Ravintolakulttuuria Kanadan malliin

Vietin järjestyksessä toisen perjantai-iltani Westendissä kolleegojen kanssa, tällä kertaa tarkemmin sanottuna Yaletownissa sijaitsevassa Dex-nimisessä panimoravintolassa. Pientä kulkijaa jaksaa edelleen hämmästyttää ja kummastuttaa se, kuinka paikallinen lainsäädäntö tuntuu painavan juottolan kuin juottolan samankaltaiseen muottiin. Jotta pääsee nappamaan parisenkymmentä tuoppia janoonsa yösyömmellä, paikasta täytyy ensinnäkin löytyä ne viisi eri ruoka-annosta. Toiseksi, anniskeluravintoloiden asiakaspaikkojen määrä on tarkkaan määritelty pelastusviranomaisten toimesta, joten käytännössä ravintolaan pääsee sisälle vain ja ainoastaan jos tarjolla on vapaa istumapaikka. Vaikka on tietenkin erittäin mukavaa että tämän seurauksena illanvietto tapahtuu määritelmällisesti istuen eikä tuoppi kädessä ympäriinsä harhaillen, samalla paikka kuin paikka vaikuttaa oudon tyhjältä ja jotenkin kliiniseltä. Vielä kummallisemmalta tuntuu joutua jonottamaan ravitsemusliikkeeseen jossa on vähemmän väkeä kuin Puolimatkan Krouvissa raittiusihmisiä. Onneksi täällä ei sentään joudu lunastamaan panttia vastaan sellofaaniin käärittyä sämpylää ja sitten istua sämpylän kanssa loppuiltaa läskittämässä kuten Suomessa 80-luvun alkupuolella.

Näin myös ensimmäisen ns. ässäsuorituksen. Matkallani Collegelta työmaalleni ICICS/CS-rakennukseen illalla kahdeksan aikoihin huomioni kiinnittyi viereisen rakennustyömaan Bobcat-traktoriin jonka työskentelytapa oli vähintäänkin omintakeinen. Traktorin ohjaaja yritti nostaa ja laskea kauhaa ja sai laitteen keikkumaan kahdella takapyörällä ja lähestulkoon kaatumaan, josta kimpaantuneena kuljettaja peruutteli ja pujotteli parkkipaikan autoja kunnes osui läheiseen puskaan ja sai laitteen sammumaan. Ehkä kyseessä oli pohjois-Amerikkalaisen X-treme Bobcattingin harrastaja harjoittelemassa eikä humalainen opiskelija.

Päivän lainaus tulee Sharonilta, seurueen naispuoliselta kemistiltä, joka arvioi panimoravintolan Scottish Alea seuraavasti: "Where I come from, we don't waste time with shit."

Perjantai

Nuff said. Oheinen kuva räpsäisty jossain Broadwayn ja Arbutuksen risteyksessä. Älkää edes kysykö.

Se on niin selvää ja järjellistä

Povatut syyssateet alkoivat. Taivas on harmaa ja sylkee päälle vähäistä mutta taukoamatonta pisarahuntua. Niinpä päivä on ollut mitä parhain apurahahakemusten kirjoittamista varten. Hiljaisen Huoneen seinältä minua tuijottaa Ernesto Guevara, nuori ja komea mies koiranpentu kainalossaan, kuvattuna vuonna 1957. Jos Che olisi näyttänyt Kimmo Sasilta, olisikohan hänestä tullut samanlaista sankaria, samaistumisen kohdetta ja kukkamekkojen kostuttajaa?

Vancouverissa näyttää myös asuvan tuulipukukansaa, tai pikemminkin goretex-kansaa. Johtuen raportoidusta sateesta ihmiset tuntuvat suhtautuvan pukeutumisasioihin kovasti pragmaattisesti. Kuuleman mukaan jopa Downtownin parhaíssa ravintoloissa voi bongata teknisiin muoviasusteisiin sonnustautuneita korkeamman tulotason kansalaisia. Josta tulikin mieleeni: hei sinä Torinolainen metsuri, oletko menehtynyt jo tirmooliin vai olikos se vaatetilaus vielä listalla jotta erottuisit muista kirgiiseistä siellä hätäaputöissä länsinaapurin puolella?

Näin illalisen jälkeen onkin mukava rauhoittua kuuntelemalla ChroniX Aggression -kanavalta ajankohtaista kappaletta New Orleans is a Dying Whore ja laittaa keskiolutta jääkaappiin. Sain skoutattua itselleni lipun paikalliselle jazzklubille ensin lauantaiksi sekä pyydettyä unkarilaista ilmastotieteilijää ulos sunnuntaiksi.

Kaasuhuippu

Ihmettelin miksi aamusta toiseen oloni on ollut vähintäänkin epämääräinen, mutta sitten tajusin mitä olen syönyt aamiaiseksi viimeiset puolitoista viikkoa. Herra Kelloggin maissimurot eivät ole toistaiseksi onnistuneet alkuperäisessä tehtävässään, tanssitaudin torjunnassa, eikä paikallinen maitotarjontakaan ei ota huomioon laktoosivammaisen erityistarpeita. Halonhakkuun ja puolikuhneiden sijaan päätin siirtyä puurolinjalle. Ironista että paikallinen "punainen maito" osoittautui sittemmin soijamaidoksi, ja itse nauttimani Dairylandin Homo Milk puolestaan täysrasvaiseksi maidoksi.

Liikuntakeskuksessa päätin tällä kertaa mennä salin eturiviin paremman näkyvyyden takia. Välittömästi harjoituksen alkaessa paikalle pelmahti valokuvaaja joka otti joukon promokuvia seuraavaa UBC:n lehteä varten. Toivon lähinnä yliopiston puolesta että kuvaaja ymmärsi tarkentaa kameransa jonnekin muualle, koska satuin olemaan lähimpänä kameran linssiä kompuroinut henkilö. Yrittäkää itse nostaa se jalkanne 90 astetta eteen suoraksi, vääntää sitä sitten sivulle ja lopulta puolilootukseen kädet kiedottuna ruhon ylle kuin sialta maistuva pekoninsiivu skotlantilaisen aamiaismunan ympäri. Huomasin myös että edes keittäminen ei poistanut henkkamaukkapaitaan pinttynyttä kaiken käsityskyvyn ylittävää hienhajua.

Tunnen itseni todella tärkeäksi

"Muistan vieläkin kun isoisäni antoi minulle ensimmäisen kermakaramellinshekin. Se oli Werther's Originalviikkorahani ja tunsin itseni todella tärkeäksi. Ja mitäpä muuta antaisin pojanpojalleniSJC:n taloussihteerille koska myös hän on jotain todella tärkeää."

Otin tänään askeleen kohti aikuisuutta kirjoittamalla elämäni ensimmäisen shekin. Kyllä, muistan kuinka katselin ihaillen kun aikamiehet tupakoivat, puhuivat asiaa ja kaivoivat taskustaan genuiininnahalla päällystettyjä shekkivihkoja. Viimeinen varma havaintoni todellisesta asian laidasta lienee 80-luvulta, jolloin viileimmät heistä laittoivat Levi's-farkkunsa mainoksen innoittamana jääkaappiin ja Luhta valmisti Don Johnson -pikkutakkeja. Suureksi pettymyksekseni selvisi, että täällä itse asiassa käytetään nykyään pääsääntöisesti pankkikortteja (debit card). Ehdin jo optimistisesti tilaamaan Kanadan Kuninkaallisesta Pankista viidenkymmenen kappaleen shekkivihon.

Korkeakulttuurin harrastajana kävin tänään katsomassa klassillisilla menetelmillä soitettua musiikkia, tarkemmin sanottuna Ravelin ainoaa jousikvartettoa. Kätevää että konserttisarjatkin järjestetään Collegen tiloissa. Vieressäni ollut hopeaselkä nuokkui rytmikkäästi musiikin tahdissa ja havahtui aina temmon vaihtuessa reippaammaksi. Musiikki aiheutti hermostollista kiihtymystä.

Ja sitten muita uutisia. Täällä sataa ensimmäistä kertaa maassaoloaikanani. Piinasin siimojani salilla. Kiinalainen tyttö joka tapasin yhteiskeittiössä teki minulle sienikeittoa. Itse tein tutkimussuunnitelmaa apurahahakemustani varten neljättä tuntia koska raha on hyvää ja hyväksi minulle. Mietin pyytäisinkö unkarilaista ilmastotieteilijää ulos.

Move along

Hetken luulin hiustenleikkuuni vetävän lukijoita kuin konsanaan tohtori Sykerö teetä Vekkuliverstaallaan, mutta sitten huomasin tulleeni linkitetyksi ihan oikeasta verkkopäiväkirjasta. Täällä on tarjolla pelkkää ruumismia. Olin insinööri, kunnes pakenin takaisin yliopistolle sosialidemokratian syöttilääksi tullakseni tiedemieheksi. Oikeasti olen pelkkä housu (eli arkkitehtitermein somistaja). Paremmin sanottuna: "Look at me, I'm an attention whore!"

Stipendiaatti avautuu mieskulttuurista

En tiedä mikä psykologinen etäännyttämisprosessi saa ihmisen käyttämään itsestään määrätietoisesti erityistä nimikettä yksikön 1. persoonan sijaan, mutta se tuntuu kieltämättä kovin kätevältä. Katsotaanpa: fellow on näemmä suomeksi mm. aatetoveri, kaveri, poika, stipendiaatti, veikko ja virkaveli.

Katkaistakseen vanhat rutiininsa aatetoveri on Vancouverissa ollessaan pyrkinyt aktiivisesti välttämään suomalaisten medioiden seuraamista. Erityisessä pannassa ovat olleet ne kaksi huonointa iltapäivälehteä. Suomesta käsin kaveria on tosin parinkin veljeksen taholta informoitu, että lähikapakkaa on nuijittu uuteen uskoon kaivinkoneella ja poliisia on paettu soutuveneellä neljättä tuntia järvellä. Molemmat uutiset kyllä ilahduttivat kosolti, joskaan eivät erityisesti aiheuttaneet koti-ikävän tunnetta. Poliisin mukaan alkoholilla oli osuutta asiaan.

Yksi käännös sanalle Fellow on kuitenkin mies. Erehdyin vahingossa avaamaan maanantain iltapäivälehden jossa kerrottiin Suomen epävirallisen kuningasparin ensimmäisestä yhteisestä viikonlopusta linnan ulkopuolella. Uutisen sijaan silmääni osui keskustelupalsta ja sieltä lehden sivuille poimittu nimimerkin mies avaus:

"Kuules Matti,Osta sukkahousut ja hame, mies ei lyö naista!" (sic)

Tässä kiteytyy implisiittisesti moni asia joka poikaa harmittaa suomalaisessa mieskulttuurissa. Tietenkin on isosiskomaisen latteaa ja ilmeistä havaita kuinka nimimerkin "mies" mielestä tavoiteltava positiivinen tila on olla "mies". Jos mies ei ole "mies", miehen kuuluu ostaa sukkahousut ja hame. Mies joka pukeutuu sukkahousuihin ja hameeseen ei ole mies vaan ämmä tai neiti, miehen ei-tavoiteltava komplementti joka nynnyilee jääkiekkokaukalossa. Tämä sukupuolitettu komplementti puolestaan on määritelmällisesti alisteinen miehelle, joka tässä idealisoidussa tilanteessa käyttää valtaansa olla lyömättä naista.

Se mikä stipendiaattia oikeasti harmittaa paljon enemmän on se, että yllä olevan lainauksen johdonmukainen ja välitön seuraus on se, että mies saa lyödä miestä. Joku kulttuuria paremmin tunteva varmaan osaisi kirjoittaa tähän jotain fiksua siitä myyttisestä mieskuvasta ja siitä kuinka sillä on vaikeaa kun sillä ei ole virikkeitä eikä synnytysosastolla näkynyt Eurosporttia ja siksi on oikein leipoa turpaan nakkikioskin jonossa seisovaa veikkoa.

Tästä pitkäjännevälisestä aasinsillasta päästiinkin kätevästi alkoholikulttuuriin. Virkaveli haki Lidialta (italialainen lääketieteenopiskelija, ei saksalainen halpakauppaketju) 80 taalalla ostamansa vuoden ikäisen LG:n jääkaapin ja sai vedenkeittimen kaupan päälle. Keskiolutindeksi voidaan karkeasti laskea kaapin täytteeksi ostetun Okanagan Spring -panimon 2 x 6 oluen maistelulaatikon perusteella. Kelatkaa vähän hei, 12 olutta = 20 taalaa, jääkaappi = 80 taalaa.

Napakympin Kaitsu

Näyttäisiköhän elämäni kiinnostavammalta jos siitä raportoisi naiseuden syvimpiä tabuja rikkova blogi?

Siis Neiti S. ilmoitti minut salaiselle bilepostituslistalle ja Neiti L. myi minulle jääkaapin ja Neiti P. kutsui minut Koerner'siin viettämään Neiti D:n syntymäpäiväjuhlia Neitien K. ja S. ja L. kanssa ja sitten mä en harrastanut seksiä kenenkään kanssa.

Mutta sen unkarilaisen ilmastotieteilijän kanssa voisin kyllä kernaasti puhua ilmastomuutoksesta.

Miksi?

Miksi ei?

Valkulle terveisiä

Aloitin projektini tulla 90-kiloiseksi teräksiseksi jumalaksi. Häpeäkseni on myönnettävät että koin ensimmäisen epäuskon tunteen jo siinä vaiheessa kun käsipainojen rivistö näytti alkavan 25 kilosta ja jatkuvan aina parahultaisiin 100 kilon painoihin asti. Ehdin ihmettelemään millaisilla paloilla paikalliset opiskelijat on varustettu kunnes tajusin, että käytössä oleva mittayksikkö olikin pauna. Sitten mulle tuli ikävä valkkua ja Timoa. Kun tuolla jossain olisi joku joka heittäisi mulle Axe-pullon ja sanoisi turvallisella äänellään ne maagiset kaksi sanaa: "RakastHyvä puntti!". Tunteet vyöryivät hallitsemattomana ylitseni kuunnellessani salilla suurien tulkitsijoiden klassikkosävelmiä, musiikkia isolla kirjaimella. Haddawayn sanoin:


What is love
Oh baby, don't hurt me
Don't hurt me no more
Oh, baby don't hurt me
Don't hurt me no more

What is love
Yeah


Luulin, ei, tiesin ettei Radio Cityn herätysliikkeestä voisi enää vajota alemmaksi. Rokkia ja sporttia? Pelimies Linnanahde? Yksi sana sulle: Haddaway.

Venäytin selkäni enkä saanut töissä aikaiseksi mitään.

Pikkujalka pilkahtaa Kitsilanossa

Aurinkoinen sää jatkuu, mutta puistopuksuttelun aiheuttamat rakot jaloissani estivät sunnuntaipäivän baseball-debyyttini. Epäonnistuneiden kahvinvalmistusyritysten jälkeen käytin uudenkiiltävää perkolaattoriani nuudelikeiton valmistamiseen ja ulostauduin kampukselta Kitsilanon ranta-alueelle.

Kitsilanon kaupunginosa sijaitsee läntisessä Vancouverissa ja sen rajaavat karkeasti ottaen English Bay pohjoisessa, 16th Ave etelässä, Alma St lännessä ja Burrard St idässä. Jos se nyt ketään kiinnostaa. Kuten aiemmin mainittu, kaupunginosa oli back in the day kovasti hippityylinen, jonka saippuaa pelkäävät asukit nautiskelivat sahatukin kokoisia yrttisavukkeita ja nahistelivat poliisin kanssa kun pysyivät tarpeeksi tolpillaan. Kaikesta uhoamisesta huolimatta en onnistunut vieläkään bongaamaan yhtään jointtia. Lähdin kuitenkin käyskentelemään Broadwaylta pohjoiseen kohti Kitsilanon rantaa Yew Streetiä pitkin. Kamera lauloi yhtä kyvyttömästi kuin ennenkin ja jälleen kerran patterit loppuivat kesken. Lauantaisella reissulla jouduin ostamaan kaksi kahden AA-pariston pakkausta genuiinista intiaanikioskista hintaan, jonka vain genuine people maksaa, ja tällä kertaa vuorossa oli yhtä halpa "Onnenmarketti". Jos en pian bongaa paikallisesta Sähkötasosta laturia ja akkuja, taitaa tämä harrastus jäädä hieman vähemmälle.

Ruutukaavaa lukuunottamatta Kitsilanon Yew Street toi välillä mieleen jopa Tampereen Pispalan erilaisine puutaloineen, ulkona paljain jaloin hengaavine kukkaistyttöineen, vapaana kulkevine kissoineen ja pihakeinuissa kaljaa juovine konkareineen. Kuvassa yksi kommuunina toimiva puutalo:


Lisää Yew Streetin taloja:


Epäonnistuneesti rajattuun kuvaan osui hieno entisöity urheiluauto ja puuta vasten nojaava pikkupoika. Jotenkin kuvasta tuli niin sympaattinen että laitoin sen silti näkyville:


Kuva Kitsilanon rannan itäpuolelta Arbutus Streetiltä:


Lopulta kuva Kitsilano Beach Parkista, joka ei toisin oikein poikkea aiemmista ottamistani vastaavista kuvista:



Palasin takaisin 4th Avenueta pitkin ja bongailin mielenkiintoisen näköisiä liikkeitä, joista suurin osa näytti olevan sunnuntaisin auki.

Aiheeseen sopivasti linkitän heille, jotka eivät seuraa Farkia tai jotain vastaavaa internetin pikku-uutispalvelua, kuriositeettina seuraavan artikkelin: "FBI thought Lennon was too stoned to start a revolution".

Aftermath

Puistomatkailun jälkeen oli mukavaa maleksia Westendin English Bay Beachilla ja seurata hämärtyvän lauantai-illan kinkereitä. En onnistunut havaitsemaan möyhöttämistä. Rahaa pummanneet punkkarinuoretkin lähinnä kehuivat T-paitaani, vieläpä sen jälkeen kun selvisi etten aikonut osallistua kolehtiin. Kävin ensimmäistä kertaa oikeasti ostoksilla paikallisessa supermarket-ketussa Safewayssa. Etsiessäni paikallista Buranaa havaitsin, että suomalaisen niukkuusperustaisen apteekkijärjestelmän sijaan lääkkeet olivat saatavilla omalta hyllyosastoltaan, reseptilääkkeiden ollessa lukkojen takana. Pienin löytämäni purkki sisälsi vaivaiset 150 ibuprofeiinipilleriä ja hintaa tuolle purkille tuli parahultaiset neljä euroa. Sitä mainittua pickup-autoa olisi kyllä tarvittu ostettujen tavaroiden kuljettamiseen. Kolapullot olivat kaksilitraisia, pesuainepullossa oli kolme litraa pesuainetta. Muovipusseja kanadalaiset ystävämme eivät sen sijaan osaa tehdä. Jouduin ahtautumaan 99B-bussiin kuuden pikkolokokoisen muovikassin kanssa joista jokainen oli hajoamispisteessä matkan päätyttyä.

Ylimääräisinä terveisinä kotiin kerrottakoot, että nämä osaavat tehdä aika lailla tuhdimpia snacks-tuotteita. Sekä suola+etikkasipsit että etenkin jalapeno+tequilasipsit ovat aika jäykkää tavaraa. Etenkin jälkimmäiset maistuisivat muutamallekin tuntemalleni ihmiselle.

Voi intiaani saada kaikkemme

Kuuleman mukaan tämä on viimeinen aurinkoinen viikonloppu ennen kuin pysyvä talven harmaus lipuu Vancouverin päälle. Niinpä luovin keskioluen raiskaaman kaljaasini Stanley Parkin puistoon Westendin pohjoispuolelle. Materiaalia tallentui jälleen muistikortille.

Stanley Parkin toteemipaalut muistuttavat menneistä ajoista:




Merihenkisen porvarin matka alkaa luonnollisesti Vancouverin kuninkaallisesta jahtiklubista. Klubilla oli myös motorisoituja jahteja:







Jahteja ohjaamassa pitää olla myös majakoita:




Itämaishenkinen rannikkotykki vartioi saarta:




Lion's Gate Bridge yhdistää Vancouverin Westendin pohjois-Vancouveriin. Jahtien lisäksi näillä vesillä seilaa kotoisen näköisiä matkustajalauttoja:




2.1 miljoonan asukkaan kaupungin keskeltä löytyy myös yllättäviä luontopolkuja:




Myös naisasialiike tuo asiaansa esille Stanley Parkissa ja pysäyttää satunnaisen ohikulkijan miettimään esimerkiksi sitä, mitä helvettiä tarkoittaa "Rape and Violence Feminist Makes Freedom":







Kävelin loppujen lopuksi pitkälti toistakymmentä kilometriä ja sain jalkani komeasti rakoille. Kaikki tämä yhdellä kahvikupillisella ja kojusta ostetulla hotdogilla. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni pickupin jonka lavalla oli muutakin kuin pari kuutiota ilmaa.

Opettavainen tarina

Puistossa törmäsin myös seuraanvanlaiseen kallionnyppylään nimeltään Siwash Rock:




Aallonmurtajaan kirjoitettu plakaatti valistaa, että jo entisajan intiaanit tiesivät että paha saa aina parhaat päältä: "Indian legend tells us that this 50 foot high pinnacle of rock stands as an imperishable monument to 'Skalsh the Unselfish', who was turned into stone by 'Q´uas the Transformer' as a reward for his unselfishness."

Q´uas tuntuu aika jäiseltä kaverilta paitsi überviileän niemensä, myös jakamiensa "palkkioiden" perusteella.

Plakaatin vieressä olevassa toisessa plakaatissa kerrottiin 19-vuotiaasta kaverista joka yritti sukeltaa samaiselta kiveltä mereen mutta onnistuikin hyppäämään pää edellä läheiseen kivikkoon. Plakaatissa muistutetaan aivan oikein, ettei kannata hypätä pää edellä tuntemattomaan paikkaan, ainakaan laskuveden aikaan.

Ensipuraisu

Erityistutkija puksutti perjantaina ensimaistoon ystävällismielisten kolleegojensa avustamana siinä kolmannessa paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Pitchereitä -- ainoita kannuja joihin pääsen käsiksi seuraavan vuoden aikana -- virtasi pöytään koko illan. Pohjoisamerikkalaiseen tyyliin keskioluen kyytipojaksi pukattiin hampurilaisia vaikuttavan kokoisesta barbeque-grillistä. Paikallinen biljardihai haastoi minut ja saksalaisen güntherin yhden olutkannun panoksella. Hai antoi kannustavia kommentteja ensimmäisellä pelivuorollani ja tämän jälkeen putsasi pöydän kahdella lyöntivuorolla samaan aikaan kun peliparini haistoi tilanteen ja livahti ulos baarista. I kid you not. Olisi pitänyt vain jäädä pelaamaan Settlers of Catania Collegelle.

Istuin läskisten jenkkivanhusten ja teiniphuksien seurassa lopun iltaa yrittämässä epätoivoisesti pitää hyvää aikaa. Suurinta viihdykettä tarjosi algerialaisen näköinen kaveri joka Klonkkumaisilla maneereilla siirtyi pöydästä toiseen, esitti sammunutta ja yritti tämän varjolla kouria phukseja ja samalla kähmiä heidän tuoppinsa. Pilkun aikoihin tarvitsin jo tukiopetusta kotiin pääsemiseksi. Päivän opetus: turhaa se on täälläkin. Aamulla muistan, ettei viikonloppuna tarjoilla aamiaista.

Katson kultaisessa Benson&Hedges-savukerasiassani olevaa kuvaa veritulppaan menehtyneen ihmisen aivoista. Yeah yeah, whatever totean viileästi ja sytytän kevytsavukkeeni. Minä en ole mikään ruma pala lihaa vaan ainutlaatuinen pyksilö.

Hylkyrannikko

Kävin toistamiseen astangajoogaamassa. Paremmista alkuvalmisteluista huolimatta tämä järjestyksessä toinenkaan suoritus ei ollut erityisen onnistunut. Jos oli aikoinaan ninjan leikkiminen vaikeaa, niin kylläpä tämä ruhon väänteleminen epäinhimillisiin asentoihin englanninkielisten selitysten opastamana on myös osoittautunut vähintäänkin hankalaksi. Lisäksi harjoitteet tehdään paikallisessa dojossa tatamin päällä, mikä tekee tasapainoliikkeistä entistä vaikeampia. Jos jotain hyvää pitää hakemalla hakea, niin SRC:n järjestämä kurssi keskittyy puhtaasti liikunnallisiin aspekteihin ja kaikenlaiset intiaanisuolat ja lootusjalkaisen gurun ylistysmantrat on jätetty Commercial Driven joogasaleille. Vaikka joogaohjaajan vartalonkäyttökyky onkin odotetun vaikuttavaa, jotenkin kynttilöiden ja suitsukkeiden puuttuminen ja ylipäätään hihhuloinnin poissaolo tekee tästä paljon enemmän liikunnallista. Valitettavasti.

Koska ohjaava professorini ilmeistyy töihin vasta huomenna, päätin lähteä jalan tarkistamaan läheistä rantaa. Wreck Beach on samalla Vancouverin ainoa nudistiranta. Itsellseni selvisi nopeasti, ettei rannan nimi suinkaan viittaa haaksirikkoisiin laivoihin. Muistin samalla, miksi on keskimäärin ihan mukavaa että ihmiset kätkevät häpynsä puolukanvarvulla. Halosen 40€:n Taffelin huulimallikengillä kävely kuulalaakerikivillä kävi nopeasti kivuliaaksi, kunnes huomasin puskassa vilahtavan culo blacon ja tajusin kävelleeni kymmenen metriä varsinaisen polun ulkopuolella. Doh.

Ulkona alkaa olemaan niin kylmä etteivät kädet toimi. Pakollisen keskioluen jälkeen onnistuin bongaamaan kaksi ja puoli uutta maapistettä. Varsinaiset uudet maat olivat Bulgaria ja Trinidad&Tobaco. Lisäksi tapasin kanadalaisen Kevinin joka esitteli itsensä St. John'sin viralliseksi homoksi ja ilmoitti olevansa vähintään puolen maapisteen arvoinen. Westendissä on kuulemma todella kuuma cowboy-teemalla varustettu klubi josta löytyy hyvä s&m-tyrmä.

Ohessa vielä suhteellisen huonolaatuisia kuvia joita otin kävelymatkani aikana. Pitäisiköhän sitä opetella käyttämään sitä kameraa? Optisen etsimen puuttuminen vaikeuttaa kummasti elämää auringon paistaessa suoraan kohti kameraa.


Pacific Spirit Regional Park


Wreck Beachin nudistiranta


Vancouver Westend English Bayn ylitse katsottuna


Yliopiston tyontekijan perusasunto Chancellor Blv:lla.


Yliopiston opiskelijan perusasunto Westbrook Mall:illa

Tervetuloa kotiin, pojat

Luet juuri suomenkielistä hiustenleikkuublogia, toisin sanoen suomenkielinen verkkopäiväkirjaa joka kertoo yhden puolianonyymin tutkijan seikkailuista ja arkisesta elämästä Kanadan ihmemaassa. Päiväkirja on kirjoittajan järjestyksessä toinen listaamaton mutta julkinen blogi ja hakee todennäköisesti muotoaan ja ilmaisuaan vielä muutamankin hetken ennen kypsymistään. Toivon mukaan se ei ummehdu ja pilaannu aivan yhtä nopeasti kuin keskimääräinen verkkopäiväkirja, mutta se jääkin sitten nähtäväksi.


Tässä muistutus siitä, mitä arkielämä on. Tämä osallistui Farkin photoshop-kilpailuun, mutta en valitettavasti muista tekijää. Propsit silti, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Maapistesaldoraportti

Ehdin kehuskelemaan Kanadan monikultuurisuudella, tai monietnisyydellä. Olen itse asiassa kerännyt ylös tapaamieni ihmisten nimiä ja tietoja, koska muuten ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kolmen päivällisen jälkeen saldoni on seuraava: 24 ihmistä (15 miestä, 9 naista), 18 eri kansallisuutta. Maapisteet toistaiseksi tulevat seuraavista lähteistä: Italia, Turkki, El Salvador, Meksiko, Saksa, Iran, Kanada, Yhdysvallat, Australia, Israel, Sri Lanka, Venezuela, Japani, Romania, Kiina, Kreikka, Chile ja Egypti. Lisää pisteitä odotellaan pikku hiljaa.

...no

UBC, ICICS/CS building, X-wing, 7th floor lounge

Paikallisen Tietotalon uuden siiven työ/hengausloungesta avautuu kieltämättä vaikuttava 180+ asteen näköala UBC:n kampusalueelle, tai pikemminkin Tyynelle Valtamerelle ja vuorille, jotka tästä tähystyspaikasta katsoen ympäröivät tätä niemeä kolmesta ilmansuunnasta. Ei paha. Minua informoitiin että nämä aurinkoiset säät ovat säännön vahvistava poikkeus ja että pian koko Vancouver ylleen harmaan pilvipeitteen. Täytynee kaivaa kamera esiin ja lähteä etsimään tallennettavia kohteita ennen kuin manaukset käyvät toteen. Yritän kirjoittaa apurahahakemusta Nokian Säätiölle, sillä tarvitseehan sitä reissullansa rahaa. Lupaan käyttää kaiken viiniin, lauluun ja naisiin. Tai edes lähiopiskelijakapakan Granville Pale Aleen.

Arkielämäni alkaa muistuttamaan idoliani, Etelä-Kalifornian Yliopiston professoria Denzil Dexteriä. Yritin muuttaa molekyylirakennettani ja siirtyä lasisen oven läpi. Koe epäonnistui jo ensimetreillä otsani mäjähtäessä päin lasia. Näytän klingonilta. Onneksi kukaan ei nähnyt. En tiedä onko minusta tulossa kaiken aikaa kömpelömpi vai johtuuko tämä vain silmien edessä roikkuvasta tukasta. Joka tapauksessa tyhmistyn päivä päivältä. Ostin niitä Tupperwarekippoja mutta en tajunnut ottaa tarpeeksi ruokaa joten huominen lounas jää taas Starbucksin varaan. Joudun konkurssiin.

Perustin tämän blogin tänään ja kaivoin esiin edellisten päivien merkintäni. Vaikka pääpainoni on hiustenleikkuulla, toivon etten kuukauden kuluttua huomaa elämäni olevan yhtä tylsää kuin eräällä toisella kirjoittajalla Missisaugassa päin. Olen nimittäin jo nyt jumittanut pelottavan tehokkaasti kampusalueelle. Toivottavasti viikonloppu tuo muutoksen vallitsevaan tilaan.

Bandhat paukkumaan

SJC, 2111 Lower Mall, Vancouver, B.C, Room 2078

Sain vihdoinkin oman huoneen. Toisin kuin alun perin ounastelin, postdocceja on tässä yhteisössä niin paljon että jouduin tyytymään gradstudent-huoneeseen. Siispä sänky on kapea, huonekalut ankeampia ja huone pienempi. Väliäkös sillä. Myöhempi tarkastelu tosin osoitti, että sänky ja tyyny ovat merkittävästi kehnompia kuin sadan dollarin vierashuoneessa. Postdoceilla olisi paremmat queen-tason sängyt. Oikeasti tuo Sotkan jenkkisänky -tyyppinen ratkaisu tuntuu ensimmäisen yön jälkeen niin kehnolta, että alan pian harkitsemaan shoppailumatkaa Kitsin futonikauppoihin.

Toinen ikävä yllätys oli se, että huone haisi voimakkaasti ns. ruikangilta. Tosin näkyvää ruikangia en tarkemmankaan perehtymisen jälkeen löytänyt, joten ruikang on kaiketi kätkeytynyt sisustustekstiileihin ja kokolattiamattoon.

Tästä 21 neliömetrin huoneesta löytyy kuitenkin työpöytä ja -tuoli, sohva, "keittiö" (eli tiskiallas) ja suihku/wc-tilat. Näköala tosin kehnoni koska nyt ikkuani osoittaa suoraan eteläiselle parkkipaikalle. New Westminsterin horisonttinäkymän ja vierashuoneen bulevardinäkymän jälkeen asiat ovat palanneet järjestykseen.

Tekemäni tilisiirtokin oli mennyt läpi nettipankista eikä kestänyt kuin yhden kalenteriviikon. Kun kukaan ei Suomessa eikä Kanadassa tiennyt mistään mitään, päätin tehdä koemielessä $10 siirron tilieni välillä. Siirto maksoi vain $30. Nyt voin kirjoittaa omakätisiä shekkejä! Sain myös avaimet työhuoneeseeni ja nettiyhteyden SJC:n asuntooni. Ja matkalaukut tyhjennettyä.

Kävin ensimmäisellä "intermediate/advanced"-joogatunnilla ja huomasin, etten ole kovin advanced. Tatami oli sitäpaitsi kiikkerä. Deodoranttini petti ensimmäisen vartin aikana ja pistävä hien katku leijaili taatusti myös minua alvariinsa korjanneen nuoren naisohjaajan sieraimiin. Tuulipuvun housut eivät myöskään olleet kovin hyvä valinta. Käytin kuitenkin Ilves-lippalakkiani osoittaakseni sporttisuuttani.

Keräsin kuusi uutta henkilöä viidestä uudesta maasta. Sohvatuolini haisee ruikangilta.

Valtimoiden huuto

Paikallinen aamupala muistuttaa turhan paljon englantilaista variaatiotaan. Sialta maistuvia makkaroita, munakokkelia ja kahvia. Fy fan. Sain yhden maapisteen lisää. Lounaspaikat kampusalueella ovat todella kehnoja eikä varsinaisia "kotilounaspaikkoja" löydy. En olisi uskonut, mutta tulee ikävä Artturinlounaslistaa. Jopa Juventuksen ruuat maistuisivat tähän väliin.

St. John'sin asukkaat ovat ratkaisseet tämän ongelman kätevästi. Ihmettelin ensimmäisinä päivinä miksi kaikki kanniskelivat mukanaan muovisia säilytyskippoja, syykin näille Tupperwarekesteille selvisi pian. Kategorisesti kaikki asukit mättävät hirveän kasan salaattia lautasilleen ja hamstraavat ne kippoihinsa, jotka he sitten vievät aamaiselta vohkittujen leipien kera lounaaksi seuraavalle päivälle. Nautittuani jo viisi päivää Starbucksin maittavista lounaista, tämä vaihtoehto alkaa tuntua kovasti kutsuvalta.

Starbucks on muuten penetroitunut kampusalueelle todella kiitettävästi. Uuden UBC-sopimuksen turvin Starbucks on virallinen "UBC foods services"-partneri ja niinpä lähes jokaisessa rakennuksessa on Starbucksin kahvila. Vaikka periaatteessa puljun kahvit ja pullat ovatkin ihan hyviä, leivät ja salaatit maksavat järjettömiä summia. Lisäksi pienin kahvin on kokoa tall oleva pintin vetoinen tuoppi ja pienin normaali leivonnainen puolen kilon mähkäannos. Pyttyni huutaa armoa.

Kun vielä saisi nettiyhteyden ja avaimet, sekä nostettua riittävästi rahaa SJC:n pakollisia maksuja varten, asiat alkaisivat näyttämään kohtuullisen hyviltä.

Illallisella kolme uutta ihmistä ja kaksi maapistettä.

Maapisteiden koijaamista

Tarpeettoman hyvä sää. Ajattelin mennä SRC:lle hoitamaan muutaman ilmoittautumisen ja menin. Olen hyvä koijaamaan itseäni, koska ilmoittauduin advanced-tason astangajoogakurssille, PADIn perussukelluskurssille ja merikajakkiretkelle. Kun tämän lisäksi hankin kulkuluvat paikalliselle kuntosalille (BirdCoop), on puijaaminen huipussaan. Italialainen nainen lupasi myydä minulle uudenkarhean jääkaapin kahden viikon kuluttua.

Ensimmäisen patiomaleksunnan ja SJC-illallisen jälkeen ehdin tutustumaan yhdeksään uuteen ihmiseen yhdeksästä eri maasta. Taidan aloittaa maapisteiden keräämisen näin henkilötasolla.

Meillä on niin hauskaa

Vancouver Fringe Festival

Vedän kalijanpaskan loppuun ja päätän uuden elämän kunniaksi lähteä katsomaan Fringen voittajaesitystä, ryhmää nimeltään "Broad Comedy". Ja näin tein. Viisi naista, puolitoista tuntia, seisoaltaan suosiota osoittava yleisö ja "outstanding"-kommentteja vain satelee. Onkohan vika minussa vai minkä takia sen itsestäänselvyyden toisteleminen että kyllä se Yrjö Tuplawee vaan on tyhmä, ja että republikaaninen puolue ja kirkko ovat jeesustelijoita, ja sotakin on tosi huono juttu, ei näin eurooppalaisesta näkökulmasta (?) jaksanut kantaa kovin pitkälle. Lisätään väliin vielä pitkällisiä lauluesityksiä karvojenpoistosta, vessan puhdistamisesta ja esiaviollisen seksin vaaroista, ja pelkäsin (toivoin) takanani istuneen naisen tukehtuvat enemmän huutoa kuin naurua muistuttaneeseen älämölöintiinsä. Toki hyräilin vielä matkalla kohti kampusta tarttuvaa iskelmää "I'm saving my hymen for Jesus". Joka tapauksessa yhtä esitystä, kahta eksymistä ja kolmea missattua bussia myöhemmin tuntui siltä että huumorin terä oli kovasti tylsä. Onneksi sentään joku ystävällinen sielu lahjoitti minulle ilmaiset liput juuri ennen ostotapahtumaa.

En jaksa olla sosiaalinen joten palaan SJC:n juomaan kaljaa ja katsomaan televisiota. Tarkemmin sanottuna NASCARia. Alan ymmärtää miksi se on punaniskojen suosiossa. Kaikista automainoksista huolimatta paras mainos oli 50+ miehille suunnattu vitamiinilisämainos, jossa onnellisen näköinen nelikymppinen mieshenkilö kertoo eturauhasongelmansa kadonneen kantaen kädessään lautasellista ribsejä ja vapausperunoita. Samaan aikaan pieni teksti alalaidassa kertoo kuinka vitamiinit, hedelmät ja kevyt kasvispitoinen ruokavalio on olennainen tuotteen toiminnan kannalta. Doh.

Granville Island

Granville Island, Granville Brewing Company

Komean päivän kunniaksi lähdin päivittäiselle turistimatkalleni, tällä kertaa Granvillen saarelle Point Greyn ja Westendin välimaastoon. Otin turistina kuvia jotka yritän virittää tähän blogiin pällisteltäväksi. Saarelta löytyi kohtuullisen kokoinen kauppahalli ja muutamia oikeasti kiinnostavan oloisia liikkeitä. Itselleni muistutukseksi, Creekhousen Crash motolla "solutions for the spatially challenged" kannattanee tarkistaa uudestaankin. Granvillen panimo valmistaa suurimman osan paikallisesta oluesta, tosin panimobaari menee kiinni jo kuuden aikoihin. Toinen "panimoravintola" sen sijaan tarjoili huonoa Molsonia ylihintaan. Käteeni lyödään flaijeri jossa mainostetaan tämän vuoden Vancouver Fringen parhaaksi valittua stand-up näytöstä. Maksaako pääsylipusta ja ostaako vielä fringepassi?


Näkymä Granvillen lauttasatamaan, taustalla Westend ja vuoret. Kilkkaamalla kuvaa ilmestyypi isompi versio puolivillaisesta panoraamakuvasta.

Ensimmäisen asteen yhteys

St. John's College, Guest Room

Ensimmäinen päivä jolloin herään omillani, enkä Annin ja Jessyn olohuoneesta television edestä. Tarkemmin sanottuna St. John'sin sadan dollarin vierashuoneesta. Huoneessa ei sinänsä ole mitään valittamista mutta sata dollaria on silti aika suolainen hinta. Mähän oon siis tottunut viettämään aikaani vain viiden tähden hotelleissa. Muiden piikkiin, luonnollisesti.

Ann lähti Nova Scotiaan kahdeksi viikoksi serkkujansa tapaamaan juuri kun provinssi valmistautuu hurrikaani Ofelian saapumiseen. Tosin ko. hurrikaani on jäänyt aika vähälle televisiohuomiolle Ritan lähestyessä Floridaa. Jumala armahtaa, Toni ei. Jessica puolestaan tarjoilee illalisen Kiinan presidentille ja Kanadan pääministerille tänä iltana Westendin Marriotissa. Tuosta saatiinkin kosolti huumoria aikaiseksi. Ottaen huomioon hänen oivan tilannehuumoritajunsa, voipi olla että kotimatka järjestyy ihan viranomaisten puolesta ja koko matkan Chileen asti.

Fuksit öykkämöykkäävät ulkona ja pelaavat jotain kummallista polttopallon versiota. Amerikkalaisilla tuntuu olevan aina meno päällä. Die Amerikanischer, Jeden Tag so schell. Anteeksi.

Ulkona oli aamulla niin kylmä että epäilin pärjäänkö edes takilla varustettuna. Tutkailin UBC:n kampusaluetta ja löysin paikallisen kauppakeskittymän. "Japanilainen" pikaruoka oli ainakin sieltä mihin kancho kohdistetaan. Myös hintataso on kustomoitu pikkuostoksia hoitavia opiskelijoita silmälläpitäen. Osaan edelleenkin rasittua siitä, että verot lisätään hintoihin vasta kassalla. Perkele. Jos Simon ysiysi-hinnat saavat ihmisen huijaamaan itseään, niin nyt se vasta onnistuukin.

Sekä apteekkari että viinakaupan myyjä jaksoivat käyttää energiaa ja aikaansa minun tulemisiani ja menemisiäni kyselemällä. Luulisi ettei yksi suomipoika ole niin eksoottinen täällä 43000+ ihmisen opinahjossa. Kun valitin jälkimmäiselle kaljan hankkimisen vaikeutta, hän vastasi iloisesti todeten, että yrttiä saa kuitenkin kaikkialta.

Löysin UBC:n uimakeskuksen joka oli aika massiivinen. Löysin myös UBC:n kuntoilukeskuksen (Student Recreation Centerin) joka oli niinikään aika massiivinen. Olen sen verran myöhässä tänne muuttoni kanssa, että suurimpaan osaan ohjattua liikuntaa täytyy ilmoittautua huomiseen mennessä. Juuri nyt luulen, että kahmin epätoivoisessa uuden elämän toivossani enemmän tauhkaa kun kykenen oikeasti ottamaan. Miten olisi kuntosalivuorot, spinningtunnit, astangajooga, sukelluskurssi, seinä- ja kalliokiipeilykurssi ja lumilautailukurssi? Entäpä 20 erilaista itsepuolustuslajivaihtoehtoa? Jopa graduamani Escrima löytyi listalta. Hapkido ja Iaido kuulostivat tosin mielenkiintoisilta.

SJC:n sisäpihalla perustetaan ultimate-joukkuetta ja mukana hengaavat henkilöt näyttävät ihan täyspäisiltä. Ja hear hear, tuollahan makaa aurinko ottamassa komearunkoinen naisihminenkin.

Patiolla kessuttaessani -- täällä siis kaikista kielloista huolimatta saa turmella keuhkojaan ulkotiloissa -- tapasin henkilökohtaisesti ensimmäisen St. John'sin asukkaan joka pölötti italiaa puhelimeensa. Ikäiseni oloinen nainen paljastui hammaslääketieteen apulaisprofessoriksi. En taidakaan olla niin kova pamppu kuin alun perin kuvittelin täällä olevani. Ensikontaksi on joka tapauksessa otettu ja odotusarvot nousivat välittömästi korkeammalle.

Self-portrait: variaation variaatio

Tympea vanhempi tutkija Granvillen kauppahallin edessä. Poseerausilme ei ole pahemmin muuttunut vuosien kuluessa mutta viharypyt senkuin syvenevät. En olisi uskonut vielä hetki sitten hengaavani Suomi-paita päällä. Kerta se on ensimmäinenkin. Otsikosta propsit Riitalle.

Muutto numero 2

Jättäen välillä keskioluesta tai sen puutteesta johtuvan nillittämisen vähemmälle, muuten täällä kuluttajaa arvostetaan kyllä eri lailla kuin Suomessa. Ostin juuri digitaalisen pyörivällä alustalla varutsetun mikroaaltouunin, teräksisen sillä silmällä -henkisen kahvipavunjauhattimen ja perkolaattorin 90 eurolla, sekä parta/hiustrimmerin ja hiustenkuivaajan 25 eurolla. Aion tästä maleksia tarkistamaan 115 euron arvoista uutta teräksistä pienempikokoista jääkaappia tulevaan asuinsijaani. Valikoimat ja hinnat ovat hieman liioiteltuna kuin toiselta planeetalta, ainakin ottaen huomioon sen ettei tämä ole mikään Thaimaa tai muu kehitysmaa. Kunhan vain valitsee oikean liikkeen. Hintaero kioskikauppojen ja markettien välillä tuntuu olevan vielä suurempi kuin Suomessa. Kääntöpuolena hintatasolle ja valikoimalle on se, että erilaisten epäterveellisten ruoka-ainesten tarjonta on myös aivan käsittämätön ja hinta olematon. Ei ihme että katukuvassa etenkin aborginaalinaiset (mikä ei viittaa intiaaneihin, joita en ole pahemmin onnistunut bongaamaan) ovat keskimäärin aika hyvin syöneen näköisiä. Kontrasti valtaisan aasialaisperäisen väestönosaan verrattuna on melkoinen.

Muutin tavarani New Westminsteristä St. John'siin ja vein Annin ja Jessyn syömään Kitsin Eatery-nimiseen sushiravintola. Ravintola oli aika hätkähdyttävä kokemus kasarimusiikkeineen (ne soittivat jopa ruotsalaisen version tiputanssista, sushiravintolassa), videoinstallaatioineen ja fuusioruokineen.

Note to self: humalaista fuksia ärsyttävämpi on pohjoisamerikkalainen humalainen fuksi. Palatessani kampusalueelle näin ensimmäistä kertaa humalaisia papan ja mamin kellarista uuteen kotskaportaaliin muuttaneita phukseja.


Näkymä St. John's Collegen vierashuoneen ikkunasta.

Monietnisyys ja keskioluen kaipuu

New Westminster 12th Street

Yksi asia, joka on tehnyt itseeni vaikutuksen Vancouverissa, on se kuinka hienosti tämä kaupunki (en tiedä voidaanko näin pientä ja paikallista otosta yleistää koko yhteiskuntaan) tuntuu toimivan vaikka se on aivan käsittämättömän monikultuurinen. Vai olisiko kysymys siitä, ettei se varsinaisesti taida olla niinkään monikulttuurinen siinä mielessä kuin kyseinen termi yleensä käsitetään. Vaikka katukuva on uskomattoman etninen ja voisin lähes vannoa kuuluvani perusvalkonaamana selvästi vähemmistöön, kaikki toimii kauhean hyvin. Tämä illuusio voi tietenkin johtua siitäkin, että olen käyttänyt vain julkisia kulkuvälineitä, että parempiosaiset WASPit kulkevat SUVeillaan ohitusteitä pitkin lähiökartanoidensa ja työpaikkojensa väliä, tiedä häntä.

Itse asiassa kutsuisin katukuvaa mieluumminkin "monietniseksi", jos moinen sanaraiska hyväksytään. Olen keskustellut jo kohtuullisen monen ihmisen kanssa, ja vaikka he ulkoisesti näyttävätkin ylläpitävän omaa kulttuuriaan, minusta tuntuu että kyseessä on ennemminkin harmittomien perinteiden ylläpitäminen ikään kuin mausteeksi. Luulen että jos Kanadassa yleisemminkin tällainen monietnisyys toimii, se johtuu siitä että tänne muuttavien ihmisten enemmistö kuitenkin jakaa keskenään samanlaiset perusarvot.

Lovelace-Ilkkaa mukaillakseni, ihmiset tuntuvat olevan pääsääntöisin tyytyväisiä päästessään tänne kunnon ihmisten (sic) joukkoon eivätkä kaipaa oman maansa öyhöttäviä massoja. Näkemykseni siitä että ihmisten sijaan kulttuureita tulisi ihan avoimesti arvottaa keskenään alkaa vahvistumaan. Asiaa ei ainakaan auta ne toinen toistaan pöyristyttävämmät tarinat, joita Jessica kertoo kotimaastaan Chilestä.

Ja jatketaan kulttuurista valittamista. Miltä tuntuu asua provinssissa jossa ei voi lähetä lähikauppaan ostamaan ravitsevaa keskiolutta, kun kyseistä tuotetta todellakin myydään vain alkoissa (B.C. Liquor Store) ja arkiviikoilla? Kaupungissa jossa asuu laskentatavasta riippuen 2.1 - 3 miljoonaa ihmistä, mutta keskimäärin vaatii tunnin kävelymatkan ennen kuin eteen osuu varsinaisesti olutta tarjoava ravintola? Kaltaiselleni narkomaanille se tuntuu tietenkin rasittavalta, mutta toisaalta kolikon kääntöpuolena en ole tavannut vielä yhtään humalaista möyhkääjää.

Riddim'n'Spice

Commercial Drive, Havana Gallery

Ensimmäinen matka Commercial Drivelle osoittin, että Vancouverissa on selkeästi toisistaan erottuvia kaupunginosia. Täällä on hyvässä ja hieman pahassakin stereotypisiä vaihtoehtoihmisiä kaikkialla. Jamaikarytmit, reilun kaupan liikkeet, joogastudiot, bongikaupat ja etnisiä liikkeitä toisensa perään. Paljon vaihtoehtomuotista vetäistyjä ihmisiä, rennon oloista loisimista. Ja bongeja. Vetoavan näköisiä vaihtoehtotyttöjä. Toisaalta luin UBC:n kirjakaupassa että juuri nyt on kuuminta hottia olla "geek". Luulenpa että tämä ei paljoakaan lohduta aitoja geekkejä. Mikähän tuon sanan oikea suomennos mahtaisi olla?

Siinä missä Westend oli suurkaupungin näköinen massiivisine rakennuksineen, keltaisine takseineen, venesatamineen ja väenpaljoudensa kanssa, täällä on taas niin leppoisa tunnelma että istahtaminen lähikuppilaan tuntuu vain ja ainoastaan oikealta. Aurinkokin paistaa, huolimatta siitä että minua varoitettiin syksystä ja ainaisista sateista. Voisin nähdä itseni täällä maleksimassa useamminkin. Juuri nyt tänne tuleminen on muutenkin helppoa, koska SkyTrainin asema Broadwaylla tulee juurikin Commercialin risteykseen.

Tein silti päätöksen muuttaa St. John's Collegeen asumaan. Vaikka paikan ilmapiiri on todennäköisesti überrauhallinen, ainakin paikan saaminen olisi suhteellisen helppoa ja yllätyksetöntä. Tänne pääsee joka tapauksessa 99B-linjalla kun tarve iskee. Lupasin itselleni että kapseloin ruhoni SJC:n kolmen kuukauden koeajaksi ja mietin uudestaan mitä haluan täällä tehdä. Tiedän tosin etukäteen etten tule sieltä enää mihinkään muuttamaan. En ainakaan yhdeksän kuukauden oleskelun takia. Ainoan vierailuni aikana kuulemani kuorolaulu ja viulunvingutus tuntuu ei-niin-minun-jutultani, etenkin kun odottelen ruokaa ja nautin auringosta sekä latinorytmeistä. Ruoka -- prosciuttoon käärittyä kananrintaa viininlehtitäytteellä tuoreen parsan ja lohkoperunoiden kanssa -- maistui subjektiivisesti ottaen parhaalla atraimelta tänä vuonna. Ruumis puijaa.

Länsiväylä

Westend, Robson & Granville

Baarien löytäminen on todellakin vaikeaa. Yritin aamulla hankkia itselleni vuokra-auton New Westminsteristä mutta epämääräisen osoitteen perusteella suunnistaminen osoittautui suunnattoman vaikeaksi. Tunnin harhailun jälkeen annoin periksi. Etäisyydet ovat sikapitkiä. Sitäpaitsi tajusin vasta tukikohtaan palatessani että täällä päin maailmaa autot tilataan puhelimitse kotiovelle. Selväähän se, näin länsirannikolla.

St. John's oli pirun siisti, itse asiassa jopa kliinisen oloinen. Tapasin laitoksella pyöriessäni muutaman ihmisen jotka totesivat SJC:n olevan oivallinen paikka tutustua uusiin ihmisiin. Samalla täytyy kuitenkin myöntää, että Westend on ensimmäinen paikka joka vetoaa minuun yleisilmeeltään. Täällä on sentään oikean suurkaupungin tuntua hyvässä ja pahssa. Kirjoittessani tätä merkintää kännykkääni terassilla 40 cm:n päässä minusta odottaa itsensäpaljastaja valmiina seuraavaan hyökkäykseen.

Ruokaa ja kofeiinia täältä saa joka kadunkulmasta ja kulmien välillä, mutta varsinaisia pubeja ei tunnu löytyvän. Edellä mainitut laitostelijat lupasivat sentään viedä minut tutustumaan Vancouverin pienpanimoihin. Kuulemma pelkän alkoholiluvan hankkiminen on tehty niin hankalaksi ja kalliiksi että pubeja ei kaupungin alueelle pahemmin perusteta. Kanadalaiset pienpanimo-oluet ovat kuitenkin osoittautuneet maukkaiksi.

Taidan muuttaa viikonlopuksi hotelliin, koska Annin ja Jessyn luona loisiminen alkaa venyttämään heidän vieraanvaraisuuttaan rajoille. SJC:n asunnon saisin aikaisintaan tiistaina. Yritän päättää kumpi olisi tärkeämpää, mahdollinen sosiaalinen seura em. laitoksessa vai ison kaupungin ilmapiiri täällä downtownin alueella. Jotenkin Kitsin arkkitehtuuri haittaa minua, vaikken tiedä kuinka asiallinen tunnelma ko. alueella on. Kyseistä kaupunginosaa kehuttiin "hippihengestään" mutta lyhyen tutustumiskäynnin aikana ehdin nähdä jo kolme BMW-liikettä. Nämä hipit ovat tainneet ajaa tukkansa ja menneet oikeisiin töihin.

Vieressä olevat australialaiset läskittäjät maksoivat juuri pummille viisi dollaria siitä hyvästä, että hän kiipeäisi läheiseen sähkötolppaan. Jotenkin tuntuu että asiani ovat sittenkin aika hyvällä tolalla. Toisaalta, tuolla kiipeämistahdilla tuntipalkka voi muodostua kohtuullisen kovaksi.

Olen jo nyt oppinut hoitamaan lyhyetkin matkat mieluummin bussilla kuin kävellen. Toisaalta täällä ei varsinaisesti ole lyhyitä matkoja.

Kampusalueen syväluotaus

UBC campus area, student union building (SUB), "Gallery Lounge"

Löysin ensimmäisen baarin kampusalueelta parin tunnin kiertämisen jälkeen ja senkin puolivahingossa. Alakerrassa on kaiketi toinen mutta siinä ne taitavat sitten olla. Huomioiden että kampusalue on kooltaan melko valtava ja lipastossa opiskelee 43000 opiskelijaa, olisin odottanut hieman parempaa tarjoilua mutta kaikkea ei näemmä voi saada. Löysin myös kampusalueen viinakaupan. Joka on samalla ainoa paikka josta voi ostaa olutta. Saamani ennakkovaroitukset British Columbian konservatiivisesta alkoholipolitiikasta taisivat osua kohdalleen. Pintti pale alea ja System of a Downin mekastus kuitenkin parantavat elämänlaatuani ainakin tilapäisesti. Olen tosin baarin ainoa yksi kaljaa kittaava asiakas.

St. John's College osoittautui ulkoapäin tarkisteltuna hyvin siistiksi ja uudehkoksi paikaksi. Pitäisi päättää viimeistään huomenna otanko kutsun vastaan vai etsinkö vähemmän anaalisen paikan jostain muualta. Epäilen ettei perusluonteeni muutu mihinkään vaikka ympäristö pyrkiikin kaikin tavoin ehkäisemään juopottelua ja kessuttelua. Mahtaisikohan Kitsilanosta tai Commercial Driveltä löytyä parempia baarialueita?

Menin kessulle ulos ja tapasin skeittaritytön joka neuvoi Kitsin olevan varteenotettava vaihtoehto jos haluaa käydä kampuksella töissä mutta samalla ympäristön jossa tapahtuu jotain. Commercialia kehuttiin puolestaan "eklektiseksi" paikaksi, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Kampusalue kuulemma kuolee viiden aikoihin.

Löydän itseni alakerran bunkkeribaarista. Vieressä öyhöttää kaksi verkkopaitaista kaveria ja otin vahingossa neljän dollarin tuopin kahden dollarin tarjoustuopin sijaan. Nyt ne soittavat Soundgardenia, joten paikallisten opiskelijoiden musiikkimaku on ainakin parempi kuin mitä muistan kuulleeni kotipuolen opiskelijabileissä.

Laukussa leipää ja piimää vaan

Minä en lähde Tampereelle, minä lähden Vancouveriin. Tarkemmin sanottuna kello kuudelta aamulla, yhden sohvalla nukutun puolitoistatuntisen jälkeen. Köpiksen lentokentällä pytty on täysin sekaisin ja oloni epätodellinen. Lähden hankkimaan itsestäni uutta ystävää. Kymmenen tuntia myöhemmin istun Seattlen Tacoman lentokentällä odottamassa linja-autoa Vancouveriin. Kymmenen tunnin aikaero, kahden päivän juopottelu ja yhden yön väliin jättäminen eivät varsinaisesti paranna kuosia.

Sain lentokoneesta sentään oivallisen paikan economy-osaston ensimmäisen penkkirivin hätäuloskäynnin puolelta. Jalkatilaan olisi mahtunut makaamaan koko pituudeltaan. Vierustoveri oli ruotsalainen kurdityttö joka on matkalla Alaskaan työskentelemään valtameriristeilijöillä. Join viiniä ja opin pelaamaan backgammonia.

Linja-auto jää kiinni rajalle kun viranomaiset epäilevät nuoren amerikkalaisen pojan tulleen Kanadaan pummaamaan rahaa. Kun kello on käynyt 45 minuuttia yli sovitun rendezvous-ajan, saan lopulta aikaiseksi soittaa Annille puhelinautomaatista. Hävettää. Vancouver ja ympäröivät kaupungit muodostavat valtavan valomaton horisonttiin asti. Saan suihkun, lasagnea, tuopillisen olutta ja teetä. Kissa pomppii vatsallani yöllä ja aamulla nousen kuin zombie kun Annin käly herää töihin. Kello on kuusi aamulla.

Joka päivä

Puksutetaan maistoon.