Kaksoistandardit

Kommandobloggaajana kopioin tämän suoraan professorilleni lähteneestä sähköpostista, sanaakaan muuttamatta. Vain erisnimet on sensuroitu.

Soon moro!

Otin vihdoin yhteyttä E:in, tuohon lähes G:iin verrattavaan Internetin kaikuun (singulariteettina ja mittatikkuna toimii edelleen *sensuroitu*[1]), ja paria tuntia ja viittä sähköpostia myöhemmin sain itseni kutsuttua Edmontoniin. Tarkoitus on siirtää lihasäkki Kanadan Teksasiin torstaina, syyskuun 14. päivänä ja siirtää se jälleen takaisin sunnuntaina, 17. päivänä. Tämä viikonloppua leikkaava aika oli E:n oma toive, ilmeisesti johtuen hänen opetuskuormastaan. Pidän jälleen kanonisen mallienprosessointiesitelmän sopivilla painotuksilla, johon voit myös itse etävaikuttaa halutessasi :-P Kaiken venkoilun jälkeen kysymys tietenkin kuuluu: haluatko sponsoroida lentoni (WestJetillä sellaiset 200€ veroineen)? Olen tosissani jo miettinyt T.-paidan painattamista, täytyyhän sen sponsorin jossain näkyä :-P

Juuri eilen oli labran syyskauden avajaiset, joka täällä päin maailmaa ei tietenkään tarkoittanut saunaa kaljoineen vaan BBQ-juhlaa meren rannalla. Minut valittiin yhdeksi juomavastaavista, mutta onneksi olen jo sisäistänyt menon niin hyvin, että ymmärsin kysyä etukäteen voinko ostaa kaljaa. Ei tietenkään. Koska arvasin muiden juomamestareiden tuovan pelkkää kokista, ostin vissyä. Arvaukseni osui oikeaan (oli siellä yksi pullo iljettävää root beeria myös). Vissyä join vain minä, mutta yksi kaveri pesi kätensä sillä.

Silti, minulta vieläkin puuttuu pientä hienosäätöä Brittiläisen Neuvostoliiton hienoimpiin nyansseihin: totta kai sitä kaljaa olisi pitänyt tuoda, mutta salassa. Piilossa oli coolereita joista kaljaa mystisesti ilmestyi lähes joka jampan käteen, paitsi minun. En vieläkään tiedä mistä se kalja tuli koska sitä ei virallisesti ollut olemassakaan.

Joskus tuntuu siltä että jos tulisin maailmanluokan kannabispaalin kanssa pilettämään, en saisi edes kummaksuvaa katsetta osakseni, mutta jos kädessä killuisi sikspäkki, olisi paikalla erikoisjoukot ja helikopteri estämässä Seitsemännen Sinetin murtumista. (Pari kuukautta takaperin Kanada-päivänä muuten helikopteri kiersi kaksi päivää läheistä rantaa valonheittimen kanssa varmistaakseen, ettei siellä juotu kaljaa, poliisipartion varmistaessa siveellisen elon rannalle vievien polkujen varrella).

Tämmöistä,
-P

Joskus minua syytettiin professorien kiusaamisesta. Minulta kesti oikeasti useampi vuosi ymmärtää, että minulle siunaantuneet ohjaajat ja suhteeni heihin eivät edusta keskimääräisen tutkimusmortin ja professorin suhdetta, ei Suomessa eikä etenkään Suomen ulkopuolella. Joskus olen miettinyt, olisiko tutkimuskoneesta lähtenyt enemmän tehoja jos korvan takaa rapsuttamisen sijaan ruoska olisi viuhunut maidonvalkeilla pakaroillani ja negatiivisin kommentti ei olisi ollut "olisihan tässä vielä hieman työtä jäljellä" (aivan karmaisevan surkeasta tutkimuspaperin versiosta).

[1] Termin "Internetin kaiku" kehitti Laitoksen Virallinen Erikoistutkija vuosituhannen vaihteessa. Internetin kaiku viittaa henkilöön, jonka vasteaika lähetettyyn sähköpostiin on demonisen lyhyt (ts. kaiuttaa vastauksen takaisin vaikkapa sähköpostilistalle lähetettyyn ilmoitukseen). Yleensä vasteaika on muutaman minuutin luokkaa. Viitattu jyväskyläläinen professori tuotti rehellisesti ottaen nopeammin materiaalia kuin minä vastaleivottuna tutkijanalkuna osasin lukea ja ymmärtää.

Kuningatarsänky

Kyllä me siitä lähdetään että tää on mun huone, tänne on minkään luontokappaleen ihan turha tulla riehuun. Kuukausi sitten ikkunasta tuli sisään orava ja se seisoi sängyn päädyssä ja nauroi mulle päin naamaa. Mä sen oravan myrkytin!

Tarkemmin ottaen orava nauroi ensin Paolalle ja söi hänen M&M-karamellinsa, ja piilotti ylitse jääneet osat hänen tyynynsä alle. Myöhemmin samaisen postdoc-huoneen peri Livia jonka suklaat samainen orava kävi syömässä ja eräänä aamuna se seisoi tämän sängyn päädyssä. En tiedä miltä oravan nauru näyttää mutta todennäköisesti se joka tapauksessa nauroi.

Perin arvon tohtoreiden huoneen tänään ja olen käyttänyt koko päivän pakaasien siirtämiseen kerroksesta toiseen. Nyt on nääs erilliskeittiö, lähes seinän kokoiset ikkunat, queen-sized sänky ja kylpyhuoneestakin löytyy ikkuna jonka ääressä voin patsastella ja esitellä itseäni aamuisin vastapäisen opiskelijatalon asukeille.

Täytyy jostain hankkia riittävän tukevaa verkkokangasta ja tukkia ikkunat, nimittäin en haluaisi herätä pitkähäntäinen roskiksissa luuhaavan rotan vierestä, ei vaikka olisi edellinen ilta mennyt kuinka pahasti tappiin asti.

Tämän yön aion piehtaroida ja kiemurrella kuin ihmiskäärme kuningatarkokoisessa sängyssäni. Kunhan sitä ennen saisin huoneen asuinkelpoiseksi, kellon lyödessä pian yksi yöllä.

Taikaliinat

Ne on ne pienet erot. Otetaan esimerkiksi kuivausrummut. Kaikki tuntuvat tunkevan rumpuun vaatteiden lisäksi "hoitoliinoja" (dryer sheet) joiden roolia en ole täysin sisäistänyt mutta kaiketi vaatteista pitäisi tulla antistaattisia, pehmeitä ja raikkaita. Tai jotain. Suhtautuminen näihin taikaliinoihin on kutakuinkin uskonnollinen: ei liinaa, ei kuivia vaatteita. Yleensä syy liittyy tavalla tai toisella epäonnistuneeseen rinnaltavieroittamiseen: kun äitikin aina käytti liinaa. Ilmeisesti näiden liinojen ortodoksinen käyttötapa on selvää ja järjellistä kenelle vain, koska pakkaukseen ei ole merkitty käyttöohjeita. Maassa jossa kärjistäen pipo varustetaan "näin, ei näin"-ohjeilla tämä on jotenkin perustavanlaatuinen nyanssi. Kiinnostaisi tietää miten nämä liinat on alun perin lanseerattu kaiken kansan käyttöön.

Pakkauksessa oli kuitenkin koko jouko kuvia vailla selityksiä: roskasanko, kenkä, tuoli ja piironki, ja joka kuvassa arveluttava nuoli sojottamassa epämääräiseen paikkaan. Missään ei kehoiteta heivaamaan liinaa kuivausrumpuun. Ohjeita noudattaen laiton pari liinaa lenkkikenkiin jotka alkoivat välittömästi löyhkäämään entistä hirmuisemmin. Seuraavaksi koitin peittää liinoilla roskakorissa yliajan maanneen kyljyksen härskiintyneen hajun, yhtä riettain tuloksin. Jos omistaisin auton, teippaisin seuraavaksi liinan penkin alle jolloin autosta tulisi myös antistaattinen, pehmeä ja raikas.

Kenties nämä ovat samankaltainen konsepti kuin kaikille Amerikan-matkaajille hotelleista tutut Kleenexit (tai kleenexit, brändin nimestä on tullut jo Merriam-Websteriin asti kelpaava arkikielen sana). Ne ovat liian ohuita, heikkoja ja huonolla imuteholla varustettuja, jotta niistä olisi oikeasti mihinkään. Kun niihin yrittää niistää nenänsä, tulokset saa pestä käsistään. Kun niitä käsiä yrittää sitten kuivata, liina hajoaa palasiksi ja rääppeet juuttuvat käsiin kiinni. Ainoa tarkoitus johon olen näitä nähnyt onnistuneesti käytettävän on raivostuttavan sievistelevästi suoritettava suupielten symbolinen pyyhkiminen.

Olen aivan varma siitä, että kyse on vuonna kivi ja keppi suoritetun nerokkaan markkinoinnin tulos: Kleenex on osa paikallista kulttuuria, vaikka talous- ja wc-paperi ja nenäliinat ovat aivan ylivertaisesti parempia kuin mihinkään kelpaamattomat paperiliinat.

Ehkei ole sattumaa että näitä löytyy lähinnä hotelleista käsivoidepurkkien vierestä.

Tehkää niin kuin minä sanon

Kaikesta kokemuksestani huolimatta minulla ei ole ollut Kanadassa ollessani toimivaa varmuuskopiointiprosessia. Entiset kannettavani (Compaq ja HP) olivat sellaisia romuja että niiden kanssa tappelin oikeasti useita tunteja viikottain, mutta IBM:n kanssa ei ole ollut yhtä ainuttakaan ongelmaa viimeisten parin vuoden aikana. Nyt kahdella viimeisellä herätyskerralla läppäri ei löytänyt käyttöjärjestelmää ja lopulta IBM:n emergency recovery paukahti päälle. Ehdin jo halvaantumaan kauhusta tajutessani, ettei minulla kopioita omista tiedostoistani lukuunottamatta muutamia surkeita koodinpätkiä versionhallinnassa. Kuulen kaukaisuudessa kiintolevyn laulavan joutsenlauluaan joten kone ei sammu ennen kuin kopiot on tehty. Tästä pitäsi kai oppia jotain.

Viisnelonen

Kävelen kuin rommitynnyriin kompastunut merimies: puujalalla klonkaten mutta onnellisena. Osoittautui, että määrittelemistäni kolmesta juoksutavoitteesta toinen, suorituksesta nauttiminen, ja kolmas, tunnin ajan alittaminen, ovat suorituksen aikana ristiriidassa keskenään. Onneksi lopussa rekonsiliaatio seisoo.

Kellon soidessa kuudelta aamulla en ollut erityisen vakuuttunut uudesta uljaasta tavastani viettää hyvää aikaa, eikä tunne erityisesti parantunut virittäessäni varustearsenaalia päälleni; tätä ruhoa kun pitää teipata vähän sieltä sun täältä että siitä saa vielä maileja irti. Uhoa ei edelleen irronnut kahdeksan aikaan aamulla, sähköinen ajanottonilkake jalassa ja pumpun lyödessä kävellessäkin yli keskimääräisen harjoittelusykkeen.

Kisaan osallistui ennakkotietojen mukaan vain noin 200-300 juoksijaa, ja näistä yli puolet lyhyemmälle 5K:n matkalle. Huomasin omalla pienellä tavallani, että näinkin pienimuotoinen kilpailu poikkeaa henkisesti kummasti tavanomaisesta harjoituslenkistä.

Lupasin itselleni juosta 6min/1km tahtia, mutta kun väkeä rynni ohi niin oikealta kuin vasemmalta ja myös Veró pinkoi edeltäni karkuun, en yksinkertaisesti osannut bubimaisesti "juosta omaa juoksuani". Saavuttaessani ensimmäisen kilometrin tarkistuspisteen ajassa 4:30 tajusin vetäväni täysin yli rajojeni ja yritin hidastaa kulkua, mutta pää ei yksinkertaisesti kestänyt kilpailijoiden hengittäessä niskaan ja radan varrelle kerääntyneen yleisön möyhkätessä. Olin luvannut itselleni juosta mukavalla 155 keskisykkeellä ja pitää hauskaa, mutta niin vain pumppu jämähti välittömästi yli 175 eikä suostunut tulemaan alas sitten millään. Sekä aikainen ajankohta että reitin mäkisyys eivät helpottaneet asiaa. Niinpä keskityin vain juoksemaan, vailla sykkeen vahtaamista, ja pelkäsin samalla vimmatusti että noutaja tulee ja nöyryyttää.

Uusien tarkistuspisteiden tullessa vastaan aikani pysyi hidastuneesta vauhdista huolimatta reilusti tavoiteaikani alapuolella ja suoritustaso alkoi vakiintumaan. Huomasin että sain ihmisiä kiinni ylämäessä, mutta ne pinkoivat taas pakoon alamäessä joissa itse koitin epätoivoisesti levätä. Kävi mielessäni että muutamat tekniikkaharjoitukset eivät olisi pahitteeksi. Huomasin vielä, että toisen juoksijan peesaaminen tuntuu niinikään tekevän suorituksesta helpompaa.

Kärsivällisyys osoittautui hyveeksi, mutta pirun hankalaksi käytännössä. Jo alussa, kun matkaa oli taitettu vain muutamia kilometrejä, tiesin että moni aloittaa liian kovaa ja että saan heidät kiinni kunhan vain teen omaa tasaista suoritustani. Mutta sykkeen vetäessä yli 190 on perhanan vaikeaa olla kärsivällinen ja harkitseva: siinä missä harjoitusjuoksujen aikana ajatus saattoi tunnin kohdalla harhailla ties missä kaljatuopin, kessun tahi ruumiin ilojen parissa, nyt mieli oli lähes täysin tyhjä, mitä nyt jonkinlainen ei jaksa ei jaksa -kauhu ja suoranainen pelko ruumin pettämisestä iski aika ajoin päälle. Yleisö oli pohjoisamerikkalaiseen tapaan kovasti innostunutta ja täytyy myöntää, että näiden kannustuksesta oli aivan selkeästi hyötyä juoksun heikoimpina hetkinä.

Lopulta, nähdessäni kahden viimeisen kilometrin merkkipaalun, minusta alkoi tuntumaan siltä etten katkea vaan pääsen reitin suosiolla loppuun. Tässä vaiheessa aloin rullaamaan seuraavalla vaihteella ja ensimmäistä kertaa muutamia tuntemattomia selkiä alkoi tulemaan vastaan, hiljaa mutta varmasti. Kun viimeinen kilometri juostiin jo tutuksi käyneellä reitillä, usko löytyi ja sain tikattua maaliin.

Epävirallinen aika: 54:28.

Kotona opetettiin vertaamaan itseään aina parempiinsa, ei koskaan heikompiinsa. Tällä elämänfilosofialla ei ole koskaan tyytyväinen vaan alituisen alemmuuskompleksin vallassa. Tällä kertaa jätän kuitenkin piehtaroinnin väliin: vaikka kyseessä oli paikallisen Perähikiän kyläjuoksut jossa puolet osallistujista tikkasi matkan minua nopeammin, totean olevani ihan vitun ylpeä itsestäni.

Ylpeä olen myös kirittäjästäni: muutaman viikon harjoitellut Veró tuli maaliin neljäkymmentä sekuntia minun perässäni joten voitin siis noin sekunnin jokaista tekemääni harjoitusjuoksua kohden. Hän pokkasi palkinnon, mutta toisaalta, minä pokkasinkin palkitun naisjuoksijan ja se on hyvä se.

Tää on ihan hienoa hommaa!

Erilaisia nuoria miehiä

Erilaisia nuoria miehiä erilaisine tapoineen, kuten lordi Baden-Powell totesi keksiessään oivallisen keinon houkutella salskeita nuoria poikia kanssaan metsäretkille joista aikuiset eivät saisi tietää. Reipashenkinen vähäpäihteinen Vancouver-elämäni saa toivottavasti yhden merkkipaalun lisää osallistuessani lauantaina kymmenen kilometrin Run for the Ferry -juoksutapahtumaan. Kolmetoistaviikkoinen harjoitusohjelma on käyty läpi ja muutama harjoituskymppi on juostu tuntuman saamiseksi. Ensimmäinen tavoite on juosta maaliin eikä tehdä ns. päivitikkasia, toinen tavoite on nauttia juoksusta ja kolmas tavoite on päästä maaliin alle tunnissa. Tavoitteet eivät ole taivaissa, mutta eipä tuo edellisen vuoden tuloksia vilkuillessa erityisen kovatasoiselta kilvalta näytä muutenkaan: tavoiteajallani olisin ollut omassa ikäluokassani viime vuonna jo neljäs. Aina voi olla voittaja, kunhan etsii riittävän helppoja haasteita. Kuten teksasilainen kielitieteilijätär asian minulle ilmaisi: you run like a girl.

Koska tapahtuma alkaa epäinhimilliseen aikaan kello 08.30 aamulla, väännän Bowen Islandille tänään iltapäivällä ja vietän yöni paikallisessa B&B-majoituksessa kirittäjäni kanssa. Z-salamapartion etsivän Rauskin sanoin: sä tiedät että mun täytyy rakastella joka päivä.

Kel' lohikäärme on

Mainitsin Tofinosta kertovassa kirjoituksessani kahdesta kiinalaisesta matkatoveristani. Olen noin yleisemminkin ollut havaitsevinani, että moni tapaamani kiinalainen on omasta velton sosialidemokraattisesta katsantokannastani tarkisteltuna melkoisen lähellä amerikkalaisia neokonservatiiveja. Tämä koskee vähäisen kokemukseni mukaan enemmän Pekingistä ja Shanghaista kotoisin olevia, kun Hong Kongissa kasvaneet tuntuvat sattuneista syistä omaksuneen hieman eurooppalaisemman näkökannan mm. sosiaalisiin kysymyksiin. Tarkemmin ajatellen, en ole kohdannut yhtään kiinalaista joka ei olisi ollut kotoisin näistä kolmesta suurimmasta kaupungista. Kuuleman mukaan maan valtavasta koosta huolimatta suurin osa huippuyliopistoista löytyy juuri näistä kolmesta suurkaupungista, joten ne, joilla on riittävästi kykyä ja ennenkaikkea riittävän rikkaat vanhemmat, siirtyvät opiskelujensa alkaessa ensin akselille Peking - Shanghai - Hong Kong, ja ponnistavat sieltä ulkomaille.

Tapaamani kiinalaiset kiistävät maallaan olevan ongelmia ihmisoikeuskysymysten tai yleisemmin sosiaalisten ja yhteiskunnallisten asioiden kanssa, ja toisin väittäminen on länsimaalaisten sekaantumista Kiinan sisäisiin asioihin. Kansallinen itsetunto ja uho ovat näillä nuorilla huipussaan ja suurin osa heistä tuntuu olevan vilpittömästi sitä mieltä, että he ovat saavuttaneet asemansa puhtaasti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ansiosta. Lähes sosiaalidarwinistinen kilpailu paikasta auringossa on 1+ miljardin ihmisen maassa kovaa ja heikot sortuvat elon tiellä. Jos suomalaiseen kulttuuriin kuuluu onnen kätkeminen, kiinalaiseen kulttuuriin kuuluu rikkauksien esittely mahdollisimman suurelle yleisölle.

Tähän tekeekin mieli lainata tämän päivän The Globe and Mail:ista poimittua artikkelia otsikolla "Privilege is plentiful for wealthy Chinese":

Wang Quan, a 16-year-old in the Chinese city of Zhangzhou, has a huge advantage over his fellow students in their high-school exams. He's not smarter. He doesn't work any harder. But his father is chairman of a company with $47-million in annual sales. So, under an official government policy, he is entitled to bonus points on his test scores.

Under the new government rules, the bosses of any private enterprise that pays taxes of more than three million yuan (about $418,000) can apply for bonus points for their children on their school exams. This year, a total of 106 companies are eligible for the privilege.

Itseäni tämä lähinnä riemastutti, totta kai. Kontrasti on pohjoismaiseen menoon tottuneelle melkoinen. Vanhempien korkea tulo- ja koulutustaso ennustaa toki melkoisella todennäköisyydellä lasten tulevaa asemaa yhteiskunnassa, mutta vaikutusmekanismit ovat olleet perinteisesti hieman epäsuorempia. Toisaalta turhaan tässä jeesustelen: ovathan nuo eliittikoulut arkipäivää Euroopassakin ja vaikkapa Ranskan eliitti valmistuu valituista grand ecoleista -- vaikka luulisin että ne joutuvat edelleen ihan itse läpäisemään tentit. Ehkä tämä on jonkinlainen käänteinen kiinalainen muoto affirmative actionista.

Muistan kuinka kotomaassa tutkimusryhmäämme palkattiin kiinalainen tyttö. Valot paloivat tutkimuskammiossa aamut illat, kunnes palkkatoimistossa selvisi että tämä oli maassa puolisoviisumilla joka ei salli työntekoa. Ratkaisu? Hän sai jatkaa työntekoa palkatta, kunhan vain hiipi kammioon iltaisin eikä pitänyt muuten erityistä meteliä itsestään. Hän toki sai aikaiseksi tarvitsemansa julkaisut, palasi kotimaahansa viimeistelemään maisterintutkintonsa ja palasi takaisin, tällä kertaa jälleen oikeaksi ja palkatuksi tutkijaksi, joten aivan täydellisestä riistosta ei ollut kysymys. Paine ja halu sosiaaliseen nousuun on lohikäärmemaassa niin suuri, että pahoin pelkään niiden vielä tulevan, jyräävän meidät ja tervaavan laiskat länsimaiset perseemme. Siellä sitä ukkoa ja akkaa riittää.

Keski-ikä

Kolme anekdoottia jotka uskoakseni kertovat jotain nurkan takana lymyävästä keski-iästä. Menet viikonlopuksi mökkeilemään mukanasi neljä oluttölkkiä, joista juot hampaat irvessä yhden lauantaina kello kymmeneltä ennen nukkumaan menoa ja tuot suosiolla loput takaisin. Johdatuskurssien alkaessa yliopiston kampusalueella pyörivät parikymppiset nuoret naiset näyttävät eksyneiltä lapsilta ja herättävät sinussa enemmän lempeää myötätuntoa kuin lempimiseen liittyviä irstaita ajatuksia. Supermarketin lihatiskillä tuurannut nuori mies ei osaa viipaloida eikä pakata prosciuttoasi oikein ja se kismittää vielä kotimatkallakin.

Mä meen läpi!

[Vastuuvapauslauseke: tämä merkintä ei tuntunut edes kirjoitushetkellä erityisen hyvältä idealta. Näen silti että tämä voisi saavuttaa tietynlaista vastakaikua ns. piireissä.]

Kesän 2005 yllätyshitti erinäisissä meritokraattisissa ruumistisissa piireissä oli Ahkerat Simpanssit yhtyeen koskettavan harras kappale Uskis on mun bestis. Kun jo alkoi näyttää siltä ettei vuodelle 2006 löytyisi mitään vastaavaa, käänsi Herra kasvonsa minua kohden ja johdatti minut yhtä lailla myöhäisherännäisesti seuraavan, vuonna 2004 pidetyn lähinnä puhelauluesityksen pariin. Kuvamateriaalin koostaja on lisännyt tarpeettomia hidastettuja uusintoja tekeleeseen, mutta meininki on silti melkoista, etenkin videon puolivälin jälkeen. Väkevää julistusta teille, veljet ja siskot: Harri Kiviniemi. Harrin sanoin, itsetyydytys ei kuulu sulle!

Tämä raina löytyi Slayerin Christ Illusion -levyä käsitelleeltä keskustelupalstalta, kuinkas muuten. Menin kyllä hiljaiseksi kun huomasin Slayerin virallisen toisen kotisivun. MySpace-kotisivu? Slayerin MySpace-kotisivu?!

Tiikerinpenis

Voin todeta lyhyesti että Tofinon/Uclueletin reissu oli erinomainen joskin varsinainen matkanteko kesti tavattoman kauan. Perjantai meni matkustaessa Vancouverista Uclueletiin, lauantai surffatessa ja sunnuntaina ehdimme kävellä ainoastaan yhden 10 kilometrin patikointireitin paikallisessa sademetsässä ennen palaamista takaisin. Kuvittelin virheellisesti että sademetsiä on ainoastaan trooppisella vyöhykkeellä mutta kylläpä niitä täältäkin tuntuu löytyvän. Ajoreitti oli maisemiltaan ja mutkaiselta tieltään mieletöntä hienoutta. Tai olisi ollut, ellei yksi matkakumppaneistani olisi joutunut puhumaan norjaa suureen porsliiniseen (vai pitäisikö sanoa kiinalaiseen) puhelimeen.

Tofinon rannat olivat niin matalia että aalloille ei tarvinnut uida vaan riitti, että seisoi kaulaa myöten vedessä ja odotteli seuraavaa aaltoa (ja nöyryytystä). Silti sain ruhoni melkoisen jumiin päivän päätteeksi. En edes halua miettiä millaista olisi ollut kauhoa kerta toisensa jälkeen ulapalle toivoen, että juuri sillä kertaa suoritus onnistuisi edes siedettävästi. Aallot olivat parhaimmillaankin vain muutamien metrien korkuisia, mutta silti niiden voima teki vaikutuksen.

On tosin liioittelua sanoa että surffasin. Koko päivän aikana onnistuin tasan kerran seisomaan noin kolmen sekunnin ajan laudalla niin että se liikkui aallon mukana. Lopun aikaa löysin itseni aina korkeasta polviasennosta huolimatta siitä että yritin parhaani. Ilmeisesti parhauteni ei ole kovin kummoista sortimenttia.

Rannalla oli harjoittelemassa ainoastaan minä ja David -- sekä noin parikymmentä Surffisiskoa jotka tiukoissa pinkeissä märkäpuvuissaan tekivät rämpimisestäni paljon kohottavamman elämyksen. Vaikutuksen tekeminen osoittautui hieman hankalaksi kun selvisi että pituusrajoitteinen mutta varsin edistyksekkäällä lihaksistolla varustettu harjoitteluparini opettaa lumilautailua. Yritin kuitenkin parhaani, kunnes surffilauta karkasi, sen kaapeli napsahti irti nilkkalenkistä ja kaiken päätteeksi lauta paukahti suoraan päin sukuelimiäni. Nilkutin ulos aallokosta ja konttasin rannalla kohti vesipulloani jonka joku neropatti oli käynyt täyttämässä hiekalla.

Patikoinnin, surffauksen ja merenelävien popsimisen lisäksi opin joukon anekdootteja Kiinasta. Kovasti on Puolueen indoktrinaatio purrut matkakumppaneihini vaan mikäpä siinä. Olivat esimerkiksi varmoja siitä, että Kiina on jo saanut lähetettyä ensimmäiset taikonautit kuuhun. Tuleehan tuo propagandalla maustettu avaruuslento halvemmaksi kuin varsinainen kuulento. Taiwan on luonnollisesti osa Kiinaa ja kansallislaulussa edelleen lauletaan kuinka japanilaiset ajetaan karkuun. Tämän merkinnän otsikko "tiikerinpenis" viittaa puolestan matkan hienoimpaan one-lineriin. Otin tahdikkaana supliikkimiehenä puheeksi kiinalaisten vaurastumisen ja perinteisen kiinalaisen lääketieteen näkymisen uhanalaisten eläinten lisääntyneenä salametsästyksenä erinäisten artikkeleiden toivossa a'la tiikerinpenikset, karhunsappi, ja sarvikuonojen sarvet. Janet kielsi tämän yhtä lailla painokkaasti. Silloin etuistuimella keskustelua seurannut Bin kysyy Davidilta tarkennusta seuraavaan malliin:

Bin: "David, mikä on 'penis'?"
David: "Voin toki näyttää sen sinulle." (hymyilee leveästi)

Tällöin alkoi pitkällinen mandariininkielinen selitys jota seurasi jos jonkinlainen kihertäminen. Tämä tuli suoraan stereotyyppitehtaalta.

Koska lupasin jakaa kuvat matkaseurueelleni, tofino-streamini sisältää laatuunsa nähden tarpeettoman paljon materiaalia. Aina ei voi voittaa. Matkakumppaneiden tarjoamaa todistusmateriaalia odotellessa.

Rantapoika

Seuraavaksi Tofino, vi anländer om en stund till Tofino. Tai miten ikinä se kuulutus menikään sillä toisella kotimaisella? Pitäisi surullisen kuuluisan junakuulutuslaitteen speksaamiseen osasyyllisenä muistaa mutta kun ei niin ei.

Koska elämä on pääsääntöisesti konstailua, ilmoittauduin puolen päivän surffauskurssille. Luvassa jälleen kerran nöyryytys nöyryytyksen perään. Jos keskityn viettämään hyvää aikaa, raportti seuraa sunnuntaina.

Haen vielä raikasta keskiolutta jolla yritän viekoitella kahta aasialaista tyttöä joiden kanssa jaan mökin seuraavat kaksi päivää. Koska viekoitteluni luonnollisesti epäonnistuu surkealla tavalla, voin ainakin hemmotella ja paijata ja pitää itsestäni huolta.

Tieteenteon avoimuudesta

Ideaalisessa maailmassa tutkimus olisi jatkuvasti avointa siten, että yksittäiset tutkimusryhmät jakaisivat ideansa ja käyttämänsä datan muun tiedeyhteisön kanssa. Käytännössä hypoteeseja ja niiden validointiin käytettävää materiaalia pantataan mustasukkaisesti kunnes tulokset on korvamerkitty julkaisemalla ne valituilla tieteellisillä foorumeilla. Eri tutkimuslaboratoriot kamppailevat keskenään tutkimusrahoituksesta ja vaikka rahoitus tulisi julkisistakin lähteistä, kilpailu niukoista resursseista on niin kovaa ettei jatkuvaan avoimuuteen ole varaa. Koska sekä rahoitus että akateemiset positiot määräytyvät pitkälti julkaisujen perusteella, varsinkin pienten ryhmien kannattaa suojella tutkimustaan; esimerkiksi biologian ja biokemian puolella maailmalla on lukuisia suuria laboratorioita jotka voivat viedä tutkimuksen empiirisen osan hyvin nopeasti loppuun annettujen ideoiden perusteella.

Välillä tämä suojelu saa hieman koomisia piirteitä. Mitä olen kanssatieteilijöiden kanssa keskustellut, jotkut ohjaajat välttävät nuorempien opiskelijoiden lähettämistä konferensseihin koska pelkäävät näiden innoissaan lavertelevan tutkimusryhmänsä edesottamuksista ennen aikojaan. Tällöin matkalipun saavat katkerat postdocit tai laitoksen palkkalistoille jo päässeet marinoituneemmat tutkijat. Tarina kertoo myös asemansa tieteen eturivissä varmistaneista professoreista jotka kilpavarustelun ja vakoilun nimissä lähettävät opiskelijoitaan konferensseihin, seminaareihin ja symposiumeihin tiukasti ohjeistettuna siten, että nämä eivät saa hiiskuakaan oman ryhmänsä työstä, vaan keräävät ainoastaan talteen mitä onnistuvat esityksissä ja (etenkin) käytävillä kuulemaan. On toki käynyt niinkin, että ryhmät menettävät mahdollisuutensa patentoida keksintöjään kun innokkaat opiskelijat ehtivät tutkimusjulisteissaan esittelemään ne kaikelle kansalle, ainakin lainopillisessa mielessä. Muistan kuulleeni lakimiehen esitelmöivän immateriaalioikeuksista ja patenteista niin, että patentoitava innovaatio on julkinen ja pantentti raukeaa jos idea on esitelty julkisluontoisessa tilaisuudessa, riippumatta siitä onko kukaan oikeasti ollut paikan päällä todistamassa moista ihmettä. Vastaavasti tilaisuus, jonka osallistujalista on suljettu, ei ole julkinen, osallistuneiden ihmisten määrästä riippumatta. Tuossa eräs tutkija tuli rajan eteläpuoleisesta konferenssista johon osallistujilta vaadittiin rajoitetun vaitiolosopimuksen allekirjoittamista. Tällä pyrittiin edesauttamaan tiedon vapaata liikkumista tutkijoiden välillä.

Tutkimuksen kanssa, kuten yleensäkin, pätee: sitä saadaan mitä mitataan. Joku puhuisi kaiketi insentiiveistä. Niin kauan kun lopullinen päämäärä on tiedon julkaiseminen ja saattaminen julkisesti arvioitavaksi, tämä kuvattu tiedon panttaus jäänee tieteenteon kiusalliseksi nyanssiksi.

Tätä vasten on ironista havaita, että Toronton AIDS-konferenssin avannut Suuri Saatana Bill Gates edellyttää säätiönsä rahoittamien tutkimusryhmien jakavan tutkimusmateriaalinsa toistensa kanssa.

Kuulemani yltyvä narina kuuluu lukemattomista leukaperistä joiden kantajia kismittää moisen kolmannen sektorin ulkopuolisen yritysherran metkuilu. Vaan turhaan se taivaspaikkaansa metsästää: helppohan sitä on olla niin hyväntekijää, niin hyväntekijää kun on muutenkin niin paljon fyrkkaa ettei Idolle taivu.

Akuliina polkee jalkaa, Navjot ei

Navjot, johon olen tämän blogin hakiessa muotoaan viitannut yleensä eksoottisena Intian-setänä, on niin länsimainen että unohdan hänen kasvaneen ja viettäneen ensimmäiset kaksikymmentä elinvuottaan käymättä kertaakaan Intian ulkopuolella. Länsimaisella tarkoitan tässä yhteydessä henkilöä joka on arvoiltaan varsin liberaali ja talouselämään liittyviltä näkemyksiltään lievän konservatiivinen. Intian-setä puhuu täydellistä, joskin punjabilaisella aksentilla maustettua englantia, on lievästä pituusrajoitteisuudestaan huolimatta komea, hyvin pukeutuva ja treenattu, erittäin älykäs ja korkealle koulutettu. Keskimääräiseen kampuksella tallaavaan maisteriopiskelijaan nähden hän, niin ohjelmistotieteilijä kuin onkin, tuntuu olevan paljon paremmin perillä niin ajankohtaisista asioista ja niiden taustoista, kuin maailmanhistoriasta yleisemminkin. Ehkä intialainen keskiluokan edustaja suhtautuu maailmaan hieman suomalaiseen tapaan: koska maailmanpoliittinen merkityksemme on suhteessa pieni, meidän on hyvä seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu. Tietenkin mittakaavasta kertoo paljon se, että Kiinan tapaan sellaiset sata suurinta intialaista kaupunkia ovat Helsinkiä suurempia, mutta muutamia suurimpia keskuksia lukuunottamatta ne koetaan vain provinsiaalisiksi pikkukaupungeiksi.

Samanaikaisesti, huolimatta siitä että hän on intialaisen ylemmän keskiluokan kasvatti, hänen intialaisessa mittakaavassa liberaalit vanhempansa ovat jo epätoivoisia 25-vuotiaan naimattoman poikansa suhteen ja yrittävät saada hänet astumaan järjestettyn avioliiton satamaan. Kirjoitin joskus aiemminkin siitä, kuinka intialaisessa kulttuurissa häät viikon kestävine aikatauluineen, tuhansine vieraineen ja lukuisine lahjoineen a'la uusi auto ovat niin kalliit että rikkaimmillakin perheillä on yleensä varaa naittaa lapsensa vain kerran. Keskiluokkaan kuulumisesta huolimatta Intian-setä ei ole esimerkiksi matkustanut kotimaansa ja Vancouverin lisäksi muualla elämänsä aikana muutamia työmatkoja lukuunottamatta.

Eräänä kauniina päivänä kyselin häneltä mitä hän aikoo tehdä kun Collegen keittiöstä saamansa $10 tuntipalkan sijaan hän alkaa nostamaan kuusinumeroista palkkashekkiään syyskuusta alkaen. Kenties avo-Mustang? Osakesijoituksia? Maailmanympärysmatkoja? Bling-blingiä?

Kenties. Ensimmäinen tavoite hänen listallaan oli kuitenkin tuoda parikymppinen sisarensa pois Intiasta ja sponsoroida hänelle yliopistotutkinto Yhdysvalloissa tai Kanadassa -- näyttää vaihtoehto elämälle, jossa naisen tehtävänä on astua sukujen keskenään järjestämään avioliittoon miestään palvellen.

Tämä pysäytti hetkeksi ajattelemaan asioita. Esimerkiksi sitä, miten tämän kertomuksen maailma eroaa maailmasta jossa naistutkimus tutkii missä suhteessa transnationaali talous on globaalien transsukupuolisten ruumiiden merkityksiin ja muodostumisiin, ja vaatii "antitieteenalaisuutta" koska yliopisto on nykymuodossaan (hetero)normatiivinen tila ja paikka. Sen sijaan että vaivaisin päätäni enempää moisella, tyydyn katselemaan tätä videota jossa tiivistyy jotain transgender-tutkimusta niin paljon olennaisempaa meitä ympäröivästä maailmasta ja vallitsevasta todellisuudesta.

Kahdeksan treffin sääntö

Matkustaessani taannoin Montréaliin majoituksen tarjosi kansainvälisen matkaemäntäni (po. international escort and travel companion) entinen poikaystävä Dave ja tämän nykyinen tyttöystävä Andrea. Molemmat työskentelivät peliteollisuuden palveluksessa. Kuluneen viikonlopun aikana autoin kansainvälistä matkaemäntääni hakemaan tavaransa takaisin viimeisimmän poikaystävänsä Pierre-Paulin asunnolta, jossa ne ilmeisen riitaisan eron jälkeen olivat maanneet viimeisen vuoden ajan. Kuten osasin jo odottaa, P-P työskentelee peliteollisuuden palveluksessa (hänen mukaansa NHL 2007 on "kovaa tavaraa") mutta siirtyi nyt EA:n Kalifornian toimipisteeseen töihin. Veró järjesti muuttotavaroiden kuljetuksen puoli-ilmaiseksi työnantajansa kautta ja vastalahjaksi sai paitsi omat tavaransa, myös koko joukon P-P:n tavaroita. Paketista vetäisty espressokone ja 28" televisio eivät ole hullumpi korko vuoden kalustelainalle.

Minun on ilmeisesti osin kiittäminen P-P:n syvää harrastuneisuutta nykyisistä edistyneistä kyydeistäni. Kuultuani vihjauksia herrasmiehen erinäisistä pidemmälle viemistä mieltymyksistä myöhempien tuttaviensa kanssa odotin jotain hieman erikoisempaa. Ehkä peliohjelmistoteollisuudessa ylitöiden painaminen ja internetissä roikkuminen vain tekee ihmisestä vähän sellaisia tuhmia. Puheeksi tuli P-P:n ja tämän (luonnollisesti kanadanranskalaisen, kuinkas muuten) seurapiirin kanssa Vancouver ja Vancouverin deittailukulttuuri. Perinteinen "perseet, kanit ja aamuinen tilannearviointi (ts. katso mitä tuli löydettyä ja jos olet mies, yritä silti vielä kerran)"-lähestymistapa ei kuuleman mukaan toimi kainojen (tai korkeamoraalisten, miten vaan) BC:n neitojen kanssa. Sex? No thanks, we're British.

Sen sijaan, näin minua valistettiin, täällä vallitsee jotain jota he kutsuivat kahdeksan treffin säännöksi.

1. Koska Starbuck's, tuo kahvin mahtiketju jonka logo on kahville mitä kultaiset kaaret pikaruualle mutta korkeammalla laadulla, on penetroinut koko kaupungin, on vain luonnollista että ensimmäsillä treffeillä mennään kahville ja lopuksi annetaan yhden käden poskea hipaiseva halaus.
2. Toisilla treffeillä mennään oluelle ja pidetään lopuksi välillä kädestä kiinni.
3. Kolmansilla treffeillä mennään syömään ravintolaan, pidetään kädestä hieman enemmän kiinni ja mahdollisesti annetaan suudelma huulille.
4. Neljänsillä treffeillä mennään elokuviin ja pyritään koskettamaan neidon polvea, pidetään kädestä kiinni ja annetaan lopuksi suudelma huulille.
5. Viidensillä treffeillä harrastetaan korkeakulttuuria teatterin tai konsertin muodossa (ja pelimies yrittää päästä hipaisemaan neidon reisien sisäpintaa), pidetään kiinni... no niin.
6. Kuudensilla treffeillä voidaan kaiketi yhdistää jotain edellisistä ja pyrkiä saatille tämän kotiin keskustelemaan ja ehkä juomaan viiniä (ja pelimies yrittää päästä antamaan neidolle jalkahieronnan).
7. Kts. edellinen kohta.
8. Kahdeksansilla treffeillä rahaa on palanut keskimäärin $300 dollaria (CAD) ja jumalien lahja erotiikalle makaa kuin proverbiaalinen kampela ajatellen vaahteralippua ja Kanadaa.

Tämä on oikeasti ensimmäinen kerta, kun törmään edes toisen käden tietona tähän sosiobiologian opuksista tuttuun mantraan "uroksen tulee käyttää riittävästi resursseja osoittaakseen arvonsa ja aikeidensa vilpittömyys (sic!)".
Sosialidemokraattisen valtiofeminismin alaisessa koululaitoksessa kasvanut nuori mies tai nainen ei kaiketi odota tai välttämättä edes halua tämänkaltaista menua (pikemminkin hämmentyy, sano), mutta jotenkin tuntuu siltä että edellisen kaltaista ohjenuoraa seuraamalla näistä tuskin tulee makuuhuoneen casanovia tahi mata hareja. Ja ennen kuin joku toteaa jotain, yhtä lailla naiseläjät ovat valitelleet paikallisten poikien odotukset alittavaa suoritustasoa (tosin juuri eilen kuulin ensimmäisen raportin ns. kehityskelpoisesta kokemuksesta, jään mielenkiinnolla odottamaan).

Datapisteiden puuttuessa totean että näin sen on nyt vain oltava, koska minä sanon niin.

Kaiken hyvän puolesta, kaikkea pahaa vastaan

Eilisen Ilta-Sanomat tietää kertoa, että Vihreä Liitto on muuttamassa nimeään asteittain muotoon Vihreät:

Cronbergin mukaan tavoitteena on, että heleämpi väri kirkastaisi puolueen imagoa ja sanomaa.

- Ainoastaan vihreät asettavat tavoitteekseen korkeintaan kahden asteen lämpötilanousun ja haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen. Vihreät haluavat puolittaa Suomen öljyriippuvuuden vuoteen 2020 mennessä, Cronberg konkretisoi, miksi vihreitä vielä tarvitaan muiden puolueiden vihertyessä entisestään.

Haluan täten julistaa, että ainoastaan Maksutta Puistoon asettaa tavoitteekseen korkeintaan yhden asteen lämpötilannousun ja haluaa pudottaa Suomen öljyriippuvuuden neljännekseen vuoteen 2010 mennessä. Lisäksi lupaan puolittaa köyhyyden ja nälänhädän maailmasta, ja ryhtyä synnytyslakkoon elleivät ilkeydet lopu.

Jotenkin tämä muistuttaa minua myyttisestä Onni Rissasesta.

Kummitus- ja kauhujuttu

Swiss Toni valistaa meitä:

Putting up a tent is very much like making love to a beautiful woman. You rent her, unzip the door, put up your pole and slip in to the old bag.

Viikonloppuisesta lasten mehuhetkestä ei ole hirveästi aiemmin linkittämääni Danan tarinaa enempää kerrottavaa. Kuten kuvista näkyy, luonto ja maisemat ovat edelleen upeat.

Kuten aina ennenkin, käytin järjettömästi aikaa yrittäessäni löytää optimaalista tapaa pakata tavarani rinkkaan. Ja kuten aina ennenkin, suoritukseni epäonnistui. Kävin ennen retkeä ihmettelemässä Mountain Co-Opin, jo aiemmin mainostamani korttelin levyisen retkeilykaupan varusteita mutta loppujen lopuksi ostin ainoastaan lusikka-haarukka -yhdistelmän. Haaveilen vieläkin siitä, että minulla olisi täydellinen varustesarja jonka avulla tulisin toimeen aina ja kaikkialla. Mikä olisi tietenkin vähintäänkin tarpeellista, olenhan käynyt ainakin kerran vuodessa päivävaelluksella ja viettänyt kaksi yötä oikein teltassakin. Sitten siinä missä tyttäret avasivat aitoon ruotostelutyyliin raikkaat keskioluttölkkinsä ensimmäisen joenmutkan jälkeen, minä etsin hienointa sveitsiläistä suklaatiani ja itkin kuin lapsi kun suklaatia ei löytynytkään optimaalisesti pakatun rinkan sivutaskusta.

Koska alue oli entinen reservaatti, jokea ympäröi aito ja koskematon metsä johon ei metsurin saha ollut koskenut. Leiriytymispaikaksi löysimme mukavan oloisen, joskin matalahkon joen poukaman. Meitä informoitiin nousuveden olleen korkeimmillaan viideltä iltapäivällä joten pistimme leirin pystyyn, teimme ruokaa (todelliset telttailijat elävät tofulla), paistoimme vaahtokarkkeja (tämän täytyy olla myös ns. opittu mieltymys), nautimme raikasta keskiolutta, kuuntelimme norjalaista elektropoppia ja tyttäret käyttivät mukaan tuomiaan pyyhkeitä.

Kesken viileilyn minusta alkoi kiusallisesti tuntua siltä, että veden pinta lähestyi leiriämme. Löimme merkit vesirajalle ja kuten pian huomasimme että vesi todellakin nousi ja vieläpä todella nopeasti. Arvoimme hetken aikaa joen penkalle kiipeämisen ja uuden leiripaikan etsimisen välillä. Penkalla olisi ollut juuri ja juuri tilaa neljälle makuupussille jos paikalta löytynyt eläimen luuranko olisi viskattu pois häiritsemästä. Tässä vaiheessa tajusin, että syntymäpäiväsankari ei ollut koskaan aiemmin viettänyt yötä metsässä edes teltassa eikä hän oikein onnistunut havaitsemaan tilanteen koomisuutta. Toimintaa pilkkopimeässä yössä helpotti se, että kolmesta taskulampustamme yksi hajosi ja toisesta loppui patterit -- ja varapatterit olivat luonnollisesti kuluneet loppuun norjalaisen elektropopin tahdissa.

Itse asiassa olosuhteet olivat mitä hienoimmat: nousuveden täyttämä peilityyni joenuoma, kirkkaalta taivaalta loistava täysikuu ja vallitseva hiljaisuus jonka rikkoi ainoastaan melan ääni sekä naapurikanootista kuulunut ajoittainen kiroilu heidän ajaessaan toistuvasti pitkin penkkoja ja sukeltaen puskiin. Ensin Dana ei nähnyt mitään otsalamppunsa kanssa ja ohjasi kanootin ensimmäiseen puskaan. Tämän jälkeen hän käänsi lampun osoittamaan taaksepäin, jolloin valosta sokaistunut Tim ohjasi kanootin seuraavaan puskaan. Tuota sadattelua jatkui ja jatkui. Towelien sanoin: "Oh man, I'm so high right now, I have no idea what is going on".

Suureksi onneksemme löysimme puolivahingossa täydellisen leiriytymispaikan, korkean hiekkadyynin rannalla josta oli täydelliset näkymät lähes täyden kuun valaisemalle joelle ja vuorille. Läheisistä puskista kuulunut eläinten rapina ei tosin ilahduttanut kaikkia matkakumppaneitani. Vaikken usko että meidän majapaikkamme ympäristössä olisi varsinaisesti susia, karhuja tai muita suurempia mörköjä, avonaisessa tuulensuojassa (miksi sitä ikinä kutsutaankaan) yöpynyt Tim ei myöskään ilahtunut löytäessään aamulla minun jälkeeni jättämät ruuantähteet kahden metrin päästä makuupussistaan. Selvisi että leiriydyimme yksityismaille, mutta hätä ei lue lakia.

Haluan vielä todeta, että kuvassa näkynyt oluttölkkipatentti ilahdutti minua kosolti. Kun kanootista löytyi yksi ylimääräinen olut, Veró riensi laittamaan sen muovipussiin ja sitomaan pussin narulla kiinni ettei se karkaisi. Tämä on tietenkin peruskauraa, mutta narun sitominen läheiseen ruohotuppoon osoittaa jo jonkinasteista taisteluhenkeä.

Pienet partiolaiset

Työt haittaavat harrastuksia ja raakalaismainen professori hengittää niskaan vaatien vastinetta rahoilleen. Niinpä en vielä kirjoita tarinaa viikonlopun kanootti- ja telttailuretkestä, kunhan totean että jpe:n ennustusten mukaisesti siihen liittyi yllättäviä seikkailullisia lisäelementtejä.

Ei silti hätää. Retkelle osallistunut, vuosikymmentä nuorempi syntymäpäiväsankari on jo ehtinyt laatimaan runsailla kuvilla varustetun kertomuksen tänne: http://ziggystarduzt.livejournal.com/21818.html

Vastuuvapauslausekkeena haluan tosin todeta, että minulla ei ollut retken käytännön järjestelyiden kanssa mitään tekemistä. Toisin sanoen vittuilu valuu ohi kuulevien korvien kuin vesi hanhen selästä.

Virheet pois ohjelmistoista ohjelmointia vähentämällä

Vilpittömät onnittelut lähtevät TTY:n tietojenkäsittelyhuoneelle. Ei muuta. Jatkakaa.

Tassu pystyyn

Kirjoitin tämän alunperin vastaukseksi Tassulle mutta päätin sitten puskea tämän ihan kirjoitukseksi asti. Järkytyksekseni havaitsin, että olen puksutellut maistoon pian jo yksitoista kuukautta -- siitä päivästä lähtien kun aloin rustaamaan tätä verkkopäiväkirjanomaista tuotosta.

Vaikken erityisen ekstensiivisesti kirjaviisauteen tutustunutkaan, minua ohjeistettiin melkoisen hyvin aiemmin Kanadassa työskennelleiden kolleegoideni toimesta. Etenkin professorini henkilökohtaiset suhteet osoittautuivat todella hyödyllisiksi ja tärkeiksi -- sanoisinko välttämättömäksi esiehdoksi nykyisen asemani saavuttamiseksi.

Olen huomannut että mitä kauemmin olen täällä asunut, sitä useampi hänen huomioistaan on osoittautunut paikkansapitäväksi. Näistä huomioista, kuten myöskään lukemastani kirjaviisaudesta ei ole kuitenkaan ollut erityisen paljon hyötyä. Ne ovat asioita, jotka ymmärtää vasta kun ne on itse sisäistänyt omien kokemuksiensa mukana.

Ehkä suurin puute omalla kohdallani oli se, että itseltäni puuttui lähes kokonaan paikallinen vertaistuki. Saamani kontaktit olivat toki erittäin hyödyllisiä, mutta kulunut vuosi osoitti että minun nimenomaisessa asemassani postdocina suhteetoman moni tärkeä asia on tullut opittua kantapään kautta -- etenkin kun postdoceilla on erityisasema (tai vaihtoehtoisesti, ei minkäänlaista asemaa) niin yliopiston kuin Kanadan maahanmuuttoviranomaistenkin kannalta. Yritämme itse asiassa kirjoittaa täällä sisäistä wikiä uusille tulokkaille. Hankalinta ovat nimenomaan omaan elämäntilanteeseen liittyvät käytännön asiat, joista paikallisilla ihmisillä (ja etenkään Kanadan kansalaisilla) ei ole minkäänlaista hajua. Tajusin esimerkiksi vasta yhdeksän kuukauden paikallaolon jälkeen, toisen postdocin avittamana, että minulla ei pelkästään ole oikeus liittyä paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään, mutta se on itse asiassa laissa määritelty velvollisuus. Luin ukaasit läpi parikin kertaa ennen tänne tuloani mutta silti en huomannut ko. kohtaa.

On tää silti hienoa hommaa, sano.

Teltta pystyyn

Itärannikolla asuvat syyttävät länsirannikon asukkeja westcoast-asenteesta. Sanovat että täällä ihmiset ottavat työn paljon lunkimmin, pukeutuvat miten sattuu ja panostavat lähinnä ulkoilma-aktiviteetteihin. En tiedä miten todenmukainen tuo kuva on, sillä vaikken ole hirveästi varsinaisia palkkaorjia täällä tavannutkaan, kyllä ne vähäiset datapisteeni ainakin suhteellisen pitkää päivää painavat.

Silti, joka ikinen kuukausi tuntuu kalenteriin osuvan ainakin yksi pitkä viikonloppu. Alkavan viikonlopun maanantai on British Columbia Day. Viimeistä pitkää viikonloppua ennen syksyn alkamista piti juhlistaa jotenkin, mutta koska olen täydellisen saamaton, suurten Tofino-seikkailujen sijaan lähden yhden yön camping-retkelle Grant Narrowsiin. Tarkoitus on meloa, patikoida, telttailla ja harrastaa proverbiaalista Budweiserin juomista. Jos onnistun jälkimmäisessä, uskoakseni minusta tulee enemmän kanadalainen kuin keskimääräisestä kanadalaisesta.

Laitoin termin "camping" kursiiviin koska näyttäisi siltä, että telttailu tarkoittaa täällä jotain hieman muuta kuin mihin olen tottunut. Suomessa telttailusta tulee mieleen partio-aktiivit ja kapiaiset jotka hyväntahtoisesti nauravat oranssille päivänkakkaran muotoiselle IKEA-muovilautaselleni, mutta täällä mukaan pakataan paikallismarketista ostettuja valmiiksi käsiteltyjä polttopölkkyjä (yksittäispakattuja kemikaaleilla käsiteltyjä ilmeisesti puristettuja logeja), valurautapaistinpannu ja vaahtokarkkeja. Telttailun tarkoitus on nauttia ulkoilmaelämästä, ei rehkiä. Katsoessani reittikuvausta näytti kuitenkin siltä, että jonkilaista työmäärääkin olisi luvassa.

Lainasin Navjotilta makuupussia ja Elenalta rinkkaa. Nyt istuskelen Verón asunnolla juomassa ravitsevaa keskiolutta. Alkuperäinen rendezvousimme epäonnistui koska tekstiviestini lähti Verón sijaan Tampereen Verotoimistoon. Paluu tapahtuu sunnuntaina. Näihin tunnelmiin.

10K

Tänään alkoi "nollasta kymmeneen kilometriin"-juoksuharjoitusohjelmani kolmanneksi viimeinen viikko. Tajusin juuri, että olen kuin varkain tehnyt kolmekymmentä harjoituslenkkiä ja niveleni ovat edelleen suhteellisen hyvässä kuosissa. Toki olen oppinut tuntemaan itseni jo sen verran hyvin, että olen sijoittanut varusteisiin karkeasti arvioiden sellaiset kolmisensataa dollaria, jos soittovälineitä ei lasketa mukaan. Kuulostaa tietenkin kovalta hinnalta, lähes kymmenen dollaria harjoitusta kohden. Tosimies vääntäisi ilman ohjelmaa varusteinaan 90-luvun puolivälissä hankitut Seppälän puuvillashortsit, moottoriöljyllä tuhritut Anttilan lenkkikengät ja vedellä täytetty Vichy Novelle -pullo. Vichy oli matalahiilihappoista kun pakkaa tuo palleatyrä vaivaamaan, ja sitruunalla maustettu koska pullon hankintahetkellä sattui vaivaamaan hivenen kovempi, jopa tunteellinen kankkunen.

Juoksin ensimmäistä kertaa 10 kilometrin mittaisen harjoituslenkin. Ensisijaisena päämääränä oli juosta ko. pisin matka mitä olen koskaan juossut, ja toissijaisena tavoitteena oli juosta se alle tuntiin. Lupasin itselleni keskittyä sykkeen pitämiseen matalana, alle 150 lyöntiä minuutissa. Olen selvästikin ymmärtänyt jotain väärin. Ensimmäiselle 2.5 kilometrin pisteelle saavuin sekunnilleen viidentoista minuutin kohdalla ja vauhti oli rauhallista matalasykkeistä hölkkää. Etenin seuraavalle etapille edelleen todella lyhyellä askeleella ja vauhti oli löntystelyä. Kun sitten päätin kolmannella etapilla nostaa vauhtia ja alkaa varsinaisesti juoksemaan, syketaso nousi pysyvästi yli 160 mutta aikani ei parantunut lainkaan. Neljännellä etapilla pulssi hirtti viimeisten minuuttien kohdalla yli 170 ja silti lopputulokseksi tuli säälittävä 60'39". Emmä tajuu. Seuraavalla kerralla yritän olla hölkkäilemättä ja ihan oikeasti juosta alusta lähtien korkeammalla tasolla ja katsoa, tuleeko siitä mitään. Todennäköisesti ei.

Optimistinen tavoitteeni oli haastaa Veró ja osallistua pienimuotoiseen 10K:n juoksutapahtumaan muutaman viikon kuluttua. Ahdistaa, kun pitäisi sen sijaan olla ylpeä uudesta uljaasta kuosistaan: pelkkä ajatuskin tunnin hölkkäämisestä töihin olisi tuntunut vuosi sitten absurdilta. Kaikenlaista sitä.

Ekspatriaatin kolme vaihetta

Muistan lukeneeni jostain, että ulkomaankomennukselle lähtevät ekspatriaatit käyvät tyypillisesti läpi kolme vaihetta sopeutuessaan uuteen ympäristöönsä. Ensimmäisessä vaiheessa, päästessään eroon kotimaan rutiineista, uusi elinympäristö näyttäytyy kategorisen positiivisesti: (melkein) mikä tahansa ero kotimaan ja uuden elinympäristön välillä kääntyy jälkimmäisen voitoksi. Paikalliset pienet erot ja tavat ovat vaan niin ihquja ja kotimaahan jääneet siis five minutes ago ja muutenkin tosi juntteja. Ehkä tuo kuvauksen tyylilaji edustaa ennemminkin sitä mitä kolmikymppinen akateeminen siirtotyöläinen kuvittelisi teini-ikäisen au pairin kirjoittavan meseen tai MySpaceen tai mihin habbohotelliin ikinä, mutta ei se kolmikymppisen akateemisen siirtotyöläisenkään tuntemuksista niin ratkaisevasti poikkea. Siis täällä on tosi paljon hienommat maisemat, kalliimmat autot, enemmän rahaa, ystävällisemmät ihmiset ja aivan järkyttävän paljon kansainvälisempi ilmapiiri. Sitäpaitsi kuka jaksaa vetää jotain ruisleipää, siis haloo?

Toisessa vaiheessa, uutuudenviehätyksen laannuttua, paikalliset tavat ja rutiinit alkavat enenevässä määrin rasittamaan. Maisemiin turtuu, pienikokoiset kiinalaisnaiset kalliissa katumaastureissaan viis veisaavat jalankulkijoista, ja kaikki asiakaspalvelijat ovat perkeleen ystävällisiä mutta eivät aio tehdä asioiden eteen mitään, eivätkä edes puhu englantia. Sitäpaitsi kun saisi edes yhden pakkauksen Vaasan ruisleipää ja jotain muuta aivanmitätahansa juustoa kuin tuota helvetin cheddaria.

Kolmannessa vaiheessa ekspatriaatti alkaa sopeutumaan ja hyväksymään tosiasiat: näkemään vanhan kotimaan ja uuden asuinpaikan piirteet neutraalimmin niin hyvine kuin huonoinekin puolineen.

Pohjoismainen nimeltämainitsematon parinsadan tuhannen asukkaan Sisämaakaupunki on kokoonsa nähden paljon enemmän oikea kaupunki kuin kanadalainen puolen miljoonan ihmisen kaupunki. Tämä tosin johtunee siitä, että ne puolen miljoonan asukkaan kaupungit täällä ovat yleensä viisi-kuusi kertaa suurempien kaupunkien välittömässä läheisyydessä. Kulttuuritarjonnaltaan Sisämaakaupunki kamppailee voitokkaasti kanadalaisen yli parin miljoonan asukkaan Aasian Portin kanssa. Vaikka jälkimmäinen onkin selvästi kansainvälisempi, edellisestä voi myös rakentaa yhteyksiä ja yhteistyötä, jos kohta ei aivan yhtä kätevästi. Ja vaikka tämä yliopisto onkin nimekkäämpi ja täällä pönöttäminen suurempi meriitti, en näkisi että UBC ainakaan oman tutkimusalueeni sisällä on mitenkään oletusarvoisesti laadukkaampi opinahjo. Tiettyjä asioita täällä tehdään toki selvästi paremmin, mutta monessa suhteessa Sisämaakaupungin resurssit ovat erittäin vertailukelpoiset.

Toisaalta on hyvin mahdollista, että olen ehtinyt tottumaan erinäisiin Aasian Portin asioihin siten, etten edes ymmärrä niiden merkitystä itselleni. Luulisin että suurin tekijä on ympäröivä luonto ja valtaisat harrastusmahdollisuudet. En pysty nopeasti keksimään yhtään vapaa-ajan ulkoilma-aktiviteettia jota a) täällä ei pystyisi harrastamaan, sanotaanko pahimmassa tapauksessa tunnin-kahden ajomatkan päässä, ja b) vieläpä maailmanluokan olosuhteissa. Minua evästettiin aikoinaan ettei ihmisen perusluonto muutu mihinkään. Luulen pahoin, että Sisämaakaupungissa joisin päivästä toiseen kaljaa ja polttaisin kessua, koska en yksinkertaisesti keksisi mitään parempaa tekemistä. Tai ehkä kyse on vain siitä, että liha on heikko ja henki altis. Sitten voisin vielä mainita jotain pariutumismarkkinoista ja niiden eroista tarjonnan laajuuden ja laatuisuuden suhteen, mutta jätän sen toiseen kertaan.

Olen tainnut siirtyä kolmanteen vaiheeseen.

Raskasmetalleja rajalle

Kaupungissa on meneillään vuotuinen Celebration of Light, maailman suurimmaksi mainostettu ilotulituskilpailu. Kahden keskiviikon ja kahden lauantain ajan neljä maata -- tänä vuonna Italia, Kiina, Tsekin tasavalta ja Meksiko -- kilpailevat siitä, kuka saa aikaiseksi näyttävimmän 25-30 minuuttisen show'n. Paikallinen erikoisuus on se, että raketteja ammutaan taivaalle musiikin tahdittamana. Tsekin eilinen esitys oli ihan viihdyttävän oloinen Vacouverin yövalaistua downtownia vasten, Kits Beachilta käsin seurattuna.

En tosin ymmärrä tapahtuman hervotonta kansansuosiota. Eilisenä arkipäivänä paikalla oli virallisen arvion mukaan yli 300,000 ihmistä. Lauantaita, jolloin katsojaluku kiipesi huhujen mukaan yli puoleen miljoonaan, saavuin kaupungille ilotulituksen juuri loputtua. Metrojonot olivat ennennäkemättömän pituisia, kokonaisia katuja oli suljettu ihmismassan vaellettavaksi ja downtown oli täydellisen tukossa. Autolla paikan päälle erehtyneiltä kesti kuuleman mukaan pari tuntia päästä ulos.

Muuten haluan tehdä tiettäväksi, että suomlainen mustikka ei ole englanniksi blueberry vaan bilberry. Paikallinen mustikka kun on kooltaan isompi ja maultaan, kuinka ollakaan, makeampi ja miedompi. Sanalla sanoen pelkkä housu. Ettäs tiedätte.

Professorilta orava, oravalta nahka

Kesä on pian taakse jäänyttä aikaa ja rahahanat sulkeutuvat uhkaavasti vuoden lopussa. Jotain tarttis tehdä, sillä työnteko on aivan liian rahvaanomaista kaltaiselleni renesanssinerolle. Vaihtoehtoja olisivat nopeasti ajateltuna ruinuta lisää tuohta, yrittää päästä kiinni akateemiseen leipään, yrittää etsiä tutkimuspainotteinen teollisuuspesti tai sitten heittää tohtorinhatulla vesilintua ja yrittää takaisin ns. sorvin ääreen.

Rahan ruinuaminen Suomen tai Kanadan Akatemialta, tai muilta tutkimusrahoitusta tarjoavilta instansseilta on hankalaa. Vielä hankalampaa se on insinööritieteiden piirissä, ja erityisen hankalaa se on ohjelmistotekniikan kaltaisella alalla, joka nähdään kylpevän rahassa niin ettei sitä tarvitse erikseen rahoittaa.

Pysyvämpiluontoinen akateeminen leipä on yhtä lailla tiukassa: mahdollisuuksien ikkuna avautui hetkeksi aikaa vuosituhannen vaihteessa kun Kanada ja Suomi muiden länsimaiden ohella yht'äkkiä heräsivät rahoittamaan IT-alan tutkimusta. Professuureja perustettiin ja täytettiin epätoivoisesti muutaman vuoden ajan, kunnes tilanne jäädytettiin. Nyt eläkeputkeen pääseminen voi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa vuosikymmenen mittaista kituuttamista jossain vanhemman tutkijan tai yliassistentin virassa odottaen, että ehkä joku osastoneuvostossa kirkastaisi kasvonsa hänelle. Tämä näin ellei tekijä hae töitä periferiasta ja heikommasta yliopistosta. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole loppujen lopuksi erityisen häävi, ja kuulemani mukaan Euroopassa se on vielä heikompi. Asiaa ei varsinaisesti paranna se, että Suomessa yliopistot rikkovat työlainsäädännön piirin kuuluvia lakeja minkä ehtivät: vuosienkin jälkeen työsopimukset jatkuvat muutaman kuukauden määräaikaisina pesteinä. Työpaikan voi toki vakinaistaa viemällä yliopiston oikeuteen kuten muutama turhautunut tukija Turussa teki, mutta se ei luonnollisesti edesauta työntekijän tulevaa urakehitystä. Kun rahoitus on kiinni Akatemian, TEKESin ja teollisuuden projekteista, liksa raavitaan ties minkä tynnyrin pohjalta.

Tutkimuspainotteisen teollisuuspestin löytäminen geneeriseltä ohjelmistotuotannon alalta on samoin hankalaa, koska ko. tutkimus liittyy geneeristen työkalujen valmistamiseen. Helppoa ei ole tosin edes kovemman ohjelmistotieteen osaajilla: Googlea lukuunottamatta laadukasta tutkimusta suorittavat yritykset ovat myös ajaneet alas tutkimusrahoitustaan markkinatilanteen muuttuessa. Viheliäistä kyllä, johtuen tohtoreiden kasvaneesta määrästä ja kuivuneista rahahanoista, kaikista oikeasti hyvistä pesteistä kilpailevat verisesti Stanfordista, Berkeleystä ja sen sellaisista valmistuneet. Perkele, ettei mulle kerrottu: jos tietäisin minkä tiedän nyt, olisin ottanut lainan ja tullut tänne opiskelemaan kun vielä olin nuori ja viaton.

Sitten on vielä ne tavalliset insinöörin hommat. Töitähän siis sinänsä piisaa. Esimerkiksi Yhdysvaltain työministeriön julkaiseman heinäkuun työllisyystilaston mukaan "In June, employment edged up in ... computer systems design". Riippuen mihin IT-alan työntekijät lasketaan, työttömyysprosentti on joko 2.7% (professional occupations) tai 3.4% (information workers).

Minulla itselläni ei tietenkäään ole valittamista koska liksa on ollut hyvä ja jatkuva, professorien armosta, ja työmarkkina-arvoa ei ole vielä tosissaan koiteltu. Surullista mutta totta: ohjaajani nimi ja postdocini UBC:lla tuntuvat olevan suurempi meriitti kuin tähänastiset julkaisuni.

Pitäisi silti alkaa etsimään rikasta mutta pian tyhjää potkaisevaa leskeä mesenaatiksi.

Illuminares

Fire spinning
Originally uploaded by erityistutkija.

Kuvia lauantain Illuminares-festivaaleilta löytyy täältä.