisen jälkeen kävi mielessäni, etten sitten koskaan ostanut autoa. Oman mielenterveyden tähden ei kannattaisi eksyä näille sivuille. Olisi kai pitänyt, mutta se on semmoista.

Syvänne

Luulin kirjoittaneeni siitä, miltä torjutuksi tulemisen pelko ja sen yli astuminen tuntuvat. Mutta enhän minä uskalla kirjoittaa miltä se oikeasti tuntuu. Tai siitä, kuinka luulen ymmärtäväni niin paljon enemmän kuin aiemmin. Ja jos olisin ymmärtänyt aiemmin, olisin valinnut toisin, mutta kun en ymmärtänyt.

Sen sijaan, että osaisin kuvailla miltä tuntuu löytää jokin vasta kun se on jo menetetty ja takertua siihen kiinni vielä pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, huomaan kirjoittavani omaa tyhjyyttään kaikuvaa todistelua. Jotain joka alentaa itselleni tärkeitä ihmisiä epämääräisesti muotoilluksi raporteiksi joka saa lukijan odottomaan lisää kuvauksia siitä, kuinka hyvin ne soivat. Enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.

Merkitys, kuulumisen tunne, huomioiduksi tuleminen, arvostetuksi tuleminen; sense of purpose, belonging, acknowledgement, appreciation. Kun mietin näitä ja näiden puutetta, Uskis ihmetteli kuinka vaikeaa täytyykään olla elää ilman Jumalan käsitettä.

Taidan lähteä liikkumaan ennenkuin tulee poru. Itse asiassa tuli jo. Diippii shittii.

Emmanuelle (Neljäs Ansa)

En edes muista kuinka ensimmäisen kerran ajauduin biotieteiden postdoc-kerhon järjestämään tilaisuuteen, mutta olo oli hieman kuin joogastudiolla: minä ja kymmenen eurooppalaista naistutkijaa. Vaikken ymmärrä biotieteistä mitään, postdoc-kerholla on tapana järjestää kiinnostavia seminaareja, luentoja ja ennenkaikkea sosiaalisia tilaisuuksia (joiden sosiaalisuutta lisää se, että kerho sponsoroi myös juomat).

Pari tapaamista takaperin tutustuin juuri UBC:lle tulleeseen ranskalaiseen postdociin, Emmanuelleen. Luonnontieteistä väitellyt biotieteilijä oli selvästi perso keskioluelle ja nikotiinin piikittämiselle, mikä puolestaan ennustaa triviaalisti keskimääräistä tutkijaa vähäisempää takakireyden määrää, miellyttävämpää ja vähemmän kuivakasta seuraa, sekä parempaa odotusarvoa halulle ja kyvylle nauttia elämästä noin yleisemminkin.

Edellisellä lounaalla emme paljoakaan vaihtaneet ajatuksia, mutta edellisen viikon lopulla hän pyysi minua ulos drinkille. On tietenkin totta että olen ainoa miespuolinen postdoc joka näillä lounailla ramppaa. Drinkki muuttui tietenkin usemmaksi, ja edellispäivän kansainvälisen illallisen aiheuttamasta närästyksestä ja väsymyksestä huolimatta onnistuin pysyttelemään hereillä baarin takkatulen ääressä sohvalla maaten. Marseillella on maine likaisena ja Pariisiakin tylympänä kaupunkina, jossa rikollisuus rehottaa. Ehkä tämä tausta teki biotieteilijästä ja hänen tarinoistaan vielä kiinnostavamman, joskin sai minut tuntemaan itseni ansaitusti kovin keskiluokkaiseksi.

Iltapäivällä tapahtunut valaistumiseni aloitteista ja teoista osoittautui miellyttävän toimivaksi jo toistamiseen saman päivän aikana, mutta myös hyödyllisemmäksi kuin uskalsin arvata: kahden aikaan yöllä huomasimme että biotieteilijän asuintoveri oli epähuomiossa lukinnut ulko-oven turvaketjulla. Asuintoveri ei reagoinut ovikelloon eikä puhelimen pirinään, ja ulkona oli useita asteita pakkasta. Pelastin biotietelijän taksilla Collegen lämpöön. Unen vähyyteen oman osansa antavat vielä se, että hän joutui kommunikoimaan parin tunnin yöunien jälkeen Ranskaan tekemänsä rahoitushakemuksen tiimoilta, ja parin tunnin kuluttua taas uudestaan, joten nukuimme noin neljä tuntia yhteensä.

Nyt väsyttää aivan järkyttävästi. Huomiseksi pitäisi tehdä lyhyt seminaarikurssin runko, sekä viedä Uskis treffeille. Huhupuheiden mukaan odotukset ovat kovat, luokassa spectacular. Minun kun pitäisi olla niin original eli ainutlaatuinen. Luvassa ovat mielenkiintoiset treffit. Olen jo aloittanut mielikuvaharjoittelun, sillä en ole herrasmies. Ja mitä näitä viimeisimpiä merkintöjä olen lukenut, niin luulen poistavani nämä huomenna ollessani vähän virkeämmällä mielellä.

Tekoihin (Kolmas Ansa)

Käyn torstai-aamulla tarkastamassa lakitietelijän voinnin. Käymme läpi samat rutiinit, hän esittelee minulle erilaisia espressolaatuja, tekee cappuccinon, kävelee hermostuneesti ympäriinsä, aloittaa askareita jotka jäävät kesken ja puhuu taukoamatta valla sisältöä. Kuuntelen, katselen ja ihmettelen tuota kainouden määrää muuten niin kovapintaisessa ja näkyvässä ihmisessä. Hänen katseensa kääntyy sivuun, ja silloin harvoin kun se kohtaa, hän näyttää kärsivältä.

Hän menee noutamaan vaatteita pyykkituvasta ja pyytää minua jäämään vartioimaan huonetta. Istun sohvalla, ja mietin torjutuksi tulemisen pelkoa: sitä mistä tuo pelko syntyy, miksi se on niin vahva ja kuinka se lamaannuttaa ja vie aloitekyvyn. Ja yht'äkkiä ymmärrän, tai ainakin uskon ymmärtäväni, ja kovin moni asia tuntuu selkeämmältä.

Ja paljon myöhemmin, kun hän on tullut pesutuvasta ja tullut, hän punastelee mutta katsoo silmiin eikä lakkaa hymyilemästä. Ja silti minusta tuntuu että olen menettänyt jotain.

Kansainvälinen illallinen

Illallisen onnistumisen kannalta olennainen lähtötekijä on pöytäseurueen valinta. Joutuminen tylsien ihmisten ympäröimäksi tarkoittaa tuntien mittaista piinaa, joka tekee ajatuksen maalin kuivumisen seuraamisesta kokolailla kiinnostavaksi.

Toinen riskitekijä on joutua istumaan samaan pöytään ihmisten kanssa, joille termit kohtuus ja ilmainen alkoholi ovat pistevieraita. En ole aiemmin nähnyt kanssa-asukkejani yhtä tukevassa humalassa jo ennen illallisen alkamista kuin nyt. Ehkä edeltänyt cocktail-tilaisuus oli tavanomaista parempi.

Viereeni istunut lakitieteilijä, henkilökohtainen uravalmentajani ja ennustajani tyhjentää valkoviinipullon ja ryntää varastamaan uuden pullon ruokaa jonottamaan siirtyneestä naapuripöydästä. Newfoundlandilainen taloustieteilijä onkii toisiin pöytiin jätettyjä avaimia rekvisiitakseen rakentamallaan onkivavalla. Aasialaisiin poikiin mieltynyt quebeciläinen pianisti nappaa Japanin ja Kiinan liput pöydällä olevasta lippurivistä, kääntää loput Aasian maiden liput sakettinsa suojiin, ja ilmoittaa irstaalla äänellä lähtevänsä metsästämään poikia kampukselta. Lakitieteilijä tunkee Suomen lipun rintavarustuksensa väliin. Onginnan kohteeksi vaihtuvat hameenhelmat ja iltapukujen olkaimet.

Naapuripöydässä istuva Collegen ykkösalkkis tivaa milloin palaan Suomeen, kutsuu minua nimellä darling ja vannoo tulevansa tapaamaan minua Suomeen jos vain kutsun hänet. Yritän sanoa jotain diplomaattista mutta lakitietelijän kädet alkavat seikkailemaan. Suomen lippu on katkennut. Möykkä peittää alleen rehtorin puheen. Darling, darling. Missä vaiheessa nämä ehtivät matkaansaattaa näin hövelin käytöksen? Syö minut jälkiruoaksi! Mikset sinä tehnyt mitään? Minut kutsutaan puhumaan, käteni tärisevät enemmän kuin koskaan, vedän stand-up showni, saan aplodeja, hävettää.

Kävelen pitkin käytäviä ja mietin miksen minä tee mitään. Lakitieteilijä voi pahoin, meribiologi siivoaa ja kakoo. Näen alkkiksen ja pakenen ulkoilmaan, ja lopulta Koerner'sin terassille. Miksen minä tee mitään? Mitä Verónique sanoikaan ensitreffeillä? Why won't you kiss me already? Jess kertoo, että miehen kuuluu tehdä aloite, aina. Juomme kolme pitcheriä ja kun pääsen takaisin Collegeen, olen vihdoin riittävän turta ettei edes harmita. Postituslistalla valitetaan ihmisten käyttäytymisestä illallisen aikana.

Nämä ovat akateemista eliittiä, maailman arvostetuimmista yliopistoista Stanfordista, Princetonista, Oxfordista. Kaikki tuo järkyttävä aivokapasiteetti, ja silti ne ovat yhtä lailla hukassa tunne-elämänsä kanssa. Liika äly hankaloittaa elämää, vaikka kuinka mahdollistaisi seitsennumeroisen tilin vetämisen tulevaisuudessa. Ja minä palaan sosialidemokraattiseen onnelaan ja toivon sydämestäni etten koe enää tarpeelliseksi todistaa tämän maailman suteille ja justaille yhtään mitään.

Päivä kuninkaana

Paluun ajankohta on asetettu. Uskoakseni tämä on ensimmäinen kerta kun tunnen jo etukäteen kasvavaa melankoliaa jostain jonka jätän taakseni, mitä ilmeisemmin pysyvästi. Kyse ei ole kaupungista vaan yhteisöstä. Aiemmilla kerroilla prosessi on ollut selvä ja irtaantuminen helpotus. Nyt elän yhden vaiheen loppua.

Samalla tuntuu siltä, että kaikki haluavat osansa, säilöä pienen osan aikaa ja minua. Tibi sanoi että moni täällä asuva tekisi mitä vaan saadakseen yht'äkkiä osakseni tulleen huomion itselleen. En tiedä kuka on hyväksikäyttäjä ja kuka käytetty, vai onko täällä kumpiakaan. Ja miksi he haluavat minut nyt ja miltä tuntuu palata yksin kotiin kaiken tämän jälkeen. Ja tapahtuisiko mikään tästä jos en olisi lähdössä, jos kaikki ei olisi tilapäistä.