Peter von Bagh

Juopuneen Vuohen Itsepuolustus- ja Runo- ja Nyrkkeilykerho esitti jäänviileän Godzilla-elokuvan Gojira, Mosura, Kingu Gidorâ: Daikaijû sôkôgeki. Iso paha lisko, atomiherrojen tuomiopäivänaseen allegoria, palaa jälleen kerran rankaisemaan japanilaisia 2. maailmansodan kauheuksista, ja ottamaan samalla erää niin Mothran kuin kolmipäisen lohikäärmeen kuningas-Ghidorahin kanssa. Raina oli ilmeisesti täynnä nyökkäyksiä ja viittauksia genren aiempiin edustajiin. Yritin udella vieressä istuvalta japanilaiselta Tomolta elokuvan muotokielen kummallisuuksista. Jotkut kohtaukset nimittäin näyttivät suorastaan häiritsevän -- suomalaisilta. Äijät ovat hikoilevia kivinaamaisia jässiköitä, jotka muitta mutkitta heivaavat kravatin puun oksan yli ja yrittävät, tietenkin tragikoomisesti epäonnistuen, vetää itsensä jojoon; heiltä irtoaa korkeintaan pari kirosanaa juuri ennen kuin pilvenpiirtäjä sortuu päälle; he kättelevät toisiaan merkitsevän nyökkäyksen kera kun lisko on vihdoin lähetetty autuaammille metsästysmaille ja puoli kaupunkia palaa raunioina taustalla.

Elokuvassa osattiin paikoitellen vetää itseironisella otteella. Japanilaiset turistit eivät pakene vaan ryntäävät nikoniensa kanssa poseeraamaan ja ottamaan kuvia Godzillasta (ennen kuin lisko lahtaa turistit). Puolustusministeriön hätäkökouksessa sotaherra kiroaa "Miksi sen [Godzillan] pitää aina hyökätä Japanin kimppuun? Miksei se voisi joskus hyökätä Yhdysvaltoihin?" kolmikymmenpäisen upseerijoukon nauraessa stereotypistä aasialaista konekiväärinaurua. Hahahahahaha. Hahaha. Ja kuitenkin, näkemäni japanilaiset populaariviihteen puolelle menevät leffat lainailevat vailla ironian häivää amerikkalaisten elokuvien pahimpia klisheitä. Hintelä sankari roikottaa naispääosan esittäjää minuuttitolkulla yhdellä kädellä sortuvan rakennuksen ikkunasta ja toinen sankari kävelee univormussa pitkin aallonmurtajaa kohti kameraa aaltojen lyödessä sankarimusiikin tahdissa taustalla.

Muuten elokuvaan oli selvästi upotettu rahaa ihan kiitettävästi, mutta se päälisko näytti edelleen kumipuvuissa heiluvalta ukolta. Ehkä jonkinlainen genren osa sekin, tiedä häntä.

Kannettavan kovalevyltä alkoi loppumaan tila. Yritin keksiä mitä sieltä poistaisi: kymmeniä gigatavuja musiikkia, elokuvia ja arveluttavaa materiaalia. Valinta oli helppo: poistin väitöskirjan oheismateriaaleineen. Tilaa tuli lähes puolikkaan viiden tähden kelan verran. Sinne se katosi, hupsista.

Aiheeseen sopien synteesinä Patrick Stewart revittelee: http://www.youtube.com/watch?v=UGf9Hc-KpAA.

- But even before she can get her knickers on... I've seen everything. I've seen it all.
- Ok... it's a comedy, is it?
- No.

Huikeaa.

Lisäys: näytti YouTube menneen tilapäisesti nurin, mutta suosittelen tarkistamaan pätkän kunhan sivusto nousee taas pystyyn.

Penalti

Soitin Hollannin kuninkaalliseen lentoyhtiöön, jolta minulla on aikataulumuutosten vuoksi toteuttamiskelvoton lento takaisin Suomeen. Epärealistinen toiveeni oli ruinata ja kiristää lentoyhtiötä joko peruuttamaan lennot kokonaan tai sitten siirtämään ne vuoden lopulle. Ihan niin kuin tuo muka olisi onnistunut.

Lentoyhtiö totesi kuin Mäkelän Seppo: "Josses sää lakka gränämäst, ni mä anna sull penalti!" [1]. Paitsi 200€:n penaltia, paluumatkan peruuttaminen olisi merkinnyt myös alkuperäisen matkan uudelleenhinnoittelemista pelkäksi menomatkaksi. Termi "non-refundable ticket" sai aivan uuden määritelmän KLM:n toimesta: paitsi että olisin menettänyt paluulentoni, minun olisi pitänyt pulittaa riistäjälle toista tuhatta euroa. Hyvä diili, montako otetaan? Kaupan päälle joudun nyt kuppaamaan Schipholissa seitsemän ylimääräistä tuntia. Aion ainakin lähettää valituksen asiakaspalveluun ja vaatia kompensaatioksi avaruuskakkuja ja keskiolutta. Odotusarvo kränäämiselle on huipussaan.

Lippujen voimassaoloajan vuoksi sitä matkaakaan ei saanut siirettyä heinäkuun alkua pidemmälle. Niinpä mikäli en ota säädettyä määrää selkään ja jätä matkaa kokonaan käyttämättä, luvassa on epämääräistä ruotostelua 9. heinäkuuta. Pohjoisamerikkalaisen tehokkuuden ja laihan byrokratian hengessä soittaminen provinssin ulkopuolelle onnistui vain sihteerin puhelimesta. Siis sen jälkeen kun olin ensin anonut esinaiseltani luvan kyseisen puhelun tekemiseen.

Jotta saan itseni viritettyä koti-ikäväiseen tunnelmaan, täytynee mainostaa vielä Annabeen mainiota Tampere-kuvasarjaa Flickrissä. Olen joka tapauksessa kierrättänyt linkkiä jo pitkin poikin kaveripiiriä.

[1] Hyvä tarina on joskus parempi kuin eksakti totuus.

Kunniaksi Herran

Rapakon takaa tarkkailtuna kotimaan menestys Viisuissa on saanut ainakin iltapäivälehtien "journalisteilta" kasetin sekaisin. Minulle vittuillaan. Googlen videohaun top 100 -listalla oli kymmenen Lorton videota. En katsonut. Ilahduttavampaa oli huomata, että tuoltahan löytyy kosolti erinäisiä 90-luvun alkupuolen valtakulttuurin laitapuolen videoröyhtäisyjä kuten myös uudempaa materiaalia. Kun kuuntelen nykyään lähinnä Six Degrees Traveler -kanavaa ja diggailen Nelly Furtadoa, hakutermeillä Deicide ja Entombed löytyi ihan raikasta progemeininkiä. En voi kuin yhtyä seuraaviin nimimerkin tommi2 kommentteihin [Via iMitvit].:

Minäkin tunnen monta, jotka ennen kuuntelivat mitä synkintä musiikkia. Nyt monen heistä suosikkikappaleena on Petri Kososen tarttuvarytminen ylistyskappale "Jeesus Kristus Elää!".

Uskon, että kappaleet "Onko jollakin jano?" ja "Kiitos Jeesus" koskettaisivat minua väkevästi kuin Jari Sarasvuon pieni kehon läpi kulkeva vavistus.

Ajatusten ruikang

Ei täältä ole mitään raportoitavaa.

Huomasimme, että ainakin UBC:n alueella koivut on maalattu valkoisiksi. Mielenterveyteni vuoksi oletan, että kyseessä on jokin tökötti jolla ne suojaavat puita joiden kaarna on syystä tai toisesta vahingoittunut. En vain saa pois mielestäni ajatusta kuinka Plant Operationsin inspektöörit kulkevat pitkin istutuksia referenssikirja kädessä, ja mikäli koivu ei näytä riittävästi koivulta, vetäistään pakasta vähän valkoista ja mustaa maalia ja parannellaan puu kuntoon. Vaan miksipä ei. Ruokamainosten valokuvatkin ovat pelkkää suurta huijausta. Muromainosten maito on puuliimaa, lasagne rakennettu pahvilevyjen avulla ja uunista tullut ruoka viimeistellään puhalluslampulla. Glyseriinitipat saavat ruuan näyttämään mehukkaalta ja moottoriöljy näyttää herkullisemmalta kuin siirappi. Koko komeus viimeistellään hiuslakalla ja voilá.

Huomasin, että Skypellä voi soittaa vuoden 2006 loppuun ilmaiseksi Pohjois-Amerikassa myös lankapuhelimiin ja kännyköihin. Pitkitin kanadalaiseen operaattoriin vaihtamista yhdeksän kuukautta ja nyt se vähäinenkin tarve poistui. Teleoperaattorit arkaaisine bisnesmalleineen vaviskoot.

UBC:n liikuntatoimiston lähitulevaisuuden kurssitarjontaa selaillessa on ilahduttavaa huomata, että nuorukaisille on tarjolla lukuisia hermostoa vahvistavia harrasteita. Näin kesän kynnyksellä rauhattomuus valtaa helposti vaikutuksille alttiin mielen, eikä kunhuttaminen tai halonhakkuu näin urbaanissa ympäristössä onnistu. Sitäpaitsi myös sauvakävelystä on tehty viileä urheilulaji.

Suurella ilahtuneisuudella olen myös huomannut, että polveni ovat selviytyneet kunnialla 13-viikkoisen "from zero to 10k"-juoksuohjelman kolmesta ensimmäisestä viikosta. Huomasin myös, että huolimatta kaiken maailman pensassirkuista, merinäköaloista ja taustalla siintävistä vuorista, juoksen mieluummin juoksumatolla digitaalinäyttöjen rauhoittavassa loisteessa. Sähkömoottorin ääni ja erinäiset numerot miellyttävät minua, kuten myös edessä juoksevat neidot: toisin kuin ulkona armottomassa maailmassa, matolla ne eivät juokse karkuun.

Perusluontoanihan Vancouver ei ole muuttanut mihinkään. Aivan kuten ammattimestari ei voi koskea edes ehtoollisviiniin tahi nauttia pilsnerilasillista oskarinleikkeensä kanssa löytämättä itseään kuukauden kuluttua väistämättä siltarummusta, myös omaa urheilullista elämääni varjostaa jatkuva persous keskioluen ja savukkeiden viekoittelevalle maulle. Olen kuitenkin, ensimmäistä kertaa elämässäni, saavuttanut tilan jossa se, että en pääse harrastamaan liikuntaa aiheuttaa kasvavaa ärtymistä. Mietin tavoitteitani... tai no, en tiedä mitä mietin mutta sitten löysin seuraavan vaivaiset 15 vuotta vanhan tarinan maratoonarista, joka huijasi Brysselin maratonilla juosten vain jälkimmäisen puoliskon matkasta, hänen valmentajansa hoitaessa varsinaisen lähdön suojattinsa puolesta. Mestareita ei voi ainakaan syyttää pelimannihengen puutteesta: valmentajalla oli nimittäin viikset eli pelkät, mutta juoksijalla ei:

In September 1991, spectators noticed that the winner of the Brussels marathon, Abbes Tehami, had somehow shaved his moustache off during the race. It turned out that Tehami had only finished the race. His coach had started it for him.

Mitä helvettiä?

Illuminati

Salaliittoteorioiden hieno puoli on se, että ne ovat uskonnon tavoin määritelmällisesti kaiken rationaalisen todistusvoiman ulkopuolella. Mille tahansa todisteelle tai sen puutteelle löytyy ad hoc -selitys. Yleensä liittyen siihen, että ne kontrolloivat mediaa. Ja niitä puolestaan kontrolloivat ne.

Sain sähköpostilaatikkooni seuraavaan linkin: http://video.google.com/videoplay?docid=-8260059923762628848. Puolitoistatuntinen dokumentti 9/11-hyökkäyksistä on muikeaa katsottavaa, hyvää viihdettä ja toistaiseksi selkeästi uskottavin näkemäni yritys osoittaa, että ne olisivat tosiasiassa hyökkäysten takana. Suosittelen kyseistä aivojumppaa mikäli ei ole parempaakaan tekemistä.

Lisäys: Dokumentin viihdyttävyys on tietenkin siinä, että sitä katsellessa voi mielessään miettiä montako aukkoa ja argumentointivirhettä sen todisteluista onnistuu itse löytämään, ja toisaalta tarkkailla itseään ja saada itsensä toistuvasti kiinni henkisestä laiskuudesta ja kritiikin puuttesta. Sääli tosin että dokumentille ei löytynyt vakuuttavamman kuuloista lukijaa, nyt aivojen heittämistä narikkaan I want to believe -hengessä häiritsi alituinen kuva baseball-lippiksellä varustetusta amerikkalaisesta college-opiskelijasta.

On todennäköisempää että suurin osa tuon linkin saaneista ihmisistä lyö videon katselun sijaan saman tien hakukoneeseen sanat "loose change", "911" ja "rebuttal", mutta mieluummin sitä katsoo spoilerit jälkikäteen: http://911research.wtc7.net/reviews/loose_change/introduction.html

Tämä lisäys oli tietenkin tarpeeton.

On patukka-armeija valmiina

Jos joku pelkää, että pohjoisamerikkalainen talosjärjestelmä murskaa pienen työläisen rattaidensa alle myös Kanadassa, niin omat kokemukseni eivät aivan komppaa tätä näkemystä. Ne ovat toki syntyneet jälleen kerran yliopistolla, joten niitä voi aiheeesta kritisoida kynäniskaisen herrojen kakaran (tm) paperinmakuiseksi konstailuksi.

Päätin vihdoin imuroida sikolätiksi (eng. pig pen) muuttuneen huoneeni joten haen ystäväni Papa Boran ja ryhdyn toimeen. Noin viidentoista sekunnin kuluttua sähköt katosivat niin Papalta kuin muualtakin huoneesta. Sitä on ihminen yksin luonnon armoilla kun teknologia ympäriltä pettää: minäkin jouduin henkeni uhalla nousemaan tuolille ja avaamaan sälekaihtimet saadakseni valoa huoneeseeni. Sulaketaulua ei löytynyt mistään joten viisaana insinöörinä päättelin huoneeseeni syöttävän automaattisulakkeen sijaitsevan alakerran sähköhuoneessa.

Laahustin toimistoon ja pyysin pääsyä sähköhuoneeseen. Selviää, ettei tädeillä ole enää hallussaan avainta huoneeseen. Koko UBC:n huollosta huolehtii UBC Plant Operations joka on ns. liiton hallussa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki lampun vaihtoa suuremmat huoltotoimenpiteet tulee suorittaa liiton miehiä käyttäen. Korjaan: kaikki hehkulampun vaihtoa suuremmat huoltotoimenpiteet; jo nyt systeemiä venytetään äärirajoille jakamalla salassa asukkaille loisteputkia vanhojen tilalle ns. tiskin alta. Varmistaakseen ettei rehellisten työläisten varpaille hypitä, Collegen huoltokohteiden ovien lukot on sarjoitettu uudelleen siten, ettei kellään Collegessa ole pääsyä niihin.

Onni onnettomuudessa oli se, että sulake pamahti ennen puolta neljää ja huoltomies voitiin vielä hälyttää paikalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen kaveri kävikin painamassa nappia ja sähkönsyöttö palautui matalaan majaani. Huoltomiesten minimiveloitus on muuten kahden tunnin työstä, joten kyllähän sen ymmärtääkin miksi energiaa riittää lukkojen uudelleensarjoittamiseen. Selvisihän tässä epäsuorasti myös se, miksi pyyntööni vaatekaappini liukuoven ohjaimen ruuvaamisesta paikalleen suhtauduttiin niin nihkeästi. Tosin hyvinhän se tuossa on roikkunut viimeiset yhdeksän kuukautta ilmankin.

Myös näitä tätejä on toimistossa kuusi kappaletta joten luulisi että 100+ asunnon byrokraattiset tarpeet tulee enemmän tai vähemmän hoidetuksi -- vertailun vuoksi 5000 asunnon rypästä pyörittävä TOAS pärjää 14 henkilöllä.

Baabelin torni

Kukapa ei olisi joskus joutunut rupattelemaan sinivalaan pääkallon työstämisestä temppeliksi afrikaansin kielellä? Tai latinaksi, ranskaksi, arabiaksi tai romaniaksi? Ei hätää:

Volo templum cranio azuris piscis facere. Vrean sa fac un templu dintr-o balena albostro. Ek won 'n kerk wan 'n blouwalvis se kep been bou. Uneed an abny maabed men jabeen al hoot. Je veux construire em temple avec le crâne d'eme baleine bleue.

Temppelin vuoraisin punaisella sametilla ja valelisin hienoilla kivennäisvesillä alttarilla olevaa kultaista tapiiria.

Laskuraporttila

Jalkani ovat edelleen aladoobia lauantaisen laskettelun jäljiltä. Sää oli kuppainen, vaikka vesisade onneksi loppui puolen päivän aikoihin. Whistleriin vievän tien maisemat olivat joka tapauksessa todella upeat: suorastaan harmittaa se, etten ymmärtänyt viedä taannoisia vieraitani ko. retkelle, vaikka se olisikin merkinnyt usemman tunnin lovea läskitysaikaan. Eivät ne uskoneet ettei täällä ole kaupungin puolesta mitään nähtävää (paitsi että jäävihän minä olen moista sanomaan). Meren rannassa vuorten reunamilla kulkeva mutkitteleva tie oli vaikuttavuudeltaan lähes Madeiralla ja Havaijilla ajamieni teiden veroinen.

Lumi oli märkää ja raskasta, joka teki toisaalta hidasti nopeutta mutta teki samalla käännöksistä ja laskemisesta varsin raskasta. Mukana oli eteläafrikkalaisen Anabellan poikaystävä, joka ei ollut aiemmin koittanut laskettelua eikä lautailua. Mies veti laudan jalkaan ja heitti välittömästi ns. komeat lipat. Kiinnitettyä omat siteeni käännyin valmiina antamaan muutamia valittuja olenhan-todellinen-veteraani-tyyppisiä ohjeita, mutta äijää ei näkynyt enää missään — kunnes huomasin helvetillistä vauhtia alarinteessä kiitävän hahmon. Viisitoista senttiä pidemmällä laudallaan kaveri piti koko päivän kovempaa vauhtia kuin minä, eikä vauhti tosiaan huimannut hänen päätään. Lohdutin itseäni sillä, että toisenlaisissa olosuhteissa vauhdin ollessa perkeleesti kovempi ne pari fantastista kaatumista per lasku olisivat sattuneet aivan helvetisti enemmän. Nyt lumi oli niin hidas että kaverin ei tarvinnut oikeastaan osata tehdä käännöksiä, hän veti vain suoraan kuin surffilaudalla eteenpäin. Selvisi tosin, että mies oli vuorikiipeilyn, sukelluksen ja maastopyöräilyn lisäksi vanha skeittarinkäly.

Luulen, että reissu olisi ollut niiden kuuluisien puuterilumien aikoihin, siis tammi-maaliskuussa, todella vaikuttava. Nyt reissu oli lähinnä helvetillisen märkä. Pääsinpähän vielä kerran lumille ja kokeilemaan miltä tuntuu vääntää puolitoistametrisessä sohjossa. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni villin karhuemon ja tämän pennun, tosin onneksi hiihtohissistä käsin. Toisin kuin Cypressin sudet, karhut olivat oikeasti villejä ja vieläpä aitauksien ulkopuolella.

Toisessa Davidin ottamassa kuvassa kolme uskista, toisessa jotain joka olisi käynyt minusta vielä vuosi sitten, pitäisiköhän kasvattaa tukka takaisin eteläafrikkalainen pariskuntamme joka heivattiin tämän jälkeen vuorille jonne ne jäivät kiipeilemään pariksi päiväksi. Rasittavan urheilullisia ihmisiä ovat he.

Tulistako? Sopivan.

Juhlistin kuningatar Victorian juhlapäivää kävelemällä perusvancouverilaisesta sadesäästä nauttien kohti University Villagea vakaana aikomuksenani einehtiä jotain todella maukasta purtavaa. Matkani pysäytti hieman eksyneen näköinen vaalea herrasmies pyöränsä kanssa, joka loihi kysymään neuvoa päästäkseen takaisin kohti downtownia. Kun pääsin reittikuvauksessani kohtaan Alma, rehellisen suomalainen lausuntatapani herätti jatkokysymyksen oletetusta kansalaisuudestani. Perkele, tapasin ensimmäisen suomalaisen. Tämäkin oli tosin San Diegosta käsin lomailemassa ja vieläpä kotoisin Lahdesta, miesparka.

Tieto Lordin Euroviisuvoitosta tuli tälle kansainvälisen politiikan opiskelijalle hieman hankalaan aikaan: tekstiviestinä hänen jonottaessa USA:n ja Kanadan rajalla passintarkastukseen. Sosialidemokraatin ja Yhdysvaltain politiikkaan erikoistuneen taistelijan spontaanit riemunkiljahdukset palkittiin valppaiden rajaviranomaisten toimesta täydellä ruumiintarkastuksella.

Toverin ensimmäinen toinen havainto Kanadasta vastasi hämmästyttävästi velipojan ensimmäistä kommenttia: tämähän on Yhdysvaltain jälkeen kuin Suomeen tulisi. Mieheltä irtosi kuitenkin muutamia maukkaita anekdootteja kokemuksistaan Yhdysvaltain onnelassa asumisesta, etenkin kun Meksikon rajan läheisyydessä sijaitseva San Diego on armeijan tukikohtineen Kalifornian mahdollisesti konservatiivisinta aluetta.

Opiskelijoiden kuulemma oletetaan oletusarvoisesti olevan paitsi laiskoja ja tyhmiä, myös alituisesti epäilyttävään anti-Amerikkalaiseen vehkeilyyn alttiita. Niinpä jatkuva valvonta vahvoine sanktioineen on enemmän kuin tarpeen näiden taipumusten kitkemiseksi. Sama oletus laajennetaan kansalaisiin noin yleensäkin, ja etenkin ulkomaalaisiin. Esimerkiksi julkisia rakennuksia valokuvaavat per se vain terroristit koska terroristeilla ei ole kavereita. Niinpä ensimmäinen kosketus virkavaltaan tuli kaupungin arkkitehtuuria kuvatessa. Vähemmän rohkea kaveri olisi kenties ekstrapoloinut tästä että Meksikon rajan kuvaaminen ei myöskään ole virkavallan mieleen. Sankarimme sai tuta tämän kolmen poliisiauton piirittäessä hänet ja viedessä hänet muutaman tunnin mittaiseen kuulusteluun.

Vielä suurempia ongelmia aiheutti kuitenkin tapaus, jossa opiskelija-asuntolan palohälytin pärähti soimaan keskellä yötä. Kun tarinan sankari havaitsi ettei rakennus ole tulessa, hän ruuvasi hälyttimen irti ja jatkoi uniaan -- kunnes moisen tihutyön tauluistaan havainnut laitoshenkilöstö hälytti poliisit, jotka rynnäköivät huoneeseen ja veivät sankarin jälleen kohti uusia kuulusteluja. Vasta kolme erillistä kuulustelua ja osavaltion syyttäjällä uhkailun jälkeen Suomi-poika pääsi käpälämäestä. Samoin esimerkiksi kotibileet käydään ratsaamassa todennäköisyydellä 1.0 ja alaikäiset tai muuten vain vailla henkilöllisyystodistuksia alkoholia nauttineet kärrätään samoihin pidätysselleihin muiden ryöväreiden kanssa -- jopa omasta kodistaan.

Tässä vaiheessa muistutin lounasseuralaistani siitä, että elämässä ei tule tehdä virheitä. Tämä väänteli käsiään ja selitti kuinka joskus ihminen vain pakkaa tyräämään. Pamppua ansaitseekin, moinen.

Kertoman mukaan San Diegon lentokentällä on kyltti jossa todetaan "No jokes". Näin jo mielessäni elävästi tilanteen, jossa minä -- tai joku muu seppo joka on varustettu yhtä heikolla itsehillinnän ja itsesuojeluvaiston yhdistelmällä -- näen tuon kyltin ja sen vieressä pari kumihanskaista turvamiestä. Kuuluisa punainen nappula ja teksti "älä paina" olisi kevyttä valuuttaa tuon kiirastulen edessä. Valitettavasti kuvahaun perusteella saatu kyltti sisältää aivan liikaa turhanpäiväistä lisäinformaatiota.

Jatkan Lindt:in 99% tumman suklaan mutustamista ja baristan taitojeni kartuttamista ennen kuin painun downtowniin näyttämään mestarille paikkoja. Kultainen pakkaus jossa lukee "excellence" ja "noirissime" eivät riitä vakuuttamaan minua siitä, että tämä puristettu kaakaojauhe paljastaisi "suklaan todellisen maun".

Luikuri Tattinen

Ehdin eilen jo matkaansaattamaan viiltävän analyysini eurohumpasta mutta tuhosin sen välittömästi julkaisemisen jälkeen suuren myötähäpeän saattelemana. Nyt kirjoitusta ei onneksi enää löydy mistään. Muualla on jo todettukin muutamia itsestään selviä (ulko)musiikillisia seikkoja miksi monsterit menivät ja voittivat kisan. Parhaat lukemani ehdotukset ensi vuoden viisuedustajiksi ovat Matti Nykäsen ja Tony "kunigas voittamaton" Halmeen räpäytysduo (b/fly-grrleinä voisivat toimia Salarakkaat ja Mervi) tai Immo Kuutsa, mutta eiköhän Jukka "Virtasen Jukka" Virtanen pääse ensi kerralla taas varmistamaan Suomelle ns. kojot.

Vaikka Lortti ajeleekin 80-luvun hardrockilla ja visuaalisuudella, ei ihminen jolla on olohuoneessaan 1:1 kokoinen Gene Simmons -nukke voi olla kokonaan paha. Tällaisena suomettuneena agnostikkona ihmetyttää kirkonmiesten so-twenty-years-ago-tyyppinen itku ja voivotus saatananpalvonnasta ja tiesmistä -- ellei sitten kyseessä ollut jonkinlainen Ulkoministeriön MEK:n, Teomafioston ja Kirkon salainen markkinointiponnistus. Hei, ihan oikeasti, jokin sinetti avautui taatusti jo vuonna 1988 kun Celine Dion voitti viisut (ja se Jasminin renkutus teki sen viimeistään).

Vielä rehellisempi edustaja olisi Luttinen: ei Taikuri "minulla oli alkoholiongelma ja nain kaikkea mikä liikkuu" Luttinen vaan todennäköisesti vankinta underground-mainetta ulkomailla nauttivan suomalaisen rytmiorkesteri Impaled Nazarenen takuumies. Sääli ettei jo julkaistuilla kappaleilla voi osallistua viisuihin, nimittäin Vitutuksen multihuipennus olisi ollut takuuvarma tapa suorittaa 360 asteen ahterinpaljastus ts. näyttää persettä kaikille:

Lopunalku lähenee, viikatteeni heiluu
Päitä putoilee ja sperma haisee

Pakkohan tähän on vielä todeta että GWARin America Must Be Destroyed löytyy hyllystä. Häpeän toki asian laitaa syvästi.

Sarviksella kuuhun

Tein tiedettä ja harjoittelin krikettimailan käsittelyä. Sain vahvistuksen suomalaisilta mesenaateiltani sille, että vastikkeeton sponsoroimiseni jatkuu vuoden loppuun. Se on sitä kerättyä pääomaa. Ajattelin omahyväisesti juhlistaa omaa etevyyttäni tekemällä huomenna retken kevään viimeisille lumille Whistlerin laskettelukeskukseen. Rinteiden pitäisi olla Pohjois-Amerikan parhaat; ainakin ne kelpasivat vuoden 2010 talviolympialaisten alppilajien pitopaikaksi. Täällä alavilla mailla on saanut käyskennellä tämän viikon shortseissa ja T-paidassa, mutta ruotsalaisilta kuulin, että olosuhteet Whistlerissä ovat vieläkin varsin kohtuulliset. Hinnatkin ovat näemmä laskeneet siedettäviksi sesongin loputtua.

Kymppikassi

Pitäisiköhän huolestua, kun en muista kirjoittaneeni edellistä verkkopäiväkirjamerkintääni? Siedettävällä ulosannilla pökäle on maailmalle silti saatettu. Päätin tänään olla juomatta keskiolutta. Keskioluen maku miellyttää minua, ja vain minua.

Osoittaakseni etten ole pelkästään eltaantunut alkkis, julistan vakaaksi aikomuksekseni alkaa juoksemaan. Juokseminen on kognitiivisen yläluokan harrastus. Haaveilen että jonain päivänä minäkin olen sankarieni ja etäkolleegojeni Tiedemiehen, Anpun ja Timon lailla kimmoisaa mieslihaa: sellaista, josta heitetyt pienesineet huolettomasti kimpoilevat. Ensimmäiseksi ongelmakseni ei kuitenkaan muodostu se, kuinka korkealle hopeataaleri pakaroiltani kimpoaa tai heikko aerobinen kuntoni vaan nivelten kestäminen: käydessäni juoksuklinikalla näytti siltä, että toiselle polvelle suoritettu Elmslie-Trillatin leikkaus tekee kävelystäni ja juoksusta hieman epätasapainoista (operaatiossa patellan kiinnityskohtaa siirretään toistuvien luksaatioiden seurauksena siten, että jänne-luuliitoskohdan ympäristö irrotetaan sääriluun yläosasta, siirretään sisemmäksi ja kiinnitetään kahdella ruuvilla paikalleen). Kokeiltuani edellisen kerran hieman pidempää lenkkiä en kyennyt kävelemään edes portaita alas ilman kaidetta muutamaan viikkoon.

Niinpä tällä kertaa hain innoitusta Vancouver Sun Runista, johon suuri joukko kanssa-asukkeja osallistui kuukausi sitten -- siis silloin kun juopottelin vieraideni kanssa. Päätin tämän inspiroimana ottaa ensimmäiseksi tavoitteeksi kymmenen kilometrin yhtäjaksoisen juoksun seuraavaa LearnToRun10K-ohjelmaa käyttäen. Tavoitteeni ei ole yleisesti ottaen mitenkään huikea: jos jalkani kestävät, mitä tietenkin toivon, minulle riittää tässä vaiheessa että pystyn juoksemaan tuon matkan alle tunnissa. Toisaalta, onhan tämä kunnianhimoinen tavoite ihmiselle jonka paras saavutus Cooperin testissä on 2400 metriä, ja tämäkin vain siinä pelossa ettei tarvinnut ottaa Tornin palveluksessa ylimääräisiä juoksutunteja.

Sen verran itseltäni löytyi vielä todellisuuden tuntemusta että menin ja sijoitin uusiin juoksukenkiin. Vaihdoin edelliset, toistakymmentä vuotta vanhat Anttilasta ostamani röpöttimet tuntuvat uusiin Mizunon lipokkaisiin joista pulitin yli 130 dollaria ystävälliselle diilerille. Vanhat kalossit tuntuvat puukengiltä noihin verrattuna.

Joka tapauksessa kiistatonta on se, että vain pesunkestävä kermaperse käyttää kenkiä joiden nimi on Wave Elixir. Näihin tunnelmiin.

Ruhoranta

Yleensä Vancouverissa kirkas ja aurinkoinen sää tarkoittaa samalla suhteellisen kylmää säätä, mutta tänään koin ensimmäisen poikkeuksen kyseisestä säännöstä. Ulkona oli koko päivän ja illan täydellinen hellesää. Sään kunniaksi ilmoittauduin CSGSS:n softball-joukkueeseen kesäkauden yliopistosarjaa varten, vaikken edes tiennyt mitä softball tarkoittaa. Sisäpihalla suoritetun kokeilun perusteella niin pallo kuin räpyläkin ovat kokoluokkaa isompia kuin kotimaisessa pesäpallossa, mutta eiköhän tämä tästä.

Myöhäisillan aktiviteettina tusinan hengen kokoinen ryhmämme vääntäytyi parin sadan metrin päähän ja alas Wreck Beachille polttelemaan nuotiota ja nauttimaan liottimia. Aleksanterinkadulle täytyy lähettää sen verran terveisiä että kummasti muutaman viikon mittainen säiden lämpeneminen muuttaa asioita: paitsi että meri oli kirkas, lämmin ja tyyni, tällä kertaa myös rannalla riitti nuotioita pitäviä, sihauttavia ja Doorsia nuotin vierestä soittavia poppoita. Tämän takia tai tästä huolimatta kokemus oli aika ainutkertainen. Hieman kuin suomalainen rokkifestari, mutta lämpimämmällä ilmalla, huikeilla maisemilla ja vähemmällä öyhötyksellä varustettuna.

Ryhmään on näemmä liittynyt seuraava postdocci, joka saa jopa minut näyttämään vanhukselta. Kyseinen 19-vuotiaan oloinen punaposkinen Cambridgesta väitellyt poika sai minut ymmärtämään, millainen seksuaalinen vetovoima täydellistä hughgrant-brittienglantia vääntävällä ja suorastaan maneerisen viattomalla habituksella varustetulla postdocilla on. Niin Collegen virallinen nuoren naisen markkina-arvonsa ulosmittaava prinsessa että huomenna muonavahvuuden jättävä ruotsalaistutkija kiehnäsivät pojan ympärillä kuin kimalaiset; jälkimmäinen äärimmäisestä kuivakkuudestaan tunnettu tytär alkoi muutaman viinilasillisen jälkeen selostamaan intiimialueidensa vahaamiskäytäntöjä. En ole nähnyt moista sitten sen jälkeen kun edellinen alfauros Giovanni sai naispuoliset asukit punastelemaan ja sekoilemaan sanoissaan viime vuoden loppupuolella. Kuten tuollakin kerralla, ammattilaisen työskentelyä on aina miellyttävää seurata!

All your base are

Ivan Fellegi, Kanadan tilastopäällikkö lähestyi minua luottamuksellisesti tivaten vastausta 53:en enemmän tai vähemmän intiimiin kysymykseen. Kyseessä on lakisääteinen viiden vuoden välein suoritettava Kanadan tilastokeskuksen toimittama väestönlaskenta johon myös kaltaiseni ulkomaanpellen kuuluu osallistua.

Kuten odottaa saattaa, väestönlaskenta on aiheuttanut jo kohtuullisesti närää. Suurin ja sinänsä aiheellinen itku on syntynyt siitä, että NAFTA:n jäsenenä Kanadan julkishallinnon tulee kilpailuttaa kaikki hankkeensa, ja niinpä väestönlaskennan teknisestä toteutuksesta huolehtivat IBM ja iso paha Lockheed Martin. Jostain itselleni hämärästä syystä edellinen yritys ei aiheuttanut minkäänlaisia reaktioita, mutta jälkimmäinen sitten sitäkin enemmän. Ongelmaksi muodostuu se, että Kanadan tilastokeskus on tiedostavan luokan ystävä, mutta toisaalta täällä elää vahva epäilys siitä, että Lockheed Martin toimii sloganinsa "We never forget who we're working for" (!) mukaisesti ja luovuttaa jokaisen Kanadassa asuvan luonnollisen henkilön tiedot Patriot Actin hengessä Yhdysvaltain hallinnolle.

Collegen ykköstiedostaja ehti jo lapsellisesti kehottamaan asukkaita tuhrimaan kyselylomakkeet (ruandalaisella reilun kaupan) kahvilla jolloin niitä ei voitaisi käsitellä koneellisesti vaan tiedot syöttäisi ihan oikea Kanadan tilastokeskuksen työntekijä, siis ihminen.

Tämän jälkeen voidaankin taas kokoustaa rinta rottingilla turuilla ja toreilla moraalista ylemmyydentuntoa huokuen, näpäytettyään niin Yrjötuplaweetä kuin isoa pahaa sotayritystäkin. Itseäni lähinnä hellyyttää se into jolla käydään taistoon maailman epäkohtia vastaan nenärenkaat väristen tehden hyvältä ja oikealta tuntuvia asioita normoja palkoihmisiä halveksuen. Kuten eräs VINO-politiikko minulle totesi: ensin korjataan vääryydet ja sitten mietitään mistä ne rahat otetaan.

Taidan vetäytyä miettimään vastaustani viimeiseen 53. kysymykseen: sallinko antamieni tietojen tulevan julkisiksi vuonna 2098?

Työläisen paremmat hanskat

Todistus työluvan jatko-anomusta varten saapui UBC:n hallinnosta, joten revin uuden hakemuksen kasaan huomispäivän aikana ja lähetän sen CIC:lle Albertaan. Työnantajan todistuksen lisäksi lahtarit vaativat vielä uudet passikuvat -- mistä ne tiesivätkin että hiusteni pituus puolittui ensimmäisen puolen vuoden aikana -- sekä $150 "käsittelymaksun". Onnistuin muotoilemaan hallinnolle lähetetyn lomakkeen siten, että kuin vahingossa erotin palkkani maksun paikallisten teollisuusprojektien rahoituksesta (so. sain hankittua itselleni kolmen kuukauden lisäpalkan).

Jos päätän karata täältä ulkoilu- ja liikuntamahdollisuuksien mekasta (kenties maailman parhaasta sellaisesta, tämä ihan ilman ironiaa) jonnekin, josta löytyisi jotain kaukaisesti kaupunkikulttuuriin viittaavaa (po. Montreal), sama ruljanssi on jälleen edessä. Etenkin näin kesän alettua huomaan kohtelevani nykyistä asuinsijaani epäreilusti, sillä harvassa taitavat olla ympäröivältä luonnoltaan yhtä hienot tai infraltaan yhtä toimivat kaupungit; kuinka tyypillistä on asua kaupungissa jossa tunnin ajomatkan päässä toisistaan voi lasketella vuorilla, nähdä vapaana löntysteleviä karhuja vaellusreiteillä, sukeltaa koralliriutoilla, hengailla sademetsissä tahi lähteä merelle purjehtimaan. En vain jaksa lakata ihmettelemästä, kuinka 2.2 miljoonan ihmisen 600.000 asukkaan ydinkaupungin kymmenien kilometrien mittaiselta rantaviivalta löytyy vaikkapa kahviloita/patioita yhden käden sormilla laskettava määrä. Tai toisaalta, kun kaikki pukeutuvat kuitenkin niihin ulkoiluasusteisiin, ei täällä oikein ole ihmisiä joita jaksaisi bongailla. Jos Kööpenhaminan lentokentän tupakan ja auringon kurtistamat kolkytrisat näyttivät kaikki kuin filmitähdiltä (ensimmäiset pari tuntia), prioriteetit selvästikin ovat jossain muualla kuin kanssaihmisten silmän miellyttämisessä.

Jotta olisi jotain josta ne jaksavat maksaa, olen kirjoittamassa paperia professorini kanssa tapauskohtaisten suunnittelutason mallifragmenttien keskinäisten riippuvuussuhteiden täydentämisestä toteutusmallien avulla. Lähestymistavan arviointiin käytettävä työkalu tulisi toteuttaaa Eclipse-pluginina. Koska työkalulla pitäisi olla joku nimi, ensimmäinen käyttämäni nimi oli Pyhä Makrilli. Huomasin lentäessäni Waterloohon että kun vieressä istuva herrashenkilö lukee juhlavilla otsikoilla varustettuja kantasolututkimukseen liittyviä papereita, oman paperintynkäni otsikkoon asti nostettu "Holy Mackerel"-termi aiheuttaa lähinnä sietämätöntä häpeää.

Löysin työkalulleni onneksi uuden työnimen. Koska tutkimusryhmässä on jo aiemmin harrastettu hauskalta kuulostavien afrikkalaisten nimien käyttöä (esimerkiksi Hipikat joka tarkoittaa "silmät avoinna" wolofin kielellä), annoin samassa hengessä omalle kötöstykselleni nimeksi Uzushi [1]. Tämä viileän kuuloinen nimi tarkoittaa swahilin kielellä löytöä, josta työkalussa todellakin on kysymys. Myös ohjaajani piti antamastani nimestä.

Onnekseni ohjaajani piti nimestä vielä senkin jälkeen, kun pokerinaamani petettyä tunnustin sen tarkoittavan myös hyödytöntä innovaatiota.


[1] Yale University Program in African Languages.

Järkikääpiöiden melontaretki

Erityistutkija avasi akateemisen melontakauden neljän kolleegan kanssa Deep Coven maisemissa. Koska mukana oli ensikertalaisia ja muutenkin ei-koskaan-kajakissa-istuneita, tarkoituksena oli suorittaa leppoisa piipahdus neljän kilometrin päässä olevalle Racoon Islandille. Kyseessä piti olla ns. pomminvarma kohde, koska Racoon on ensimmäinen kahdesta pohjoissuunnassa olevasta saaresta ja lisäksi matkassa oli eräs kyseisen reissun jo aiemmin suorittanut herrashenkilö. Vuokraamon mukaan matkaan sopi varata kaksi ja puoli tuntia aikaa.

Ilma oli kaunis, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lumihuippuiset vuoret reunustivat Indian Armin vesistöä. Saarta vain ei tuntunut näkyvän missään. Huomatessani että myötäaallokko kulki nopeammin kuin oma kajakkini kävi kiusallisen selväksi, että superedistyneen melontatekniikan sijasta matkaamme siivitti huomattavan railakas myötätuuli. Sitä saarta ei edelleenkään näkynyt missään. Unohdin huoleni paluumatkan mahdollisesta raskaudesta, kun vihdoin törmäsimme speksit täyttävään rantautumispaikkaan. Matka-aikaa ehti kulumaan juuri toimistossa arvioidut kaksi ja puoli tuntia, vaikka epämääräisesti muistelinkin heidän laskeneen mukaan myös paluumatkan. Pysähtymispaikalla oli leiriytynyt seestyneempi melonnan harjoittaja, joten kävimme kysymässä häneltä kuinka kaukana etsimämme saari mahtoikaan olla. Niinpä. Racoon Islandin sijaan olimme Berg's Landingissa, lähestulkoon ulkona ostamaltamme kartalta.

Auringossa makailun ja einehtimisen jälkeen aloittamamme paluumatka osoittautukin sitten riemukimaraksi. Kun olin puskenut noviisit vesille, sivuaallokko täytti kajakkini vedellä nopeammin kuin ehdin irtautumaan rannasta. Muutaman minuutin pumppaamisen jälkeen erinomaisesti synkronoitunut Livia-Shaun-kaksikko oli jo lähes kadonnut horisonttiin. Meloin aikani Tibin ja Navjotin kumppanini kanssa, joista jälkimmäinen valitteli jo ensimmäisen vartin jälkeen väsymystään ja alkoi jäämään jälkeen seurueestamme. Päätin lopulta tähdätä ensimmäiseen näkyvään niemeen kertavedolla ja tämän jälkeen odotella em. parivaljakkoa. Arviointikyvystäni kertoo paljon se, että tavoittelin yhtä perkeleen mäntyä sellaiset neljäkymmentä viisi minuuttia. Olin itse asiassa lähes varma että kyseessä oli pelkkä kangastus, kunnes lopulta sain itseni niemen vieressä olevalle laiturille levähtämään. Kangastusmielikuvaa vahvisti ökyhuvilasta välittömästi kimppuuni rynnänneet vahtikoirat. Edes levätä ei saa rauhassa.

Kaksikko oli kadonut edestäni kauas horisontin taakse ja yksiköt puolestaan jääneet jonnekin kauas taakseni, joten ohjelmassani seurasi kaksi yksinäistä, kiroilun täyttämää tuntia. Typerä aurinko alkoi laskemaan vuorien taakse, selkää poltti ja ranne huusi armoa. Rakkoni lähestyi räjähtämispistettä mutta rantautumispaikkaa ei löytynyt mistään. Ökyveneet ohittelivat vasemmalta ja oikealta suorittaessani elämäni ensimmäistä onnistunutta sorsastusta. Muistutus itselle: hanki uusi juomapullo punttisalille. Manailin ahteri märkänä ja taisin heikoimmalla hetkelläni toisintaa suomalaiskansallista patetiaa samalla tihrustellessani suolaveden tahrimien aurinkolasieni takaa niemeä toisensa perään, mutta maalialuetta ei vain näkynyt missään. Kun lopulta löysin määränpääni, en olisi todennäköisesti kyennyt melomaan enää kilometriäkään. Hajoamisen määrä kulminoitui huomatessani, että alkuperäinen määränpäämme sijaitsi suoraan lähtöpaikan edessä.

Satamassa mietin lähettäväni moottoriveneen etsimään perästäni jääneitä kaveruksia, mutta päätin antaa heille puoli tuntia lisäaikaa, jonka lähes loppuessa mestarit lopulta ilmestyivätkin horisonttiin. Sisäinen sankarini koki pienimuotoisen kolauksen, sillä eksoottinen Intian-setä Navjot oli viimeisen tunnin ajan hinannut köydellä matkalle täydellisesti katkennutta Tibiä. Yritin nostattaa tunnelmaa mainitsemalla jotain valkoisista herroista ja oikeaoppisista maailmanjärjestyksistä, mutta sain vastaukseksi vain ärtynyttä mutinaa. Jälkimmäinen tarjosi kaleeriorjalleen sentään joviaalisti illalisen rantaravintolassa.

Viralliset Tulokset: kaksikkosarjan voittajat Shaun ja Livia olivat maalissa noin kuuden tunnin matka-ajan jälkeen, yksikkösarjan ainoa osallistuja Erityistutkija oli maalissa 15 minuuttia tämän jälkeen, ja kahden kaksikon hinaussarjassa Navjot ja Tibi saapuivat maaliin 30 minuuttia tämän jälkeen.

Ai niin, se matka: kahdeksan kilometriä kolmekymmentä kaksi kilometriä. WTF?!

Käsissä on ns. käytännön osaajien rusketus, kämmenistä ja jalkapohjista nahka irronnut ja vasen ranne on turvonnut käyttökelvottomaksi. Isille terveisiä, ensi kerralla luetaan sitä perkeleen karttaa.

Mitäs tykkäät jos tulisin suuhun?

Piti lenkiltä tultuani kirjoittaa illan kunniaksi kaikenlaista, mutta onnekseni satuin törmäämään JG:iin, Guatemalan lahjaan insinööritieteille, jalkapallolle ja yleiselle läskittämiselle. Onni konkretisoitui JG:n esiteltyä minut ystävälleen ja maanmiehelleen Ron Zacapa Centenario:lle. Roni on 23-vuotiaana valittu jo viisi kertaa Karibian kovimmaksi. Nielin Leijona-pastillien hengessä kaiken, mitä suuhuni sain, viimeiseen pisaraan saakka.

En tiedä Ronin liikkeistä mutta suosittelen erittäin, erittäin lämpimästi lähempää tutustumista jos satutte kaveriin jossain törmäämään. Näin tietoverkkojen aikakaudella Ronilla on myös omat, hieman kotikutoiset kotisivunsa.

Waterloo II

Torstai, 4.5.2006.

Terveisiä Waterloosta, Ontariosta, (pop. 90,000/450,000), kaupungin omien kotisivujen mukaan "kulttuurin mekasta". Täällä haisee paska.

Itään päin matkustaminen tuntuu aina jotenkin hankalalta kun menettää tunteja vuorokaudestaan. Mutustan tyypillistä tuorejuustolla varustettua bagelia, ryystän kahvia, ja yritän saada itseäni hereille. Viiksekäs kreikkalainen ohjelmistotieteen professori on epävälimerellisesti ohjelmoinut seuraavat kaksi päivääni Waterloossa täyteen eikä luvassa ole lepoa ennen lauantaita. Toisin kuin kolleegansa, satun tietämään -- kiitos välikäsien -- että mestari on siirtymässä Ateenan yliopistoon. Luulen, että hän ajaa minua assistant professorin virkaan saadakseen jatkuvuutta tutkimukselleen ja sopivasti kiitollisuuden velkaisen "oman miehensä" yliopistoon. UWaterloo on tunnettu Kanadan parhaana teknillisenä yliopistona, mutta kolmoiskapungissa (Waterloo-Kitchener-Cambridge) on myös aktiivinen teknologiapuisto ja näiden kautta paljon potentiaalia teollisuusyhteistyölle. Luulen, etteivät ovet avaudu tähän positioon erityisen helposti.

Kuvassa oleva William G. Davis Centre (panoraamaa sisätiloista) on kuulemma saanut innoituksensa "tietokoneen emolevystä". Masentava ajatus, mutta aika persoonallinen rakennus päivän päätteeksi. Toisin kuin UBC:lla, jossa opiskelijat ovat pääsääntöisesti tekemässä kesätöitään, kolmasosa tietotekniikan opiskelijoista on lukuvuorossa. Nuoria ihmisiä lappaa käytävillä. Paljon aasialaisia ja yllättävän paljon nuoria naisia. Näen paljon ylipainoisia ihmisiä. Vastaan ei lyllerrä jenkkityyliin morbidin lihavia vuoria, mutta länsimaalaisten oloiset ihmiset ja etenkin nuoret naiset tuntuvat kovin usein kantavan lantiollaan ylimääräistä rengasta.

Mieleeni muistuu kuva jonka sain Torontosta vuonna 2001: muoti suosi napapaitoja ja lantiofarkkuja, ja tuntui siltä että joka toinen vastaan tullut nainen oli, paitsi tummatukkainen ja -silmäinen, myös esitteli ylpeästi farkun päällä roikkuvaa rasvakerrostaan kanssakulkijoille. Sama mielikuva vahvistui jälleen. Otokseni on liian pieni, mutta ehkä Vancouverin 'aktiivinen elämäntyyli' pitää ihmiset hieman paremmassa kunnossa. Kreikkalainen jatko-opiskelija valittaa, että niin vaatteiden koko kuin kehon tyyppiä kuvaavat termit ovat kokeneet inflaation: koko M tarkoittaa eurooppalaisittain isoa ja lievästi ylipainoinen ihminen on peräti 'fit'. ("And the local women call themselves fit! Can you believe it? Come on! You're not fit, you're fat!" kuuluu huuto käsien heiluessa kuin turkkilaisella lihansuolaajalla).

Minut kutsutaan ensin graduseminaariin jossa MSc-kandidaatti esitteli työtään. Olen oikeiden ohjelmistotieteilijöiden ympäröimänä. Oma informaatioteoriani tuntemukseni on täysin olematon ja tipun erilaisten korpuksien ja entropioiden kohdalla kärryiltä jo esityksen puolessa välissä. Ennen osasivat insinöörit lukea, kirjoittaa ja laskea. On käynyt jo selväksi ettei näistä oikein luonnistu mikään. Perkele että piti mennä valitsemaan duuni jossa toimii kaiken aikaa joko tyhjäkäynnillä tai sitten neula punaisella. Aina kun menen töihin, alkaa päätä kivistämään.

Kuuntelen sivukorvalla keskusteluita jotka sivuavat erinäisten positioiden täyttämistä. Kun käytäväpuheissa arvioidaan ihmisiä -- ja aika raa'asti arvioidaankin – ensimmäisenä ja tärkeimpänä kriteerinä tiedustellaan, mistä yliopistosta kandidaatti olikaan valmistunut: olikos se kenties Stanford, MIT, Carnegie-Mellon, USC, UBoston vai mikä. Suomalaisesta yliopistosta valmistuminen ei onneksi ole varsinainen miinuskaan. Käy kuitenkin ilmeiseksi, että suurin meriittini täällä on UBC:ssa postdocina työskentely, riippumatta tuloksista tai työnkuvasta. Suhteet ovat todella, todella tärkeitä. Oma myyntityöni on ollut olematonta, joskin aiemmin kerätty momentum ja minuun suopeasti suhtautuvat professorit ovat pitäneet pyöriä liikkeellä. Jos olisin markkinointihenkinen ja uskoisin työhöni edes kolmasosan siitä kuin nämä professorit, kiertäisin mannerta hullun lailla saadakseni kontakteja. Kun toimitaan riittävän korkealla tasolla, ilman näitä kontakteja et ole käytännössä mitään. Raakaa peliä Pohjois-Amerikassa, sano.

Illastan italialaisessa ravintolassa. Kävelymatka taittuu uptownin alueelta pitkin hylätyn oloista ratapihaa. Huomaan suuren rakennuksen joka on aiemmin toiminut Seagramin tislaamona. Kreikan professori kertoo neljäkymmenestä tyttöystävästään Montrealin aikoina. Superlatiivien määrä kasvaa samaa tahtia kuin viinikarahvin pinta alenee. Mieleeni nousee kiusallinen tunne siitä, että kenties en ole suodattanut kuulemaani aivan riittävän rankalla suotimella. Waterloossa voi aistia maaseudun henkeä. Professorit ajavat BMW:n Z4-avoautoilla ja kuuluvat Waterloon golfklubiin (New Yorkin tai Lontoon golfklubi, ehkä, mutta Waterloon?! professori tiuskii nauttiessaan bruschettaa suupielistään).

Kaupunkissa ei ole varsinaista kaupunkirakennetta. Tai on: King Street jatkuu läpi Waterloon aina Kitchenerin puolelle ja molemmissa kaupungeissa jatkuu useamman korttelin mittaisena. Silti, tämän yhden kadun ulkopuolella kaupungissa ei ole ydinkeskustaa. Sosiaalisen elämän keskuksina toimivat ostoskeskukset, mall'it, joille ajetaan katumaastureilla ja pickupeille hengaamaan.

Assistant professorin alkupalkka sijoittuu yllättäen $85.000(CAD) tienoille. Tuolla tulotasolla ja Waterloo-Kitchenerin selvästi suurkaupunkeja halvemmilla hinnoilla tulisi sinänsä hyvin toimeen. Materiaalisesti. Samalla tuo taatusti houkuttelee kosolti hakemuksia etenkin ulkomailta. Tämä on kaupunki jonne kannattaa muuttaa perheen kanssa: turvallinen, edullinen, toimiva, sanalla sanoen keskiluokkainen (todennäköisesti positiivisin mahdollinen laatusana). Keskiluokkaisuus on kiltteyttä. Sen jälkeen kun perheyksikköni lakkasi olemasta, en ole ollut mukavasti keskiluokkainen vaan puolivaloilla pilden perässä juokseva selkärangaton häviäjä jonka kuuluisi hävetä ja aikuistua.

Huomenna luentojani lappaa kuuntelemaan ilmeisesti jokainen kynnelle kykenevä ohjelmistotieteeseen jollain tavalla sotkeutunut proffa, eikä minulla ole edes esitelmää valmiina. Professorini jättää minut hotellille. Yritän tehdä esitelmää seuraavaa päivää varten mutta olen järkyttävän väsynyt. Päätän yhdistää Argentiinassa pitämäni yleisesitelmän Torontossa pitämääni esitelmään. Silmät luppaisevat kiinni.

Kalapuikot

Waterloo-raportti jatkuu myöhemmin. Sitä odotellessa luvassa oppia siitä miten asiat kuuluu hoitaa: Les Claypoolin sivuprojekti kahdentoista vuoden takaa nimeltään Sausage, hienolla videolla "Riddles Are Abound Tonight". Tarjolla ensiluokkaista bassokonstailua esiintymisasuissa, jotka on inspiroinut maapallon hienoin eläin, syvänmeren krotti.

Tästä: http://video.download.com/3800-11167_53-9662.html

Complimentary cat

Aika monen huoneen hintaan kuuluvat ilmaiset kahvit ja pesutarvikkeet, mutta että complimentary cat? Kuulin aamulla ihmeellistä koputuksen oloista ääntä ovelta. Avatessani oven tuo tuli sisään ja siirtyi mutkattomasti röhnöttämään sänkyni päätyyn.

Waterloo, ON

Orcun kyyditsee minut aamulla lentokentälle. Tämä on ensimmäinen kerta vieraideni poistuttua jolloin herään ennen kahdeksaa aamulla. Ihmiset edelleen ihmettelevät mihin onnistuin katoamaan kuluneiden kahden viikon ajaksi. Vaikeaa selittää, kertoa olleensa epäsosiaalisella päällä. Rikkoutunut rutiini alkaa palautumaan.

Lento sujuu edustavan näköisen mutta tyhjämäisen Palmin myyntiedustajan kanssa rupatellessa. Huomasin, että korkeakorkoiset saappaat, lyhyt hame, pään taakse heilauttava maneerinen nauru ja silmiin tuijottaminen ovat enemmän kuin tarpeeksi pitämään sisällöltään toisarvoisen keskustelun mielenkiintoisena.

Saavun Torontoon puoli kuudelta illalla. Havaitsen mitä eroa eri hintaluokkaan kuuluvilla autovuokraamoilla on. Lasin takaa edessäni kiiltelevät Hertzin saksalaiset vuokra-autot. Mitä halvempi yhtiö, sitä kauempana parkkihallissa sen autot ovat. Sitten on se yhtiö jonka minä valitsin, jolla ei ole edes asiakastiskiä koko hallissa. Osoittelevasti hieman hallin ulkopuolella on katos (onneksi sentään katos) jonka puhelimesta saan yhteyden vuokraajaan. Autot ovat kuulemma rikki mutta "pomo" on juuri nyt matkalla hakemaan lisä-vechileitä; "jotain" minulle on kuulemma luvassa -- kunhan minibussi ennättää hakemaan minut pömpelistä joskus luvatun parinkymmenen minuutin päästä. Ei näy ketään toistaiseksi, paitsi kovaäänisiä tummahipiäisiä kavereita jotka ohi kulkiessaan nyökkäävät suuntaani hieman liioittelevin elein.

Tajusin juuri, ettei minulla ole edes karttaa tulostettuna eikä hajuakaan siitä, kuinka pääsen lentokentältä Waterloon kaupunkiin. Kai se jossain idässä on. Ei minulla ole sen puoleen havaintoa myöskään tulevasta majoituksestani: kreikkalainen professori tosin lupasi järjestää -- niin, "jotain".

Deodorantti pettää enkä ole vieläkään syönyt edes lounasta. Sisäinen kelloni vetelee vasta kolmen hujakoilla mutta aurinko vaikuttaa jotenkin raukealta. Ehkä se johtuu siitä etten näe koko aurinkoa täältä betonisen parkkikannen viereen kyhätystä pömpelistä. Ohitse jyrää toinen toisensa perään Chryslerin 300c-malleja.

Hetkeä myönemmin olen vuokratoimistossa. Olin merkinnyt hakevani auton kello 18.00 mutta veppikilkutin standardoi sen muotoon 09.00. Niinpä minulle ei ole luvassa autoa -- tätä tiedon murusta ei tietenkään voitu minulle suoda soittaessani toimistoon 45 minuuttia aiemmin, koska "tietokoneet olivat alhaalla". Saan joviaalisti sentään soittaa ja ihan ilmaiseksi muihin toimistoihin. Pomo tai niitä "jotain" ei näy missään. Tarjolla on vain premium-luokan autoja, $100 suuremmalla hinnalla.

Vielä hetkeä myöhemmin olen vastapäisen vuorapuljun tiskillä. Paikkaa pitää kuin televisiosarjasta repäistä lihavahko ja punehtava italialainen mestari, jonka nimi ei ole Tony. Mies käskyttää pakistanilaisen näköistä poikaa ja kiinalaista tyttöä. Joudun vuokraamaan full-kokoluokan auton. Laskin mielessäni että auton vuokraaminen on silti halvempaa kuin ottaa bussi Waterloohon. Unohdin, että vakuutus on pakko ottaa riippumatta halusta korvata mahdolliset mällit. Vanha algoritmi toistuu ja hinta nousee kolmannelle sadalle dollarille. Apurahat vilahtelevat silmissä mutta olen liian väsynyt palaamaan lentoasemalle ja alkamaan etsimään tietoa busseista. Pyydän tyttöä antamaan luottokorttini takaisin ettei se unohdu. Tyttö ei anna. Se unohtui mutta onneksi Subaru Foresterin kytkimien kanssa konstailu kestää niin kauan että tyttö juoksee perään palauttamaan korttini. Kertoo samalla kahden käännöksen ohjeet joiden jälkeen Waterloon pitäisi ilmestyä tunnin paahtamisen jälkeen. Waterloo onkin lännessä.

Paahdan neli-viisikaistaista moottoritietä Missisaugan läpi kohti Waterloota. Vasta kaupungista kerran ohi ajaneena tajusin, että lähes puolen miljoonan asukkaan pitäjässä kartta olisi ollut hyödyllinen. Sitten muistan Tibin antaman ohjeen: Holiday Inn tarjoaa ilmaisen langattoman lähiverkon. Käännän auton Kitchenerin Holiday Inniin ja voilá: professorin sähköposti on ilmestynyt laatikkooni. Valitettavasti läppäristä alkaa akku loppumaan. Yritän painaa Googlen karttapalvelusta löytämäni ajo-ohjeet mieleeni. Akku loppuu ja läppäri nukahtaa. Vähemmän rauhallista miestä olisi voinut tässä vaiheessa jo vähän sylettää.

Muistan vain pari kadun nimeä mutta katu onkin paikoin suljettu tietöiden takia. Säädän ja säädän mutta downtownia ei vain näy. Lopulta on pakko luovuttaa, pistää auto parkkiin ja yrittää saada koneesta vielä pieni rääkäisy irti. Huomaan, että downtown on kulman takana parkkipaikasta. Toden totta. Keskusta-alue on kuin Joensuusta repäisty: korttelin päässä keskusta-alueesta ei näy vihjettäkään.

Mitäkö minä täällä teen? Tutustun kaupunkiin, tutustun erinäisiin tutkimusryhmiin, pidän luentoja, mutta ennen kaikkea yritän näytellä olevani hyvä tutkija ja kiinnostunut aiheestani. Sitten tahtoisin vielä lähettää terkkuja sinne kotiin Timolle.

Löntystän hotelliini ja koen päivän ensimmäisen positiivisen yllätyksen. Olen kuluttanut tomumajaani erinäisissä useamman tähden liikemieshotelleissa veronmaksajien täydellä tuella, mutta huoneeni on silti melko mainio antiikkihuonekalujensa, neljän ikkunansa, sohvan ja parin sohvatuolin kanssa. Mainitsinko jo puulattiaa ja takkaa?

Menen paikalliseen panimobaariin nauttimaan myöhäistä lounasta. Kaisse tästä.

Runouden taikinatiinu

Nyt löytyi niin täydellinen lyyrinen kiulu josta ammentaa ettei mitään järkeä. Eräs Tampereella vaikuttava perheenisä, historioitsija ja m1eh1t3ttyj3n alu3id3n palauttaja on nimittäin laajentanut muutenkin ahkeraa sisällöntuotantoaan nettiradion puolelle.

Tämä 5uur-5uomi r.y.:n ainoa jäsen teki minuun, nuoreen lukiolaiseen lähtemättömän vaikutuksen jo Tampereen kunnallisvaaleissa 1992 esittämällä teemakseen vaatimattomasti "m1eh1tettyjen alueiden palauttamisen". Aamulehden ilmoituksessa oli aihetta sivuavasti 5uur-5uomen kartta, erinäisiä nuolia ja jämerä ilmoitus jonka mukaan Suomen talous kääntyisi takaisin nousuun kunhan jokainen suomalainen saisi markalla hehtaarin maata (ja m1eh1ttäjäryssä ajettaisiin ulos alueilta, luonnollisesti).

Neljä vuotta myöhemmin, ollessani jo salskea ja hieman alkoholisoitunut opiskelija, paras opiskelukaverini Sökö soitti ja keuhkosi innoissaan uudesta löytämästään kaapelikanavasta, Tv-Tampereesta, joka oli kuuleman mukaan jotain niin hienoa että minun tulisi välittömästi rientää tutustumaan siihen (kaljakassien kanssa, toki). Ensimmäinen koskaan näkemäni ohjelma myyttiseltä kanavalta oli Tv-Tampereen kunnallisvaalitentti. Asiakeskeisen näköisessä vaalistudiossa oli pukuun pukeutunut mies haastattelemassa... niin, ketä muutakaan kuin m1eh1tettyjen alueiden armotonta palauttajaa, yhdessä Luonnonlain Puolueen joogalentäjän kanssa. Lääkkeeksi kaikkeen työttömyydestä korkeaan veroäyriin, ja lopulta pyörätuoliin sidotun kuntalaisen esiintuomaan liian korkeiden rotvallin reunojen aiheuttamaan epäkohtaan löytyi "s1lp0jasomalien karkoittaminen".

Vuonna 2000 autoni tuulilasiin ilmestyi Sepin jakamia lentolehtisiä jossa kunnallisvaalien teeseiksi ilmoitettiin mm. "hammurabin laki voimaan: s1lpojas0maleille s1lpojas0malien kohtalo ja m1ehittäjäryssä ulos". Sain myös postiluukustani käsittämättömän Osuuspankin postikortin jossa ruskeapaitaiset vaaleahiuksiset pojat katsoivat ringissä alaspäin suoraan kohti kortin lukijaa, ja jonka toiselle puolella luvattiin miehittäjien välitöntä karkoittamista (muutamilla hakaristileimoilla varustettuna).

Minun piti ottaa tähän muutamia pätkiä Sepin ja "haastattelijan" keskustelusta jossa jälkimmäinen vertasi Sepiä vaatimattomasti niin Martti Lutheriin kuin Yhdysvaltojen perustajiin, mutta sitten tajusin, ettei tätä hienoutta voi ymmärtää ilman riittävää taustoitusta. Niinpä rikon itselleni tekemän lupauksen ja linkitän |-|alla-ah0n ylläpitämille, ansiokkaille T3soma-sivuille. "Sananvaihto on rujointa, mitä suomen kielellä on milloinkaan missään mediassa harrastettu. Minkäänlaista rotia ei keskustelussa ole. Satunnaisen lukijan tukka nousee pystyyn, ja tosikot lopettavat lukemisen heti alkuunsa. Monet ovat antaneet ylläpidonkin kuulla kunniansa moisen saastan arkistoinnista, ja reippaimmat ovat tehneet rikosilmoituksen, milloin milläkin nimikkeellä."

Tämä Wagnerilla lähetyksensä aloittava "radiokanava" tarjoaa yhteyden toiseen, rinnakkaiseen ulottuvuuteen. Rinnakkaisessa ulottuvuudessa puhutaan Tampereen murteella. Jätän tarinoinnit n33k3r3istä väliin ja otan vain yhden runollisen lainauksen jossa Sepi kuvaa vihreitä politiikkoja. Jaksotus minun, sanat vain ja ainoastaan Sepin.

lyödään tuohon vihreä iso meloni pöydälle /
näyttää vihreältä mutta /
kun lyödään halki /
näyttää punaiselta

eli tämä sama kommunistinen hapatus /
melonin punainen hedelmäliha

melonin kohdalla saattoi olla ja yleensä onkin /
hyvää ja syötävää /
vaikka vettä suurelta osin /
mutta tässä tapauksessa ei ole todella /
vihreää eikä punaista /
hyvää hedelmälihaa

vaan se on totaalisesti tällaista /
mitenkä sanotaan /
eukalyptuspuun viljely entisten sademetsien alueella /
siellä ei mikään muu viihdy, mikään muu ei saa elää /
kaiken se tuhoaa, kaiken se vie /
mitään se ei anna /

80 metriä sademetsää katoaa
ja tilalle tulee /
tällainen /
niinsanottu

puunjalostusteollisuuden tuote.

(suosittelen sitä nettiradiotakin johon en suostu linkittämään vain ja ainoastaan aiheeseen valistuneille henkilöille)