Lohta ja snapsia

Akateeminen pätkätyöläinen(*) jatkoi ruokaravintoloiden kartoitusprojektiaan Dine Out Vancouver -teeman merkeissä perjantaina ja lauantaina. Ehkä joulun ajan kulutusjuhla ja uuden vuoden terveellisemmän elämän lupaukset laskevat ravintoloiden käyttöastetta, ja näin ne pyrkivät houkuttelemaan lisää asiakkaita. Ravitsemusliikkeen tasosta riippuen hintaan $15, $25 ja $35 oli tarjolla yleensä kolmen vaihtoehdon alkupala, pääruoka ja jälkiruoka. Oikeastihan ruokaa ei tuohon hintaan saa, koska päälle lätkäistään 7% arvonlisävero (goods and services tax), 7% pronvinsiaalivero (provincial sales tax) ja viineille 3%-yksikköä suurempi alkoholivero. Isommalle ryhmälle lisätään lisäksi automaattisesti 15% palvelumaksu.

Tähän piti kirjoittaa jotain ravintoloiden palvelusta ja tippauskulttuurista, mutta kirjoitan siitä myöhemmin. Sitä odotellessa, vaikka tämä(kin) linkki on so five minutes ago, hankkikaa parempaa lukemista: This Modern World. En jaksanut kaivaa seuraavaa Farkin kommenttiketjuissa toistuvasti esiintyvää sarjakuvaa arkistoista vaan linkitän sen suoraan.

(*) Piti ensin käyttämäni muodikasta termiä prekariaatin edustaja, mutta käytyäni pitkästä aikaa lukemassa mitä näiden foorumeilla kirjoitetaan ja tutkaillessani muita näihin kytkeytyneitä meemejä, sisäinen fascistini tuli seuraavaan tulokseen: missä ei sana auta, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua. En linkitä.

Koskaan et muuttua saa

Seuraavat kuusi vuotta ovat varmastikin oikein dynaamisia ja täynnä rohkeita uusia avauksia. Lisäkommentoinnin sijaan kehoitan erittäin lämpimästi lukemaan suosikkipoliitikkoni Soininvaaran vaalipäivää edeltävänä torstaina kirjoittaman kannanoton. [via Lentävä Juusto]

Takaraivograbbi

Panin torstaina neljännen kerran trikkejä pakastimeen ja omat aiemmin parjaamani välineet toimivat nyt kuin unelma: lasit toimivat piilolinssien kanssa erinomaisesti ja olivat käytännössä välttämättömät raetuiskussa, brändihanskat toimivat kelvokkaasti rannesuojien ja oikean takin kanssa, ja kypärä oli jo aiemmin hyväksi havaittu. Vancouverin jatkuva sade realisoitui komeana puuterikerroksena, joka pehmensi alituista konttaamistani. Silti löin pääni muutaman kerran tantereeseen pökerryttävällä voimalla joten sosialidemokraattinen kypärä osoittautui täysin välttämättömäksi varusteeksi kaltaiselleni tasapainorajoittuneelle. Jälkimmäisen voltin yhteydessä loukkasin myös oikean käteni siten, etten saa sitä nostettua kunnolla edes laittaakseni takkia päälleni. En oikein ymmärrä miten onnistun kaatumaan siten, että samanaikaisesti lyön takaraivoni ja olkapääni. Jälkimmäisen suorituksen jälkeen, yrittäessäni ensin muutaman kerran ylös mutta oltuani liian pökerryksissä iskusta, ja sitten kontatessani polviani myöten lumessa hernerokkasumussa rakeiden hakatessa kypärään, mielessäni kävi tämänkin harrastuksen järjellisyys. Kun ei ole sitä motoriikkaa, ei ole sitä motoriikkaa, vaikka kuinka yrittäisi syyttää sosiaalisia konstruktioita. Niinhän se on mennyt: kun joku kikkaili, se olin aina minä joka löysi tiensä sairaalaan.

Käsittääkseni laudan rinteen alapuoleisen kantin pitäisi olla jatkuvasti ilmassa, mutta käännöksissä piinatut jalat lopulta luovuttavat, laskevat etukantin alas ja sitten taas lennetään ja kiroillaan. Tänä torstaina varsinaisesti nautin itseni kiusaamisesta ne noin kaksikymmentä sekuntia jolloin laskettelin ihan oikeasti ja suhteellisen kovalla vauhdilla. Siis ennen kuin mäjähdin taas takaraivolleni. Tätä menoa kevään koittaessa osaan joko laskea laudalla tai sitten olen rikkonut paikkani, suurimmalla todennäköisyydellä oikean olkapääni. Ehkä pitäisi alkaa opettelemaan niitä Aikidon pehmeitä ukemeita.

Positiivista on se, että päivän sankariteot syntyivät vihreässä rinteessä lastenrinteen sijaan. Opin vihdoin käyttämään oikeanpuoleista jalkaani käännöksissä siten, että laskut menevät välillä muutamien käännösten verran ihan tyylipuhtaasti, kunnes ollaan taas turvallaan tai pysähdyksissä. Suomalaisesta rinnemerkintätavasta poiketen täällä vihreät rinteet eivät ole siirtymärinteitä vaan ihan oikeita laskettelurinteitä joissa saattaa olla lyhyt tasainen osuus (jota ennen kaatuessaan joutuu pomppimaan seuraavan laskun alkuun). Siniset rinteet ovat noviiseille jo myrkkyä, ja ne mustat tuplatimanttirinteet pujottelevat tällaisen toukohousun näkökulmasta kapeana superjyrkkänä norona puiden ja kumpareiden välistä. Vaikkei touhu olekaan näköradiossa esitettyihin sotamiehen temppuihin nähden mitään, se jotenkin konkretisoi laskijoiden välisen tasoeron. Sain asiasta hyvän muistutuksen vuokraamossa unohtaessani palauttaa vastikekuittini: joka vuosi vuorille kuolee ihmisiä. Kuukauden sisällä kaksi, joskin ko. opiskelijat taisivat yrittää offailla jonkun oikoreitin kautta.

Koiran vuosi, suden päivä

Kiinalainen uusi vuosi -- koiran vuosi -- alkaa sunnuntaina, 29. tammikuuta. Collegessa uutta vuotta juhlistettiin etukäteen keskiviikkona, sopivasti skotlannin epävirallisen toisen kansallispäivän, Robert Burnsin päivän yhteydessä. Collegen juuret ovat Shanghaissa ja täällä, kuten Vancouverissa ja Kanadassa yleensäkin, asuu suurehko kiinalainen vähemmistö. Niinpä uuden vuoden juhlistamisella oli osalle asukkaista muutakin merkitystä kuin toimia mukavana kulttuurinyanssina.

Kuten edelliselläkin kerralla, erityistutkija ei nytkään muistanut diplomi-insinöörin kultaista sääntöä vaan lipitti ilmaista viiniä enemmän kuin suotavaa olisi ollut. Tällä kertaa sentään onnistuin luovimaan itselleni poikkeuksellisen sujuvasti seurueesta toiseen välimallin smalltalkia harrastaen. Siinä missä koko muu porukka pönötti halvoissa Dressman-puvuissaan, itse keikailin tosi symppiksen tasaraitani ja Edinburghin Victoria St:ltä ostetun teknopanssaripaitani kanssa saaden osakseni tasaisesti kettuilua miehiltä (hiusrajan karkaamisella ja kommentin happamuudella oli voimakas positiivinen korrelaatio) ja kehuja tyttäriltä. Minkä sitä voi kun on vain niin viileä ja ajan hermolla. Vähän kuin olisi olisi saanut hopealusikan ala-asteen hiihtokilpailusta! Onnistuin vikittelemään sihteerikköä sekoituksella Conan O'Brienin nännejä ja Hasselhofin rekursiota saaden yleisön myöhemmin antamaksi yleisarvosanaksi peräti A+.

Illan viimeistely Koerner'sissa (enhän minä minnekään muualle täältä pääse) oli tyypillisen latteaa pöytäcurlingin ja fussballin juhlaa. Osallistuin blogihistoriani ensimmäiseen meemiin niin innokkaasti, että unohdin listata todellisia persoonallisuushäiriöitäni. Kuten vaikkapa sitä, että imen käytännöllisesti katsoen jokaisessa pelissä mutta samalla vihaan väistämätöntä häviämistä. Möyhkäämiseni ruhoni geneettisestä alempiarvoisuudesta ja jälkiabortoinnin tarpeesta olisi varmastikin kotipuolessa, jossa pelihermoni tunnetaan liiankin hyvin, jätetty ansaitusti vaille huomiota. Täällä ne perkeleet alkoivat tahallaan pelaamaan heikommin kuvitellen että hermoni ovat oikeasti riekaleina ja tarvitsen leppoistusta.

Hermojen menettämisen ja möyhkäämisen lisäksi muita persoonallisuushäiriöitäni ovat ainakin laiskuudella varustetulle perfektionistille tyypillinen krooninen tyytymättömyys, tämän erityistapauksena huono tylsyydensietokyky, sekä patologinen persous nautintoaineille yhdistettynä luterilaiseen huonoon omatuntoon. Tarkemmin ajateltuna vielä suurempi synti on se, että mitä läheisemmäksi käyn ihmisten kanssa, ja mitä enemmän vietän heidän kanssaan aikaan, sen helpommin rasitun (kalliolaisen vankilanopettajan lempi-ilmaisu, toim.huom.) näiden pinttyneistä luonteenpiirteistä. Sitten alkaa alati kasvava ja vähemmän peitelty narina sivulauseissa. Talvilomalla Suomessa jo muutama päivä riitti manaamaan tämän käyttäytymispatologian esiin. Täytynee jäädä odottelemaan seuraavaa meemiä jossa itsestään saisi kaivettua esille jotain positiivistakin, ei kai muuten noita rumia lihan piirteitä niin moni ihminen katselisi. Anteeksi.

Wikipedian mukaan Helsingin NRC:n päässä olevan kiinalaisen projektipäällikköni sukunimi "xu" tarkoittaisi koiraa. Gong Xi Fa Cai itse kullekin säädylle!

Miehet skulaa kympillä

Vaikka on vasta tammikuu, ulkona saattoi aistia kevään tulon. Aurinko paistoi, ruoho on vihreää, pesukarhut ja oravat uhittelevat ohikulkijoille ja ilmassa on heräävän luonnon tuoksu. Yliopiston puutarhaihmiset istuttelivat kukkia tulevaa kevättä varten tienpieliin. Helmikuun tulisi hevosmiesten tietotoimiston mukaan olla yksi vuoden parhaita kuukausia, tosin tarkistamalla keskivertoa säätä en oikein tiedä, mihin tämä näkemys perustuu. T-paita ja vuorellinen takki olivat joka tapauksessa ylimitoitettuja ulkoiseen käyskentelyyn. Lämpötilat heiluvatkin jossain kuuden ja kahdeksan asteen välimaastossa ja aina silloin tällöin vastaan talsii ihminen pelkissä shortseissa ja sandaaleissa. Onhan täällä verratenkin lämmintä, mutta ei niin lämmintä.

Hienosta säästä huolimatta suurin osa ajastani on mennyt sisällä istuessa. Kuuntelen Radio Helsingistä Heviurpojen uusintaa yölähetyksenä ja nautin siitä, kuinka mainio Lasse Kurki yhdessä herra Halmkronan kanssa soittavat toinen toistaan päättömämpiä hevikappaleita ja sankarisooloja mitä kummallisimmilta historian unholaan painuneilta -- usein saksalaisilta -- bändeiltä, ja siinä sivussa erilaisia 80-luvun heviklassikoita. Miesten suhtautuminen "paskimmillaankin parasta"-musiikkilajiin on vanhan metallimiehen mieleen: genren tahattomalle komiikalle, mahtipontisuudelle ja klisheille nauretaan, mutta lämpimän ironisella tavalla. Sellaisella joka syntyy aidosta fanitaustasta ja vuosien ellei vuosikymmenien harrastuneisuudesta. Sitä lapsena laulaa KISSiä ja WASPia ilmakitaraa soittaen kirkkaalla äänellä ymmärtämättä mistä ne tädin näköiset sedät sillä liikkidapilla oikein tarkoittivat ja sitten vuosia myöhemmin huomaa osaavansa laulaa sanat ulkomuistista -- ensimmäistä kertaa ymmärtäen mitä lapsena tuli laulettua. Samanlaista hyväntahtoista myötähäpeää kokee kuunnellessaan Heviurpoja. Vähän kuin joisi pimennetyssä olohuoneessa kiljua ja kuuntelisi Sabbathia, kyynelhän siinä silmään tulee.

Hevimusiikille tuntuu olevan ominaista teatraalisuus ja itseironia, tai ainakin vähemmän juhlallisesti kyky nauraa genren ulkoisille tunnusmerkeille. Festareilla liimataan ilmastointiteipillä sormet pysyvään pikkusormi-etusormi-asentoon, jotta vielä sammuessaan olisi rok:

Got to make it louder, all men play on ten
If you’re not into metal, you are not my friend

Vaikka jotkut uskovat että markkinamiehet räknäävät ja kalkyloivat ja kansa ostaa, on spinal tap -todellisuus suhteellisen kaukana tästä kirjaviisaudesta. Kuten niin monessa muussakin asiassa, se on rakkautta.

Työt puoliks

Kanadanmaalla parlamenttivaalit on sitten käyty ja uuden vähemmistöhallituksen muodostaa konservatiivien Stephen Harper, kertovat uutiset. Collegessa istuivat Social Loungessa napsimassa popcornia ja katselemassa kun aikavyöhykkeiden mukaisessa järjestyksessä viimeisen provinssin -- luonnollisesti BC:n -- ääniä laskettiin. Minulla ei ole varsinaisesti minkäänlaista käsitystä kanadalaisesta poliittisesta kentästä, joten en voi tästä aiheesta paljoakaan tämän enempää todeta. Sen verran olen kuitenkin havainnut ja antanut itselleni kertoa, että maahanmuuttajat, joita täällä on paljon, ovat yleensä arvoiltaan huomattavasti peruskanadalaisia konservatiivisempia, mutta he tuntevat samaan aikaan kiitollisuutta liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan -- ja tietenkin samalla hallitusta joka oli vallassa heidän päästessään maahan. Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että siinä missä neljä puoluetta kahmi yhtä itsenäistä ehdokasta lukuunottamatta kaikki parlamentin paikat, vaaleihin osallistui Suomeakin suurempi määrä erilaisia pienpuolueita: eläinoikeuspuolue, vihreä puole, Kanadan marxilais-leninistinen puolue, liberalitaarinen puolue ja marihuana-puolue.

Vaaleista puhuen, luin edellisen kirjoitukseni jota sekä julkisesti että yksityisesti kommentoitiin, ja tulin siihen tulokseen että minun pitäisi kommentoida itse itseäni. Oma mielipidekirjoitukseni oli juuri se: mielipidekirjoitus. Sitä ei oltu perusteltu millään tavalla vaan se perustui ilmiselvästi vain mielikuviin ja ajatuksiin, toisin sanoen vastenmielisyyden ja inhon tunteisiin. Erittäin pitkällä jännevälillä varustetun aasinsillan kautta pääsen siteeraamaan Mies Reenkolaa vuodelta 1948, jonka mukaan sukupuolisen kylmyyden ongelma ratkeaa, "kun selvitetään, miksi normaali nainen ei tunne viehätystä ajatellessaan hylkiöjuopon tai virtsalta lemuavan eskimon hänet raiskaavan". Siis toisin sanoen, joskus inho on suurempi insentiivi kuin halu. Kyllä, tuo siteeraus oli erittäin tarpeeton.

Höpisin jotain "rakenteista" ja siitä kuinka olen niihin tyytyväinen, mutta tarkoitin sillä nykyisen edustuksellisen demokratian ja äänestysjärjestelmän rakenteita: televisiosta tuttua jenkkilän oikeuskäytäntöä joka "ei ole täydellinen mutta parasta mitä on". Yhteiskunnan rakenteissa sen sijaan minun mielestäni esiintyy hysteriaa ja hermojen heikkoutta: muutoksia sosialidemokraattisen yhteiskunnan sakramentteihin ei saa ehdottaa tai alkavat pilkkakirveet lentämään. Esimerkiksi en itse edes muista, mistä siinä työreformissa oli kysymys, muistan vaan että Aho on ihan tyhmä ja keskusta maaseutujunttipuolue. Sama tietenkin koskee yhtä lailla lanseerattua vaihtoehdotonta leikkauspolitiikkaa: velat on maksettava takaisin toisteltiin vuonna 1991 ja toistetaan vuonna 2006. Vuoden 2004 valtionvelka on 45.1% BKT:sta. Kun katsoo EU:n keskiarvoja (63.4%), näyttäisi siltä, että Iso-Britanniaa lukuunottamatta yhdelläkään toisella "vanhalla" EU-maalla (15 maan joukosta) ei ole yhtä alhaista suhteellista velkaantumisastetta.

Mä en tajuu. Luen kansanedustaja 256:n kirjoituksia ja olen aina ollut hyvien puolella. Ehkei minun pitäisi esittää mielipiteitä, tai ainakin niitä pitäisi miettiä hieman tarkemmin eikä vain rykäistä ilmoille. Tai sitten lyön vain tiskiin vapaudu vankilasta -kortin ja mutisen jotain mielipiteiden ja lihan tyhmyydestä ja rumuudesta.

Ai niin: vähäisen eli muutaman kymmenen hengen otokseni perusteella muuten Halonen on Suomi-kuvan kannalta melkoisen hyvä valtti. Suomi sijoitetaan maantieteellisesti jonnekin akselilla Skandinavia, Englannin kanaali ("somewhere between Holland and UK, right?") ja IVY-maat. Suomalaisesta historiasta ei myöskään paljoakaan tiedetä, ei sen puoleen Nokiasta (sen sijaan vancouvermaisesti Suunto ja Polar ovat asian harrastajille kyllä tuttuja) tai Häkkisistäkään. Mutta se tiedetään, että maa on kylmä, tasa-arvoinen, häviää Kanadalle jääkiekossa -- ja sillä on naispresidentti.

Kuten totesin alempana: "Mutta kannattaa muistaa, että elin nuoruuteni Nokialla. Siitä poliittisesta elämänkoulusta palautuminen onkin elinikäinen prosessi." Tähän täytyy vielä palata. Missä maassa viljakin kasvaa nopeimmin?

Kyllä kansa tietää

Unohdin näemmä äänestää presidentinvaalien 2. kierroksella. Vaikkei äänestystulos tulekaan olemaan yhdestä äänestä kiinni, olen yleensä pyrkinyt tunnollisesti täyttämään kansalaisoikeuteni jättämällä tyhjän äänestyslipukkeen. Edellisen asuinsijani ikkunan alla maleksineet kiljua kitanneet kadunvaltaajat örisivät taannoin jotain siitä, kuinka äänestämättä jättäminen on silleen niinkuin vastalause riistolle ja epätasa-arvoisille rakenteille. Olen sillä lailla tylsä ihminen, että minusta nykyisissä rakenteissa ei ole kerrassaan mitään sen suurempaa vikaa. Olisin varmaakin löytänyt äänestämisen arvoisen ehdokkaankin jos olisin oikein yrittänyt, mutta jokaiselta listalta löysin lisäksi välittömästi ehdokkaita joille en missään tapauksessa halunnut edes sitä vertailuääntä lahjoittaa.

Mitä ehdin suomalaisia lehtiä seuraamaan, hämmästyin kuinka avoimesti Sanoma Oyj:n ja Alma Median dominoima valtamedia liputti porvariehdokkaan puolesta. Kuten aina, vaaleja tunnutaan käyvän mielikuvatasolla tylsien asiakysymysten sijaan. Jokaisessa kannatusgalluppeja kommentoivissa artikkeleissa muistettiin mainita Halosen suosion romahtamisesta, demarikampanjan ylimielisyydestä ja ehdokkaan justiinamaisesta ärtyneestä esiintymisestä. Tähän viimeiseen koukkuun tartutaan niin vahvasti, että lataamassani YLEn radiotentissä Niinistökin muisti useamman kerran väistää Halosen kommentit syyttämällä jälkimmäistä muistaakseni "suuttumisesta" (en muista mitä muita sanoja tässä käytettiin, mutta eivätköhän ne kuulu sarjaan loukkaantua, kiukutella tms). Kuten aiemminkin, mutta alati kiihtyvällä vauhdilla äänestystapahtuma tuntuu perustuvan mielikuviin. Nyt Niinistön momentum tulee lähinnä epämääräisestä halusta saada aikaan "muutos", ja suomalaisesta epäluulosta "ylpistymistä kohtaan".

Kun oikein haluan kiusata itseäni, suuntaan iltapäivälehtien keskustelupalstoille lukemaan kun kansa argumentoi. Keskustelun kuvaaminen keskikaljakuppilatasoiseksi vennamolaiseksi jankkaamiseksi tekee hallaa sekä keskikaljakuppiloille että etenkin Vennamolle joka oli sentään älykäs ja suomen kieltä taidokkaasti käyttänyt poliitikko. Vierastan yhtä paljon sitä karkeaa tekopyhyyttä jolla ammattiyhdistysliikkeet, kärjessä kaikkien työttömien vihollinen Ihalainen, liputtavat avoimesti istuvan presidentin puolesta ja samaan hengenvetoon milloin syyttävät porvaripuolueita epäreilusta yhteistyöstä (sic!), milloin maalailevat uhkakuvia siitä kuinka maa suistuu sääty- ja huutolaisyhteiskuntaan jos äänestäjät äänestävät väärin.

Mietitäänpä hieman. Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Keneltähän se mopo on pahimmin lähtenyt käsistä? Suomella on ollut aina aikaansa sopiva presidentti enkä usko että kumpikaan ehdokas olisi erityisen huono vaihtoehto.

Oikeasti toisen kierroksen olennaisin kysymys on se, kumman ehdokkaan kannattajat pääsevät näpäyttämään hävinneen puolen kannattajia. Tai äänestäjän kannalta se, kumman ehdokkaan kannattajia (tai vaihtoehtoisesti, vastustajia) kohtaan tuntea suurempaa vastenmielisyyttä. Omalla kohdallani en osaa päättää, kumman innokkaimpia kannattajia inhoan enemmän: Kalea ja kokoomusnuoria vai Hakaniemeä ja Heinäluomaa. Ammattikuittailija Lehtola kiteytti asian jo kolumnissaan melko herkullisesti.

Oikeasti seuraavat merkittävät vaalit ovat seuraavat eduskuntavaalit. Ja ellei ihmeitä tapahdu, seuraava pääministeri on Eero Heinäluoma. Ehkä aika kultaa muistot, mutta minulla on jo nyt ikävä valtiomieshenkilösarjan poliitikkoja: ihmisiä joilla on visio maan parhaasta, kyky ajaa tätä visiota eteenpäin ja riittävän paksu nahka. Talouden romahdettua ja sosialidemokraattien paettua hallitusvastuuta Ahon hallitus aloitti matokuurin ja vei maan Euroopan Yhteisöön. Keskustapuolueen johtama hallitus, jonka ulkoministeri Haavisto oli entinen MTK:n puheenjohtaja. Lipponen jatkoi samalla linjalla ja profiloitui eurooppalaisena valtiomiehenä. Sitäpaitsi tämän maan kovimpia porvareita ovat tietenkin porvaridemarit: Lipponen, Sailas, Jaakonsaari ja kummpanit. Kävin Turussa eräänkin velikullan kanssa läpi millainen hallitus on seuraavaksi luvassa. Pitää kaiketi hakea jatkoa työluvalle täällä.

Minä näkisin mieluiten Halosen presidenttinä ja Niinistön pääministerinä. Sitäpaitsi kansainvälisestä näkökulmasta ehdokkaiden näkemykset ovat niin lähellä toisiaan, että muutenkin vanhentunut oikeisto-vasemmisto-jaottelu tuntuu lähinnä vähäiseltä nyanssilta. Tärkeämpää on fiilis.

Sinne missä kipu on

Olen näemmä saanut aikaiseksi lähes 150 blogimerkintää. Jos tiede etenisi samaa tahtia kuin tämän rainan kirjoittaminen, minulla olisi tukku hylättyjä papereita.

Sain itseni ensimmäistä kertaa arkiviikolla vuorille laskettelemaan. Virallinen motivaatio tuli siitä, etten ole käyttänyt jokatorstaista weekniter-korttiani vielä kertaakaan sen ostamisen jälkeen. Oikea syy on tietenkin se, että ostin itselleni 4. kadun liikkeistä kypärän, lasit ja uudet hanskat kadonneiden tilalle. Vaikea sanoa olivatko ostokset hintansa arvoisia huolimatta alennusmyynneistä ja siitä, että sain aikani tingittyäni vielä siedettävät lisäalennukset rojuista. Tämä laskettelukausi taitaa olla ohi koska liikkeissä oltiin pikku hiljaa siirtymässä myymään seuraavan kauden varusteita.

Kypärän pitäminen Vancouverissa ei vaadi ihan samanlaista sosialidemokraattista vakaumusta kuin Suomessa koska arviolta joka kolmas vastaantulija on jo varustautunut potalla. Pään suojaamisen sijaan olisin tosin tarvinnut polvisuojia ja housujen alle puettavia impaktiliivejä ahteria suojaamaan. Lasit olivat kaiketi ihan hyvät mutta silmälasit niiden sisällä huurtuivat pahemman kerran. Hanskat olivat anuksesta, kuten arvata saattaakin sijoittaessani järkivarusteiden sijaan halvimpiin brändituotteisiin. Jo lastenrinteessäkin tuuli piiskasi rakeita päin naamaa sellaisella intensiteetillä että pärstään sattui. Kipu tekee nöyräksi. Entistä raskaammaksi käyneen joogaamisen jälkeen kintut eivät olleet muutenkaan herkimmillään. Riemua kerrakseen. Lisäksi kuski rikkoi omat lasinsa joten minut äänestettiin parin Bailey's-kaakaon jälkeen kuskiksi. Tuntemattomalla autolla jäisellä vuoristotiellä arpominen sileillä kesärenkailla täydessä hernerokkasumussa kruunasivat kokemuksen.

Perjantaina pääsin havaitsemaan, että osaston postdoceista vain eurooppalaiset (sekä yksi Montrealista kotoisin oleva paikallinen) katsoivat saksalaisen primus motorin järjestämän kaljoittelusession osallistumisen arvoiseksi. Matkustaessani kotiin pitkän illan jälkeen -- siis siinä yhdentoista tienoilla -- paikalliset supermarketit ovat vielä auki ja ohittamani uimahalli on täynnä illallistaan sulattelevia ilta-uimareita. Terveet elämäntavat ovat todellakin penetroituneet tähän kaupunkiin. Vastaantulevista ihmisistä hämmästyttävän moni käyttää juostessaan shortseja ja T-paitaa vaikka jatkuva pieni sade tihuttaa taivaalta ja lämpötila tippuu sinne kuuden asteen tienoille. Ehkä ne ovat muuttaneet tänne muualta Kanadasta josta vielä löytyy ihan oikea talvisää.

Mainituissa supermarketeissa osataan myös myydä perhekokoja. Kuuden wc-paperirullan pakkaus päivittyy muutamalla dollarilla 12, 16 ja lopulta 25 rullan pakkaukseen. Sama logiikka pätee lähes tuotteeseen kuin tuotteeseen. Miksi ostaa yhden litran Tropicanaa lähes Suomen hinnoilla, kun 2.6 litran muovipönikkä lähtee paljon kuluttajaystävällisempään hintaan. Tarvitsi sitä sitten moisia perhekokoja tai ei.

Sitä edellämainittua sadettakin on tarjolla ihan kotitarpeiksi asti. Kuten muualla jo todettiinkin, Vancouver oli lähellä kaikkien aikojen ennätystä peräkkäisten sateisten päivien määrässä, mutta valitettavasti 27. peräkkäisen sadepäivän jälkeen väliin sattui yksi aurinkoinen päivä. Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että keskimääräiseen viikkoon mahtuu keskimäärin yksi kuiva päivä. Sateenvarjoa en silti ole avannut neljään kuukauteen. Käytettynä ostettu tosi vaihtoehtoinen saksalainen armeijatakkini on riittänyt sateen ulkona pitämiseen.

Nyt pitäisi kirjoittaa raporttia. Luin joululahjakirjani selityksiä Fermin paradoksille ja nukahdin. Yritetään uudestaan. Pöydälläni koreilee elämäni ensimmäinen rintanappi.

31-aastane ja ikke veel meemineitsi

Tulevaisuudessa langattoman tietoverkon ja langattomien PDA-laitteiden edelleen lisääntyessä nykyinen tietoverkon muoto, jossa muutamat megasolmut tuottavat tietoa suurelle lukijajoukolle, tulee todennäköisesti antamaan hieman tilaa kevyille "nanoverkoille", joissa suuri joukko henkilöitä tuottaa tietoasisältöä kukin pienelle ryhmälle. Blogit ovat tämän ilmiön ilmentymä: suurin osa blogilistan kärjessä killuvista teoksista on saavuttanut kolmenumeroisen lukijakuntansa lähinnä tulemalla markkinoille oikeaan aikaan, ennen kuin ns. Blogistan räjähti käsiin ja tämän kaltaisia hiustenleikkuukötöstyksiä alkoi ilmaantumaan kuin sieniä sateella. Harrasteblogeista käsityöblogien suosio ja keskinäinen verkottuminen on todella vaikuttavaa, mutta muuten harva kirjoittaja kykenee tuottamaan puhtaasti johonkin tiettyyn aiheeseen liittyvää tekstiä kiinnostavasti viikosta toiseen. Suurin osa blogeista on kuitenkin enemmän tai vähemmän kirjoittajan arjesta kertovia luomuksia.

Ehkä tämän takia toimittajilla tuntuu olevan kovasti "happamia ovat pihlajanmarjat"-tyyppinen asennoituminen verkkopäiväkirjoja kohtaan. Kun sisällön julkaiseminen on käytännössä ilmaista, suurien mediatoimijoiden monopoli käy uhatuksia ja samalla käy ilmeiseksi seuraavan määritelmän ohuus:

Tiedotusoppi tutkii viestintää yhteiskunnassa, erityisesti medioiden avulla tapahtuvaa julkista tiedonvälitystä. Koulutus painottuu journalismin tutkimukseen ja käytäntöön. Näitä yhteensovittaen kehitetään journalistista ammattitaitoa. Lisäksi opinnot antavat perusvalmiudet tutkijan työhön ja kelpoisuuden alan jatko-opintoihin. Tutkinto ei ole vain ammattikoulutusta vaan laajaan kulttuurintuntemukseen ja tieteelliseen sivistykseen tähtäävä väylä.

Siinä missä Kehruu-Jennyjä sopii repiä rikki, blogger.com:in miljoonia tuotoksia vastaan on vähän hankala taistella muuta kuin osoittamalla sopivasti paheksuntaa paperimediassa. Ei silti, kyllä minä edelleen luen mieluummin hyvin toimitettuja juttuja kuin internetin pikku-uutisia. Ja vaikka paperin hypistely olisikin jäänne ajoilta jolloin kaverin turkista nypittiin loisia, se tuntuu silti vallan paljon mukavammalta kuin koneen ruudun tuijottaminen.

Ja kaiken tämän jälkeen, tällaisen pienen harrasteblogin on kiva paistatella suurempien solmublogien lämmössä ja ottaa osaa historiansa ensimmäiseen lihaisaan meemiin. Viisi omituista tapaa, niitä pitäisi kyllä kysyä joltain muulta kuin minulta itseltäni:

1. Huonojen päätösten tekeminen krapulassa. Mitä karmeampi kankkunen, sitä varmemmin tilaan ravintolassa vuohenjuustorucola-annoksen, tuopillisen kirsikkaolutta ja menen sen jälkeen Stockmannin hulluille päiville ostamaan Ilves-lippalakin ja jatkan matkaani taidenäyttelyyn. Yleensä huonoa päätöstä edeltää intensiivinen ja tuskainen miettiminen ja noin kymmenen sekunnin jälkeen päätöksen loppuunviemisestä suusta pääsee karmea "voi ei!"-korahdus. Asia nyt vain on niin.


2. Häävävälismi eli patologinen tarve urahdella valittuja sanoja ääneen. Alkuperäisen Elimäen tarkoitus -kirjasta lainatun määritelmän mukaan nämä olivat ääniä, joita päästetään suihkussa tarkoituksenaan karkoittaa edellisestä illasta mieleen palaavia muistoja pois. Itselläni nämä kyllä tuntuvat liittyvän viimeisiin 30 vuoteen tai jotain. Yksityisesti ääniä päästetään hälyttävän suurella äänellä (edellisessä asuinpaikassa piti aina välillä äännähtelyn jälkeen pitää lisää vähäisempää meteliä jotteivat ne älähdykset kuulostaisi liian paljon riitelyltä tai hätähuudoilta). Urahtelua esiintyy myös miettiessä. Ulos tulee joko järjettömiä lauseita tai yksittäisiä epäsiveellisiä sanoja. Edellisen erikoistapauksia ovat äänten pitäminen autossa matkustettaessa ja tarve tarve lausua ulkomaankielisiä lauseita erittäin vahvasti eläytyen (tästä minulle huomautettiin japanin kielen kurssillakin).
   
   Muistan elävästi kuinka Argentiinassa esittäydyn yliopiston tutkijoille ja menen rännille toimittamaan tarpeitani huutaen suureen ääneen "Perro! Hacienda!", kunnes huomasin että joku istui viereisessä kopissa. Pakenin paikalta, mutta kyseinen tutkija luonnollisesti arvasi aksentista kuka älämölöä piti ja kävi kiinnostuneen tiedustelemassa, onko tämä kovinkin tyypillistä suomalaista käytöstä. En edes lähde muistelemana millaista älämölöä Saksassa ja via Baltican reissulla tuli harrastettua. Jälkimmäisessä siihen sortuivat paljon painokkaammin muut kuin minä.


3. Anaalinen tiskaaminen. Vihaan tiskaamista, mutta sen lisäksi minulla on pakkomielle tiskata astioita hanskat kädessä niin kauan että niissä ei näy vähäisintäkään rasvatahraa. Mielestäni tämä ei tosin ole pakkomielle vaan vain normaalia käyttäytymistä. Tapani tarkastaa muiden tiskaamisen tuloksia on aiheuttanut erinäistä närää erinäisissä parisuhteissa ja niiden ulkopuolella. Keskimäärin ihmiset tiskaavat kuvottavan huonosti astiansa. Se, että oma keittiöni on muuten (tai on ainakin ollut, ei ehkä enää) saastainen ei anna mitään lisäsyytä arvostella tätä tapaani, perkele.


4. Mitätön ärsyyntymiskynnys mutta kosmologinen reagointikynnys. Muuton jälkeen lappeelleen jätetty työpöytä työhuoneessa ärsyttää kosolti mutta sitä ei vaan voi nostaa pystyyn. Ensimmäiseen vuoteen. No, ne olivat sekavia aikoja ne. Kiitos, isi, pitikö kaiken aina olla niin viimeisen päälle organisoitua, m'täh?


5. Kiinnitän patologista huomiota vastaantulevien vastakkaisen sukupuolen edustajien jalkoihin. Tällekin on varmaan joku hyvä selitys.

Lisäksi haluaisin ipittää siitä, että aivoni ovat rikki. Minulla on hyönteisen keskittymiskyky. Pitikin kirjoittaa tätä julk... mutta mistäs tuo viekoitteleva hiilidioksidi oikein kantautuukaan aistimiini?

Menipä ruumistiseksi. Ei tällaisella pienellä ole ketään jota haastaa. Kotiyliopistolla olisi kyllä muutamia tahoja joiden tulisi päivättää vähän ahkerammin, sano. Taidan katsoa viimeisen osan Mennen tullen -sarjasta. Merihaka -- avaruusajan metropoli!

DDR - maa kehityksen kärjessä

Maailmanloppu loppui joten siirtyminen tapahtui japanilais-korealaisen vessakeskustelun jälkeen kohti Mauditea. Lupaan pyhästi että nämä touhut loppuvat alkuunsa. Silti ja sitä ennen, Makkaratalon Anttilasta mukaan nappaamani Studio Julmahuvin DVD on tarjonnut sirkushuveja kerrakseen. Nimikkoshow'n Viimeiset vaeltajat, Muksuluuri, Roudasta rospuuttoon ja Z-Salamapartio toki maistui, mutta Mennen Tullen oli täysin uusi tapaus. En voi uskoa kuinka kyseinen sarja on päässyt näin täydellisesti luiskahtamaan ohi allekirjoittaneen valvovalta katseelta. Toisaalta, television katseleminen ei ole aiemminkaan kuulunut ns. ydinharrastuneisuuteni piiriin. Näin ensipuraisun (tai siis, 3/4 sarjasta on jo katseltu) perusteella tuntuu siltä, että jälkimmäinen sarja itse asiassa pesee edellisen. Ainakaan en muista että aiemmin suomenmaassa olisi tämän tasoista puoliviiheellistä draamaa saatu aikaiseksi. Vaikka tunnustaudun connoussierin commonalities/differences-analyysin puitteissa kohtuulliseksi kummelifaniksi, tämä on kuitenkin jotain aivan muuta verrattuna em. poppoon kultakuumeisiin ja muihin vähäverisiin elokuvankaltaisiin rääpäisyihin.

Mulla on yksi tuttu mirkku Pukevan kosmetiikka-osastolla duunissa. Sä voisit aloittaa huokealla Mennenillä. Sitä saa sieltä litran säästöpulloissa, kestää melkein kuukauden!

Maailma jälkeen 9/11

Eräs arjen alkamisen merkki on se, että Collegen puhuja- ja konserttisarja on jälleen käynnistynyt. Tänä iltana vuorossa oli luento 9/11 jälkeisestä maailmasta.

Vaikka luento ei sinänsä tuonut muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta uusia näkemyksiä, se oli silti erittäin kiinnostava synteesi Yhdysvaltojen harjoittamasta politiikasta 2000-luvulla. Tai ennemminkin, siitä kuinka Yhdysvaltojen nykyinen politiikka on oikeastaan jatkumo jo kylmän sodan loppumisen ajoilta jolloin maailmasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tuli enemmän tai vähemmän yksinapainen, ja kuinka jo ensimmäisen Persianlahden sodan aikoihin Yhdysvalloissa vaikutti uusi, amerikkalaisia arvoja universaaleina arvoina käsittävä doktriini. Olen aiemminkin törmännyt PNAC-projektiin (Project for the New American Century) jonka aivoriiheen kuului mm. Paul Wolfowitz, mutta jotenkin olen aiemmin antanut ko. tiedonjyväsen mennä läpi toisesta korvasta. Kyseinen organisaatio on edelleen olemassaolevilla verkkosivuillaan tuonut varsin voimakkaasti esille unilateralismin periaateettaan ja näkemystä siitä kunka nykyisen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen hegemonian (Yhdysvaltojen sotilasmenot taisivat olla noin 50% koko maailman sotilasmenoista ja suuremmat kuin seuraavan 15 suurimman sotilasbudjetin omaavista valtioista) aikana amerikkalaisia arvoja ja demokratiaa tulee aktiivisesti viedä maailmalle.

Tämä ajatus ei ole vasta nykyisen neokonservatiivisen hallinnon aikaansaannosta, vaan se oli esillä jo niin isä-Bushin kuin Clintoninkin hallintokaudella. Erona oli se, että edellinen sai koottua laajan koalition ensimmäistä Irakin sotaa varten YK:n alaisuudessa ja jälkimmäinen korosti myös kansainvälisen yhteistyön merkitystä, kun taas nykyinen Bush nuoremman hallitus toimii aiempaan nähden huomattavasti räikeämmin ja epädiplomaattisemmin ajaessaan ohjelmaansa. Suurimmaksi osaksi tämä momentum saavutettiin nimenomaan WTC-iskujen aiheuttaman trauman kautta, jonka jälkeen hallituksen toimien kritisointi saatettiin useamman vuoden ajan vaientaa vedoten kansalliseen turvallisuuteen ja isänmaallisuuteen. Viimeisimpien kidutus- ja salakuunteluskandaalien jälkeen tosin näiden perusteluiden oikeutus ei enää näytä yhtä vedenpitävältä edes Yhdysvaltain maaperällä.

Yritän kirjoittaa asiasta lisää myöhemmin. Viimeisien vuosien aikana leijonanosa allekirjoittaneen suorittamasta kirjoitustyöstä on suoritettu alkoholin vaikutuksen alaisena. Ehkä tapa alkoi kirjoittaessani diplomityötäni. Väitöskirjan kirjoittamisen aikoihin juomat olivat muuttuneet jalommiksi: Jim Beanin sijaan kirjoitusjuomana toimi Laphroaig. Tämän blogin kirjoittaminen puolestaan onnistuu lähinnä La Fin du Mondea kittaamalla. Eilinen työstä ja taistelusta kertonut tilitysraiska syntyi puhtaasti maailmanlopun meiningillä eikä tämäniltainenkaan kötöstys ilman taivaallista apua synny. Onneksi edellinen viikonloppu käänsi jetlaginaikaerorasituksen suunnan siten että nukkumatti ei enää saavu sinisellä Trabantillaan yhdeksän jälkeen illalla.

Vuonna 1961 presidentti Eisenhower -- kenraali, armeijan ylipäällikkö ja republikaani -- varoitti kansalaisiaan siitä, että suurimpia uhkia Yhdysvaltojen demokratialle ja maailmanrauhalle on armeijan ja suuryritysten (military-industrial complex) ylivalta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin moiset puheet leimattaisiin epäisänmaalliseksi vasemmistolaiseksi hihhuloinniksi. Maailma muuttuu, Eskoseni.

Paikat kuntoon

Vaikka projektini 90-kiloiseksi teräsjumalaksi tulemiseksi onkin edennyt hieman nihkeästi viime aikoina, sain kolmeviikkoisen lensun ja roskaruuan veltostaman ruhoni raahattua Birdcoopiin perjantaina pienimuotoista harjoittelua varten. Vaikka yritin ottaa harjoittelun erittäin kevyesti, sain silti paikkani jumiin. Ehkä syynä oli se, että taljat sijaitsivat juoksumattojen ja steppereiden edessä. Pitihän sitä edes yrittää.

Lauantainen järjestyksessä toinen lumilautauilusessio ei sekään sujunut ihan yhtä mallikkaasti kuin edellisellä kerralla. Vaikka annoin itselleni kertoa lumitilanteen olleen erinomainen torstaina, perjantaiset sateet olivat kovettaneet pupujussimäen perin takapuoliepäystävälliseen kuosiin. Nopeiden käännösten harjoittelu tarkoitti jatkuvaa häntäluun ja polvien pommitusta ja paikat ovat vieläkin mustelmilla. Olin liian pihi ostamaan $80 hintaista kypärää ja onnistuin päivän päätteeksi vielä hukkaamaan tasan kaksi kertaa käyttämäni Dakinen hanskani (Dä-kain, kuten minua löytötavaratoimistoon soittaessani valistettiin). Viimeisten laskujen aikana kaatuminen sattui jo niin paljon että aloin ihan oikeasti pelkäämään nurin menemistä. Kipu opettaa. Kintut ovat vieläkin jäykät nysväämisestä. Kun asiasta oli puhetta niin todettakoot että Cypressin huiput ovat 1432 ja 1193 metrissä ja perustaso 910 metrin korkeudessa.

Tänään aloitin edistyneen astangajoogakurssini joka on jatkoa edellisvuoden kurssille. Viimeiset viikot ovat näemmä onnistuneet kaiken muun lisäksi jäykistämään jäsenet. Harjoitus tuntui perin raskaalta mutta samalla kovin tarpeelliselta. Ylenmääräiseen nukkumiseen, kahvinryystämiseen, nikotiinin imppaamiseen ja kaljoitteluun tottunut mielen temppeli vikisi vastaan mutta vielä minä sille näytän.

Kampuksella kävellessäni huomaan, että kevätlukukausi on tosissaan alkanut. Ihmisiä kävelee parhaimmillaan tiheämmässä kuin Tampereen Hämeenkadulla perjantai-iltana. Ihmettelin aikani sekä ihmispaljoutta että yliopistoalueen suurta kokoa, kun vaikkapa Helsingin yliopistolla on kirjoilla lähes yhtä paljon opiskelijoita. Vaan siinähän se vastaus tulikin: kirjoilla. Tuntuu siltä, että kun opiskelusta ensinnäkin joutuu maksamaan -- vaikka vain sen $6000/lukuvuosi -- ja toiseksi, kun keskiarvoja tarkkaillaan kaiken aikaa ja vaikkapa erikoistumissuunan valinta tapahtuu parhaat-ensin -pohjalta, kirjoilla olevat ihmiset ihan oikeasti opiskelevat. Niitä 14 vuoden "laaja-alaisesti itseään sivistäviä" yhteiskuntatieteilijä-opiskelijapolitiikkoja tai opiskelijakorttia alennuksien vuoksi panttaavia kolmikymppisiä haamuopiskelijoita ei täällä näy aivan samaan malliin. Sitäpaitsi kyllä täälläkin politikoidaan, tiedostetaan ja protestoidaan, mutta se tehdään pääsääntöisesti opiskelun ohella.

Toinen havainto niitä ihmisiä katsellessani on, että jostain syystä paikallinen opiskelija-aines ei miellytä erityisen paljon silmääni. En usko, että se johtuu ainoastaan siitä että ihmiset pukeutuvat ja näyttävät varsin persoonattomilta; jostain kumman syystä en ylipäätään koe opiskelijamateriaalia erityisen viehättävänä. Ehkä se on jokin televisiosta tuttu pohjoisamerikkalainen parikymppinen opiskelijatyyli isoine lenkkareineen, farkkuineen ja goretex-takkeineen. Niistä muutamista enemmän silmää miellyttävistä vastaantulijoista huolestuttavan moni tuntuu olevan miespuolinen. Lisäksi typerä tapani viehättyä niistä tiedostavan näköisistä naisista ei toimi täällä kun niitä ei erityisen paljoa kampukselta löydy. Tietenkin täältä löytyy paljon aasialaisia ihmisiä -- jostain syystä niin japanilaiset miehet kuin naisetkin onnistuvat usein näyttämään melko viileiltä -- ja tyttärien keuhkojen ympärysmitta on Suomeen verrattuna ainakin yhden koon verran isompi. No, punttisalilla ja joogassa käyvät ihmiset näyttävät kyllä ihan esteettisiltä noin keskimäärin.

Urheilun ja tiirailun lomassa yritin katsella paikallisesta lippupalvelusta piljettejä Canucksien peleihin, vaan joko niitä ei löytynyt lainkaan tai sitten ne olivat melkoisen suolaisissa hinnoissa. Miltä kuulostaisi vaikkapa Canucks-Kings -peli parahultaiseen $USD 385(!) hintaan (plus verot ja toimituskulut)? Halpaa kuin saippua!

Muita havaintoja: oravat ovat käyneet niin röyhkeiksi, että ne tunkeutuivat Paolan huoneeseen avoimen ikkunan kautta, avasivat karkkipussin, nakersivat osan karkeista suihinsa ja piilottivat loput tyynyn alle, ja pilven hallussapito ei ollutkaan Vancouverissa varsinaisesti laillista, mutta ainoastaan de facto sallittua kun kyseessä on tiettyä määrää pienemmät henkilökohtaiseen käyttöön menevät annokset (vrt. peräkärryssä kuljetettavat maailmanluokan paalit).

Luopiopappi

Vieraillessani Suomessa toveri Kulonen totesi asiantuntevasti, kuinka välttämätön (joskaan ei riittävä) esiehto töissä viihtymiselle on arvostetuksi tulemisen tunne. On lienee selvää ja järjellistä, että riittävä (ja oikeanlainen) palaute on olennainen osa tämän tunteen saavuttamista. Palautteen vähäisyys tai sen puute heikentää työmotivaatiota yllättävän paljon. Tässä on samalla yksi avaintekijä siihen, miksi puhtaan akateemisen tutkimuksen tekeminen on henkisesti yllättävän raskasta työtä.

Kerroin tavoilleni uskollisesti ns. kaikilla mausteilla kuinka ensimmäisen neljän kuukauden aikana työnkuvani on koostunut lähinnä seuraavista saavutuksista:

1. Lumilautakurssien ja säännöllisen laskettelun aloittaminen,


2. sukelluskurssin käyminen,


3. kotibaristan taitojen kartuttaminen capuccinojen kanssa laitoksen espressokoneella,


4. pöytäjalkapallon pelaamisen opettelu, ja


5. monikulttuurisen piparinleivonnan ja vehkeilyn harjoitteleminen.

Tämän lisäksi aikani on toki vierähtänyt pohjoisamerikkalaista elämänmenoa ihmetellessä ja oman sosiaalisen mikroseurapiirin rakentamisessa Collegessa. Sinänsä nämä neljä ensimmäistä kuukautta on siis vietetty varsin oivallisella ja tapahtumarikkaallta tavalla. Samaan aikaan kentällä ihmeteltiin sitä, kuinka jaksan valittaa työn raskaudesta, jos en kerran edes varsinaisesti tee töitä.

Siinäpä se. Valkku, jonka ahterin Vertaisvoimailija myi rikastumistarkoituksessa teollisuudelle, kiteytti asian pikaisella lounaalla seuraavasti: kun paine tulee siitä että ihmisiä oikeasti kiinnostaa mitä teet eikä siitä, mitä blogia tai uutispalvelua sitä seuraavaksi surffaisit ihailemaan, päivät menevät täydessä flow'ssa (vrt. kolanarkoosissa koodaaminen) ja illalla on tyyni ja zeniläinen olo. Taisipa tuohon ylenmääräiseen hehkutukseen liittyä heitto siitäkin, kuinka väitöstutkimuksen tekeminen kannattaa juuri niin kauan kuin siitä nauttii, ja kuinka oman potentiaalin ja lahjojen hukkaaminen on vain tyhmää.

Akateeminen työ ja tutkimusTietynlainen akateeminen työ ja tutkimus on mielestäni tärkeää. Olen kuitenkin vihdoinkin oppinut ymmärtämään, että tämän työn tekeminen edellyttää jonkinlaista sisäsyntyistä motivaatiota ja edes heikolla liekillä palavaa halua viedä omaa tutkimussuuntaansa eteenpäin. Suomalainen progressiivinen verotus toki tekee akateemisesta urasta taloudellisesti enemmän kilpailukykyisen yksityisen sektorin työpaikkojen kanssa kuin vaikkapa täällä Kanadassa, mutta akateeminen ura taitaa kuitenkin olla se kuuluisa kutsumustyö. Ehkä se on tapa jolla tuon esille nykyistä työnkuvaani, mutta ns. palkkaorjuudessa raatajat tuntuvat kaikki kuvittelevan että oma asemani sosialidemokratian syöttiläänä on kutakuinkin täydellinen. Huomautettakoot että akateemisen uran palkkani on tosin maksanut teollisuus päivästä yksi lähtien.

Olen siis tutkinut imaamioppilaan tavoin viimeiset kuusi vuotta omaa Koraaniani. Jos minut herätetään keskellä yötä ja kehoitetaan piirtämään UML:n metamalli ulkoa, uskon saavuttavani kohtuullisen hyvän tuloksen. Uskallan jopa väittää ettei kotimaasta -- tai hemmetti, edes tältä pallolta -- löydy erityisen montaa seppoa joka kykenee samaan. Ja juuri tämä onkin kovin surullista. Tunnen itseni luopiopapiksi epäkonsistenttia standardiani tulkitessani. Sivulla A sanotaan että rakasta lähimmäistäsi, mutta sivulla B käsketään viemään heidät kaupungin porteille ja kivittämään kuoliaaksi:

All right, no one is to stone anyone until I blow this whistle. Even -- and I want to make this absolutely clear -- even if they do say, 'Jehovah'.

Kun se sisäsyntyinen kirkas palava tieteen liekki tuntuu käyvän heikommin kuin lähikioskista ostetun sytyttimeni liekki sateisella Collegen patiolla, huomaan että kovasti mainostettu akateeminen vapaus -- jonka piti korvata kapeamman leivän ja niiden 20+ peräkkäisen pätkätyösopimuksen haitat -- vaatii jotain mitä juuri tällä hetkellä tästä puolivaloilla käyvästä hengen temppelistä ei löydy. Myyttinen jaospäällikkö Hoksa totesi ettei hän tee työtään koska erityisesti rakastaisi informaationäyttöjä ja junia yli kaiken. En minäkään noita kaaviota nyt niin erityisesti rakasta.

Käynti Nokian Tutkimuskeskuksessa Helsingissä paljasti, että väitöstyössäni kuvattuja tekniikoita ja työkaluja (kiitos pojat) käytetään edelleen aktiivisesti Ihan Oikeiden Tuotteiden tarkistamiseen, että niitä työkaluja on jopa oma-aloitteisesti kalibroitu ja että ne mahdollisesti viedään osaksi Oikeaa Tuontantoprosessia. Jos jonkun niin tämän pitäisi omalla alallani motivoida ja lopettaa jatkuva kitinäni. Vaan kun ei auta.

Teenpä sitten työni hyvin, huonosti, tai en ollenkaan, palaute on suurin piirtein yhtä olematonta. Jos teen sen hyvin, pääsen kenties matkustamaan konferenssiin puolen vuoden kuluttua ja pitämään viidentoista minuutin esitelmän josta session chair tekee yhden kysymyksen kohteliaisuudestaan. Viimeisin lehtiartikkelini on ollut tarkistettavana pian vuoden ilman minkäänlaista palautetta. Jos teen työni huonosti, palaute on pahimmillaan ja raastavimmillaan seuraavanlainen: "No, onhan tässä vielä hieman hiomista". Jos en tee ollenkaan, saan parin virkkeen sähköpostin jossa kehotetaan tulemaan seuraavaan palaveriin viikon kuluttua ja oletetaan että olen ollut vain kovin kiireinen. Ja kaiken tämän jälkeen minua maanitellaan hakemaan apulaisprofessuuria. Tarkistin nimikkeen ja huomasin, ettei minulla ole edes mitään tekemistä ko. alueiden kanssa. Turvallisuus? Bioinformatiikka? WTF?

Kulonen ilmoitti harkitsevansa uuden työpaikan hakemista.

Hiomakone laulaa

Takana aurinkoinen ja hetken aikaa jopa keväisen oloinen sunnuntaipäivä, jopa niin että erityistutkija irroitti takistaan Suomen reissun ajaksi kiinnitetyn vuoren. Ihan mukiinmenevä sää näin tammikuun puolessa välissä, joka houkutteli tutustumaan Main St:n ja King Edwardin välissä sijaitsevaan, runsaan kymmenen korttelin mittaiseen alueeseen, jolla paikalliset mainostivat sijaitsevan "lukuisia pieniä design-vaateliikkeitä". Tähän riittää, että lähietäisyydelle toisistaan siunaantuu muutama hieman mainstreamista poikkeava kauppa, ja uusi "alue" on syntynyt. Liikkeet olivat kyllä varsin mukavia, sitä ei käy kieltäminen, ja en ollut tuolla alueella käynyt aikaisemmin.

Yleisesti ottaen ymmärrän hyvin, miksi Vancouver on arvioitu useampaan otteeseen parhaaksi kaupungiksi asua -- eräs alkuperäisistä laatusanoista taisi olla most livable city. Jos tämä arvio tehdään painottaen porvarillista ja keskiluokkaista elämäntapaa, se ei varmaankaan ole huono valinta. Kaupunki on siisti ja turvallinen, sillä menee taloudellisesti hyvin ja se tarjoaa hyvät puitteet lapsiperheille kuten myös nuorille ammattilaisille (termi "ammattilainen" tulee ottaa pohjoisamerikkalaisessa mielessä, ei esimerkiksi tamperelaisessa mielessä). Kaupunki tarjoaa ennenkaikkea loistavat puitteet ns. aktiivisen elämäntavan viettämiseen. Rahan kerjääjiä näkyy kaupungilla satunnaisesti, mutta vaikka ymmärtääkseni kaupungin kanadalaisittain erittäin lauhkea ilmasto vetääkin esimerkiksi kodittomia puoleensa, suuri osa näistä kerjääjistä tuntuu olevan enemmänkin vaihtoehtoisen elämäntavan valinneita kuin kroonisesti syrjäytyneitä ihmisiä. Paikalliseen kulttuuriin on sisään kudottuna paheksunta juovuksissa öyhöttämistä kohtaan, enkä kaipaa möyhöttäviä humalaisia kaduille, en tappeluita tai kovaäänistä uhoamista, enkä ulosteita, oksennusta tai sen puoleen rikottuja pullojakaan.

Välillä tuntuu siltä, että kaikki on jotenkin vain liian siistiä. Kaupunkia vaivaa samalla tietynlainen steriiliys. Vaikka en kaipaakaan ympärilleni Suomesta tuttua noviisien harjoittamaan aggressiivista humalaista ördaamista -- todelliset asiantuntijat eivät moiseen tietenkään edes sorru edes niiden 15 ison tuopin jälkeen -- jollain tavalla on totta että tässä kaupungissa on kaikesta hiottu vähäisimmätkin särmät ja rosot pois. Välillä sitä edes kaipaisi kehiin jonkinlaista ruotoisuutta, jotain särmää tai ristiriitaa. Ravintoloihin, baarielämään, kulttuuritarjontaan, katukuvaan. Täältä UBC:n norsunluutornista on vaikea tarkistella asioita kovin objektiivisen kokonaisvaltaisesti.

Suhteettoman harva yksittäinen konkreettinen asia, jota täällä maailmankolkassa kehutaan maasta taivaaseen, on loppujen lopuksi jotain niin awesome ja amazing kuin annetaan ymmärtää. En ole vielä ehtinyt soputumaan tänne superlatiivikulttuuriin keskelle ja niinpä lähes kategorisesti paikallisten antamat vihjeet osoittautuvat enemmän tai vähemmän latteiksi, elleivät ne liity luontoon ja ulkoilumahdollisuuksiin. Löydän tästä kaupungista kuitenkin omin päin paljon enemmän kiinnostavia asioita kuin mitä näitä vihjeitä seuraamalla. Sitä särmää kaivatessani yritän samalla muistaa, kuinka niin monet ihmiset tuntuvat kehittävän itselleen myyttisen suhteen asuinkaupunkiinsa. Ominaisuudet jotka ovat objektiivisesti ajateltuna vähintäänkin kiusallisia muuttuvat yht'äkkiä romanttisiksi kokemuksiksi joita henkilö kokee jakavansa muiden samaan viiteryhmään -- siis kaupungin asukkaisiin -- kuuluvien henkilöiden kautta. Kyseessä on kaiketi jonkinlainen laimennettu yhteisöllisyyden tuntemus. Erityisen taitavia tässä ovat Helsingin Kalliossa asuvat kolmikymppiset ihmiset. Kun suhtaudun yhä veltommin ja veltommin erinäisiin mielipiteisiin ja omaksun muiden ihmisten näkemyksiä, on kuitenkin ihan opettavaista asua välillä kotimaan ulkopuolella. Sitä jossain vaiheessa tajuaa, kuinka ohuelle pohjalle nekin näkemykset on rakennettu.

Kun ajoimme launtai-aamulla auringon noustessa downtownin läpi, Lions Gate -sillan yli ja Cypress Mountainin laskettelukeskukseen, kävi mielessä että tämä kyläpahanen on aika hieno paikka asua ja oleskella.

Pahoittelen merkinnän sekavuutta.

Poll? Ack!

Erityistutkija on siirtänyt kaljaasinsa takaisin Vancouveriin hypersosiaalisen ja intensiivisen kotimaanmatkailun jälkeen. Nopeasti kännykästä vilkaisten saldokseni tuli neljä kaupunkia ja 40 ihmistä, joiden lisäksi epäihmisistä sellaiset seitsemän lasta, sekä 15 kolleegaa yliopistolla ja sen ulkopuolella. Paljon mielenkiintoisia keskusteluita, paljon pohdittavaa ja paljon myös sitä samaa vanhaa. Kärvistely Suomeen menemisestä muuttui kärvistelyksi Kanadaan palaamisesta, vaan jälkimmäinen loppui yhtä nopeasti tänne saavuttuani kuin edellinen Suomeen päästyäni. Kohtuullisesti olen näemmä tänne siis kotiutunut. Tarkempaa tarinointia yhteenvedon muodossa luvassa myöhemmin. Nyt tuskailen alkavan jetlagin kanssa ja yritän pitää itseni pystyssä vielä muutaman tunnin.

Saamastani palautteesta päätellen lukijakuntani on aavistuksen laajempi kuin kuvittelin, joskin samalla paljon satunnaisempaa. Koska suomen kieltä en pääse muuten harjoittamaan, kiitos kuuluu kaikille tätä projektia tukeville. Uuden vuoden kunniaksi lupaan yrittää parantaa päivitysten laatua, mutta kuinka hyvin tämä onnistuu jää nähtäväksi. Toivoisin itseni vuoksi, että työt alkaisivat haittamaan hieman aiempaa enemmän harrastuksiani. Se, pitäisikö kirjoituksissani keskittyä ruotimaan Kanadan ihmemaata, ohjelmistotuotannon tutkimusta, hassuja arjen sattumuksia, Tärkeitä Asioita vai vain erityistutkijan hiustenleikkuuta, on sitten toinen kysymys.

Vappua odotellessa.