Kukkaa ja laattaa

Tämä menee nyt juhlistamaan Paolan, ensimmäisen Collegessa tapaamansa asukin ja sittemmin myös ensimmäisen ystäväksi tituleeratun ihmisen viimeistä perjantai-ehtoollista. Tämän "italiaa puhelimeensa pölöttävän hammaslääketieteen apulaisprofessorin" tapaamisesta on jo yli puoli vuotta. Lunastan tuon puhelimen mahdollisesti omaan käyttööni.

Linkitän piruuttani Muhannadin ottamiin kuviin. Tätä Palestiinan lahjaa valokuvaukselle ei ole Allah erityisillä taiteellisilla kyvyillä siunannut, mutta kuvat todistavat osaltaan kuinka kevät on täällä Pariisin leveysasteilla edennyt jo kokolailla pitkälle. Joku varmaan ilmoittaa jos linkki ei toimi. Liukastelkaa huolella.

Edit: foosball-session jälkeen korjattu typoja ja kielioppivirheitä kolmeen otteeseen. Muhannadin kuvat on otettu pääsääntöisesti Collegen pihalta tai aivan lähimaastosta, ja huolimatta siitä etten erityisemmin arvosta kukkakuvia, nuo näyttävät ihan edustavilta. Nyt nu-Q.

Toiseus ensix

En ole näemmä hetkeen varsinaisesti kuvannut sitä, miten elämä Kanadassa noin yleisesti sujuu. Vielä vähemmän olen kirjoittanut siitä, miltä tutkimus ja tiedemaailma suomalaisen ohjelmistotekniikan postdocin silmin Kanadassa näyttää. Edellistä rajoittaa se, että tämä blogi on pysynyt selvästi vähemmän anonyyminä kuin alunperin oli tarkoitus. Niinpä olen pyrkinyt välttämään ainakin eksplisiittistä ruikutusta sellaisista asioista, jotka eivät varsinaisesti liity Vancouveriin, Kanadaan tai ohjelmistotekniikkaan, mitä nyt rivien välistä on välillä valunut muutamia puolikatkeria kommentteja. Niin surullista kuin se itseni kannalta onkin, osittain aiheettomassa itsesäälissä ja patetiassa piehtaroiminen näyttää ruudulla jotenkin niin kovin... no, itsesäälin sekaiselta patetialta. Eihän tuo havainto nyt hirveästi kevätmasennuksen kourissa piehtarointia helpota, mutta kenenkään empatia ei kestä paria riviä enempää ipitystä. Avasin ensimmäistä kertaa tänä vuonna jo yksityisen päiväkirjan tätä synkempää vuodatusta varten. Iloinen Iloinen Iloinen Iloinen!

Mitä tulee siis edelliseen, yritän kirjoittaa siitä lähitulevaisuudessa enemmän. Mitä tulee jälkimmäiseen, siitä aion myös kirjoittaa tulevaisuudessa enemmän. Jos minuun tuhlatuilla rahoilla ei muuta saada aikaiseksi, niin ainakin haluan koota joukon vihjeitä ja ajatuksia ulkomailla väitöstyön jälkeisen tutkimuksen tekemistä harkitseville kohtalotovereille.

Alkuperäisenä tarkoituksenani oli tietenkin vastata kysymykseen "miten menee" tai "mitä kuuluu". Turusta päin kyseltiin, vapauttaako blogin pitäminen kokonaan velvollisuudesta vastata tähän kysymykseen henkilökohtaisesti. Osin kyllä. Ajatus siitä, että kirjoittaisin näitä samoja asioita sähköpostin muodossa -- etenkään kun en tiedä tunnenko valtaosaa tätä blogia lukevista ihmisistä. Heipä hei, lapset, nyt sammuu valot!

Leikataan vielä vähän hiuksia. Viime viikon perjantaina Collegen persialaiset mestarit järjestivät Nowruz-bileet (huomatkaa muuten kuinka sama termi on kirjoitettu täysin epäsystemaattisesti miten sattuu Wikipediassa!) eli iranilaiset uuden vuoden juhlat. Luulin ennen tuloani Vancouveriin että kehittäisin täällä ns. maun aasialaisiin kauniimman sukupuolen edustajiin, onhan kaupungin asukkaista lähes 40% Kiinasta (pitäisi kai sanoa Hong Kongista, Pekingistä tai Shanghaista), Japanista tai Etelä-Koreasta. Näen toki heitä päivästä toiseen ja tänäkin aamuna aamiaisella ihmettelin, kuinka erilaiselta lensu kuulostaa japanilaisen tytön yskiessä. Toinen luonnollinen kohde olisi ollut jonkinlainen kanadalainen naismalli, josta olen maan valtavasta etnisyydestä huolimatta löytänyt muutamia arkkityyppejä (tämä perustuu täysin olettamukseen siitä, että esim. intialaisilta näyttävät ihmiset ovat Intiasta). Yksi arkkityyppi on erittäin runsaskeuhkoinen blondi; toinen arkkityyppi on sopusuhtainen mutta erittäin pitkä urheilijatyttö; kolmas arkkityyppi on tumma ranskalaistyyppinen nainen, joka on samalla ehdoton suosikkityyppini näistä kolmesta täysin hatusta vedetystä arkkityypistä.

Mitä piti sanomani on se, että Nowruz -- ja ehkä myös tämäniltaiset turkkilaisen ystäväni syntymäpäiväbileet -- vahvistivat ja toivat tietoisuuteeni sen, että huomasin Lähi-Idästä kotoisin olevien tyttärien kiihdyttävän hermostoani ja aikaansaavan tanssitautia. Varmastikin olen nähnyt hieman vääristyneen otoksen etenkin iranilaisista ja turkkilaisista neideistä, mutta UBC:lle asti päätyneet persialaiset neidit ovat paitsi erittäin älykkäitä ja voimakastahtoisia, myös yksinkertaisesti erittäin vaikuttavia ilmestyksiä. En edes yritä väittää etteikö tässä pelattaisi erilaisuus-kiinnostaa-kortilla, mutta pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna... en esimerkiksi tiennyt, että karvainen selkä voi näyttää hyvältä (tai siis naisella, yleensä selän karvoitus näyttää aina hyvältä). Aina oppii uutta.

No, siellä missä minä vietän aikaani on vain 20-30 -vuotiaita maisterin tutkintoa tai väitöskirjaa tekeviä pääsääntöisesti älykkäitä ihmisiä. Joista suurin osa ei harrasta juopottelua, röökaamista tahi siweetöntä elämää. Kyllä, jopa vancouverilaisten persialaistyttärien sekulaarinen islam on eksoottisena kiehtovaa.

Niin, ne uuden vuoden juhlat. Olo oli kuin Kööpenhaminan lentokentällä: kaikki kauniit vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat siunaantuneet tänne. Tosin Kööpenhaminassa ne vetivät Tuborgia ja Princeä, täällä ne puolestaan silmäilivät puolikainosti ja raahasivat sen jälkeen tanssilattialle. Eikä se tämänpäiväiväisissä bileissä tapaamani turkkilainen Tampereellakin kuukauden viettänyt lääketieteen kandikaan lisännyt erityisesti muukalaiskammoani. Pitääkin kysyä O.lta kyseisen neiti-ihmisen siviilisäätyä.

---

Jos haikailen pakomatkani jatkuvan (akateemisissa merkeissä), niin tulosta pitäisi olla tarjolla ensi maanantaina. Päätin juoda kaljaa sen kunniaksi.

Tauhkaa: Bosenova

Miehemme maailmalta raportoi, osa 197. Nyt olen käynyt kuuntelemassa, miltä Nobel-palkitun lihasäkin esitelmä kuulostaa. Se kuulosti oikein hyvältä. Yleensä kovan tieteen alalta pidetyt "yleistajuiset" esitelmät ovat järjestäen menneet allekirjoittaneen puolimielen käsityskyvyn ohitse korkealta ja kovaa. Wieman onnistui pitämään esityksensä korkealla ja konkreettisella tasolla siten, että uskon ymmärtäneeni mistä oikein oli kysymys. Puijausta ja itsepetosta kaikki tyynni, mutta miehellä on ilmeisen hyvät pedagogiset taidot. Luulen, että hän on pitänyt kosolti monta esitelmää kansan syville riveille aiheestaan.

Seuratessani esitelmää havaitsin, että vieressäni istunut nuori mieshenkilö oli toimittaja. Ymmärsin jälleen kerran, miksi kuka tahansa oman alansa asiantuntija löytää artikkelista kuin artikkelista perustavaa laatua olevia virheitä. Voi olla että tämä toimittaja on fysiikan rautainen ammattilainen, mutta suurella todennäköisyydellä hän kirjoittaa artikkeliinsa yhteenvetonsa luennosta hieman samaan tapaan kuin minä tähän blogiin: vaivautumatta näkemään yhtään enempää vaivaa kuin on tarpeen(*). Kerettiläisesti luulen, että näin saavutetaan riittävän hyvä tarkkuustaso keskivertoa populääritieteen kuluttajaa varten: kansantajuisten tiedelehtien ja etenkin sanomalehtien tiedepalstojen tehtävänä on ensisijaisesti viihdyttää. Minä kimpaannuin löytäessäni virheitä lähes jokaisesta Hesarin tietotekniikkaa sivuavasta tiedekirjoituksesta, ja se on pelkkää turhaa kiukuttelua. Kosmologiaa tai säieteoriaa sivuavat jutut menivät täydestä kuin väärä raha.

---

Carl Wieman: Bose-Einsteinin kondensaateilla käytännön sovelluksia 2010-luvulla

Vancouver, Canada. Carl Wieman keskittyi tutkimusryhmänsä kanssa 1990-luvun alussa kehittämään halpaa, lasereilla toimivaa laitetta aineen jäähdyttämiseksi lähelle absoluuttista nollapistetta, ja usean vuoden uurastuksen jälkeen syntyi edullisista komponenteista rakennettu atomitason "laser-ansa" (vrt. hunaja-ansa). Tyhjiöön päästettyä kaasua pommitetaan oikealle aallonpituudelle asetetulla laserilla kuudelta suunnalta siten, että molekyyleihin törmäävät fotonit hidastavat niitä ja lopulta saavat ne jäämään kiikkiin.

Saatuaan aikaiseksi 1/10^6 K lämpötilassa pöriseviä pöpsykkäisiä, alkoivat tutkijat miettimään kuinka lämpötilaa voisi vielä entisestään laskea. Vaikka fotonisuihkut hidastivat eli jäähdyttivät kaasumolekyylejä, niiden järjestelmään tuoma energia esti jäähtymisen tiettyä pistettä pidemmälle. Wieman kuvaa ratkaisua kahvikuppianalogialla: laserien kaappaamat molekyylit otettiin seuraavaksi haltuun magneettikentällä, jonka vahvuutta ja muotoa moduloimalla (kahvikupin reunoja laskemalla) saatiin suurimmalla nopeudella varustetut molekyylit karkaamaan ja jäljelle jäi askel askeleelta kylmempiä molekyylejä -- ja lopulta Bose-Einsteinin kondensaatti, joka näin havaittiin ensimmäistä kertaa kokeellisesti.

Riittävän alhaiseen lämpötilaan pudotessaan kaasu muuttuu yht'äkkiä erittäin tiiviiksi ja alkaa saamaan erinäisiä makrotason ominaisuuksia samalla kun se edelleen säilyttää tiettyjä toisia, kvanttitason ominaisuuksia. Esimerkiksi kaksi kondensaattia voidaan törmäyttää toisiinsa, ts. ajaa limittäin, jolloin ne käyttäytyvät kuin aaltomuodot.

Nimitys Bosenova tarkoittaa ilmiötä, jossa kriittisen massan ylittävä kondensaatti luhistuu kasaan, räjähtää kuin supernova -- energiatasoltaan vaivaiset 10^-73 kertaa pienempi supernova, tai kuten Wieman sitä nimitti, "the most pathetic explosion ever recorded" -- ja jäljelle jää harmaa kääpiö, tässä tapauksessa siis erittäin pieni mutta hyvin kylmä kondensaatti. Vielä julkaisemattomien tulosten mukaan tämä ilmiö selittyisi aineen varsin poikkeuksellisilla kemiallisilla muutoksilla.

Wieman uskoo, että tulevaisuudessa kondensaatteja voidaan soveltaa paitsi perustavaa laatua olevien fysiikan ilmiöiden tutkimiseen -- kondensaatit mahdollistavat ensimmäistä kertaa kvanttitason ilmiöiden tutkimisen makrotasolla -- myös ennennäkemättömän tarkkojen antureiden kehittämiseen mm. painovoiman ja ajan mittaamista varten. Lisäksi on mahdollista, että kondensaateilla olisi rooli ns. kvanttitietokoneiden rakentamisessa.

(*) Tai no, minä en saa tästä edes palkkaa. Päinvastoin, jos haluan jatkaa Kanadan pakomatkaani, minun pitäisi keskittyä paperin ja koodin kirjoittamiseen eikä nysvätä tällaisen välimallin blogin kanssa.

Kilpalaulanta

Pidin mainitsemani esitelmän Suomesta. Yllätyin siitä, että esitykseni veti keskimääräistä enemmän väkeä paikalle. Materiaalia tuli liiankin kanssa, kun yritin yhdistää maan historiaa, kulttuurisia erityispiirteitä, vitsikkäitä anekdootteja ja tylsiä faktoja. Sain vedettyä superpitkän viisivarttisen show'ni läpi kunnialla ja ne tykkäsivät. Ehkä tämä on sitä pohjoisamerikkalaista kulttuuria, mutta harvoin olen saanut yhtä hyvää kontaktia yleisön kanssa. Annetusta aiheesta oli tietenkin helppo keittää lohkaisuja ja muuta konstailua. Mutta olen nähnyt täällä aika monta esitystä, ja kovin harvoin ne aloittavat aplodeilla ennen esitystä, tahi tulevat jälkikäteen kiittelemään ja kehumaan. Onnistunut esiintyminen on mukavaa, suurimmaksi osaksi tietenkin sen takia, että saa estradin täysin haltuunsa eikä tarvitse kilpalaulaa kenenkään kanssa.

Antamani Suomi-kuva ei ehkä vastaa aivan valtioneuvoston asettamia tavoitteita. Täällä asuvat pahansisuiset juopottelevat pakanat. Kuuluisimmat suomalaiset ovat Sibelius, Torvalds ja Tom of Finland (vetäessäni kalvon esille yleisöstä kuului spontaani "Oh my God! That's... huge! And sooo wrong!"). Nokia yhdisti poliisimiehiä ja hippejä valmistamalla ergonomisia kumipamppuja joilla on helpompi pamputtaa. Vihaamme ja kyräilemme niin hurreja kuin ryssiäkin. Talvisota oli glamööriä teurastusta johon nykysukupolvemme velliperseistä ei enää ole. Suomalaiset äijät tappavat itseään minkä kerkeävät. Vapaa-ajallaan suomalaiset juopottelevat avannossa, soittavat ilmakitaraa ja jahtaavat naisia. Suomalainen nainen hukuttautuu mieluummin kuin antautuu Alemman Tason Miehelle. Saunassa irstaillaan. Suomalaisen huippu-urheilijan kuva on Matti Nykänen ja Seppo Räty.

Kehuivatkin kovasti ja ihmettelivät tarinaniskentää. Ylpistyinkin hieman. Totesin Collegen ihmisoikeustaistelija/feministille olevani niin kynäniskainen etten jaksa ryöstää itselleni vaimoa naapurikaupunginosista, joten ainoa keinoni on vakuuttaa heidät tulemaan vapaaehtoisesti. Ja tyttärien naurattaminen taitaa olla yksi parhaista keinoista. Sain näemmä meseen kiitosviestejä ja nyt tippui vielä kiitossähköposti aidolta teksasilaislehmitytöltä, jonka tiesin kiusaantuvan pelkästä saunomisen ajatuksesta: toisilleen tuntemattomia alastomia ihmisiä samassa tilassa.

Siis oikeasti, meitsi buustaa mun egoo.

Täytynee palata boostaamasta takaisin maan pinnalle. Seuraavaksi nimittäin lämmittämälleni estradille astuu vuoden 2001 fysiikan Nobelin palkinnon voittaja puhumaan Bose-Einsteinin kondensaatista: "Bosen-Einsteinin kondensaatti on matalassa lämpötilassa esiintyvä aineen tila, jossa makroskooppisesti merkittävä osa hiukkasista miehittää alinta mahdollista energiatilaa. Bosen-Einsteinin kondensaatissa hiukkaset menettävät yksilöllisen luonteensa ja kondensaatti alkaa hiukkasten muodostamana makroskooppisena kokonaisuutena noudattaa kvanttimekaniikan lakeja. Normaalisti kvanttimekaniikan lainalaisuudet eivät tule esille makroskooppisilla hiukkasmäärillä. Bosen-Einsteinin kondensaatti voi muodostua vain hiukkasilla, jotka ovat bosoneja. Myös fermionit voivat muodostaa keskenään pariutumalla fermionikondensaatteja." Emmä tajuu.

Sain tietää vasta nyt, että Collegessa kolme viikkoa asunut hiljainen vanhempi herrasmies jonka tapasin silloin tällön käytävällä on niin ikään fysiikan Nobelin palkinnon voittaja, tällä kertaa vuodelta 2003.

Poliittinen korrektius ja loukkaantuminen

Esitän oletuksen, hypoteesin omaisen mielipiteen. Loukkaantuminen johtuu siitä, että loukkaantunut on, tai ainakin kokee olevansa, heikommassa asemassa loukkaajaan nähden. Riippuen tämän aiemmista kokemuksista ja siten muodostuneesta keinovalikoimasta, reagointitavaksi voi muodostua kiukuttelu eli tunnekiristäminen, väkivallalla eli ruumiin rikkomisella uhkailu, tai kaikkein heikoimmassa tapauksessa luovuttanut apatia. Mikäli loukattu ei koe asemaansa selvästi heikommaksi, hän voi yrittää loukata takaisin esimerkiksi variaatiolla amerikkalaisen kulttuurin tutuksi tuomasta "sinun äitisi on niin lihava, että..."-fraasista.

Loukkaantuneen asema riippuu tietenkin kontekstista ja muuttuu ajan myötä, kuten myös loukkauksen todellisuuspohja. Esimerkki: kaunista ihmistä ei loukkaa se, jos häntä kutsutaan rumaksi, mutta ulkonäöstään epävarman ihmisen kutsuminen rumaksi on loukkaavaa, koska samalla kutsuja määrittelee implisiittisesti osittaisjärjestyksiä ja hierarkioita. Määritelmä on kuitenkin yhteydestään riippuvainen. Lasten tapauksessa se on laajemmassa yhteydessään väärä tai sillä on puutteellinen ennustusvoima: rumaksi moitittu 13-vuotias osoittautuu usein kauniiksi myöhemmässä vaiheessa ikävaiheessa. Aikuinen voi puolestaan pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan vertailuryhmäänsä. Ruman ihmisen kutsuminen rumaksi on tietenkin epähienoa ja loukkaavaa hieman samalla tavalla kuin taskuliinan käyttäminen kunniamerkkien kanssa.

Ihmisaivot ovat kuitenkin ikävän adaptiivinen kapistus, varsinkin lapsuuden aikana. Niinpä jos oikein huonosti käy, loukattu taho kokee asemansa uhatuksi ja heikoksi vielä silloinkin kun tähän ei edes hänen omasta mielestään olisi arkitasolla syytä. Tätä kaiketi kutsutaan huonoksi itsetunnoksi tai vääristyneeksi minäkuvaksi. Kiusatuista tulee usein luonnevikaisia narsisteja siksi, että he ovat niin herkkiä itseensä kohdistuvalle arvostelulle, ja tämä on nähdäkseni suurin kiusaajien toteuttama yksittäinen rikos. Tietenkin joskus omakuva on vääristynyt yltiöpositiiviseen suuntaan; ehkä tämän takia erilaiset televisiossa esitettävät tahattomat itsensähäpäisyohjelmat aiheuttavat ilahtumista ja tanssitautia.

Laajennan. Tarkoitukseni oli miettiä selitystä sille, miksi eräät kansallisuuteen liittyvät stereotypiat ovat enemmän sallittuja ja vähemmän loukkaaviksi koettuja kuin toiset. Amerikanirlantilaiset saavat olla rauhassa juoppoja ja kantavat tätä leimaa otsassaan lähes ylpeydellä, kun taas irlantilaiset eivät ole tästä leimasta yhtä ilahtuneita. Loukattu ortodoksijuutalainen harmistuu, etelä-amerikkalainen katolilainen kimpaantuu, mutta Lähi-Idän muslimi öyhöttää ja polttaa. Suomalaiset kestävät pilkkaa paljon ruotsalaisia heikommin. Politiikkoja saa haukkua laiskoiksi ja tyhmiksi, mutta sairaanhoitajia ei. Collegen asukas linkitti sähköpostilistalle sivustolle, joka keräsi Kiinassa löydettyjä englanninkielisiä käännösvirheitä, ja tämä loukkasi kiinalaisia; vastaava japanilaisia käännösvirheitä kerännyt sivusto ei aiheuttanut suurempia tunteenpurkauksia.

Heikommassa asemassa olevilla voi olla syytä pelätä stereotypioita. Timothy McVeigh räjäyttää 200 ihmistä kappaleiksi, mutta amerikanirlantilaisten katolilaisten ei tarvitse peitellä taustaansa tämän takia. Kieltä ja huumoria voidaan käyttää -- ja käytetään -- negatiivisten stereotypioiden vahvistamiseen silloin, kun siitä on hyötyä. Tällöin näiden kohteeksi joutuvilla ihmisryhmillä on syytä pelätä, ja siten myös syytä loukkaantua.

Poliittinen korrektius on oikeassa muodossaan kohteliaisuutta, siis kiltteyttä: sitä, että vahvemmassa asemassa oleva taho pidättäytyy kiusaamasta. Valitettavan usein poliittisen korrektiuden vaalijoille--myötäloukkaantuneille--loukatulla kohteella on vain utiliteettiarvo; tärkeämpää on päästä osoittamaan, että kohde on voinut loukkaantua, ja näin päästä kiusaamaan itselle epämieluisaa kohdetta. Kiinalaisista käännösvirheistä loukkaantuivat kanadalaiset opiskelijat; yleisesti ottaen tuntuisi siltä, että herkimmin myötäloukkaantuvat ovat melko homogeeninen ryhmä ihmisiä ja joille on helppo määritellä joukko oletusarvoisia ominaisuuksia.

Tätä ajatusketjua voi jatkaa ja miettiä, milloin erinäisten tahojen kannattaa manipuloida potentiaalisesti loukkaantuvien ihmisten tai ihmisryhmien todellisuuskuvaa, ja mitä hyötyä tästä on.

Voin olla toki väärässä ja minua saa kiusata sen takia. Jotkut ovat vain psykopaatteja, siis tuhmia.

Köyhät ja viheliäiset

Menin typeryyksissäni lupaamaan, että pidän esitelmän Collegen "Where in the World Have You Been"-sarjassa Suomesta. Tuhosin jo eilisen työpäivän täysin etsimällä materiaalia. Sen sijaan että olisin tyytynyt jäämään Virtual Finlandin ja Wikipedian sivuille, ajauduin lukemaan erinäisiä vapaan maailman(tm) blogeja ja niiden kommenttiosastoja. Pieni mutta sisukas sosialiteokratiamme näyttäytyy komentotalouden karikatyyrinä libertaareille ajattelijoille, joiden mielestä on väärin ja ihan tyhmää kun heille maksetaan pienempää palkkaa kuin he ansaitsisivat ja sitä verotetaan liikaa ja kaikenlaiset pummit ja pitkätukkaiset sivarit tulevat ja tekevät mitä pummit ja pitkätukkaiset sivarit nyt yleensä tekevät: pummaavat ja sivaroivat.

Totuudellisuutta ei voi väistää, modernin Tacituksen sanoin fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole katumaastureita, eikä kahta autoa perhekuntaa kohden, vaan eurooppalais-japanilainen pieni hyrysysy; ei 1000 neliöjalan asuntoja vaan ahtaita kerrostalohuoneistoja. Ravintona ovat kouluissa ja työmailla tarjottavat lounaat, eivät Starbucksin leivonnaiset; vaatteina tuulipuvut, makuusijana runkopatjat. Ainoa varallisuus on matalakorkoisilla pankkitilillä, jota he sijoitustaitojen puutteessa terästävät lottoamalla. Palkkatyö elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen kunnallinen päiväkotilaitos. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin työmatkalla autossaaan huokaileminen, sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta.

Kaiken huipuksi katajainen kansa ei ymmärrä kuinka huonosti heidän asiansa ovat -- ja jos heitä arvostelee tästä ymmärryksen puutteesta, ne kimpaantuvat.

Menetetty vapaa-aika

Nykyinen työlupani on kääntymässä ehtoopuolelleen mutta koska täällä on niin mukavaa, aloin lisääntyvässä määrin perustelemaan akateemista olemassaoloani eli ns. huoraamaan. Suomessa joutuisin sitäpaitsi kohtaamaan erinäisiä selvittämättömiä, elämän tarkoitukseen liittyviä asioita. Koska en ole kolmikymppinen bloggaava lukioälykkö, kaikenlaiset ruumiiseen ja ihmissuhteisiin liittyvät, yleensä katastrofaalisesti reisille menneet asiat vaatisivat turhanpäiväistä reflektointia. Täällä on niin mukavaa kun voi perustella itsellensä pätkä-elämänsä tekemiset ja tekemättä jättämiset niiden tilapäisyydellä ja projektiluontoisuudella. Tämä menee kuitenkin ns. ruikuttamiseksi, mikä on rumaa kuten itseäni fiksummat sanoisivat. Kaikki on hyvin kunhan edesmenneen Karjalan-mummoni sanoin pysyn poissa pahhuuden teiltä.

Vietin kuluneen kalenteriviikon sisätiloissa kolanarkoosissa koodaamalla ensimmäistä kertaa vuosikausiin ja tulin siihen tulokseen että Java ei ole asiantuntijoiden vaan virtsalta lemuavien eskimoiden kieli(*). Lähetin aikaansaannokseni ohjaajalleni sähköpostitse ja sain palautteeksi parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin ytimeekkäästi "Yippee!". Hänen tapauksessaan en osaa arvioida paljonko tuossa oli mukana sarkasmia (lue: hienovaraista positiivishenkistä kettuilua).

Ohjaajani on näemmä ensimmäinen ohjelmistotekniikan alalla toimiva tutkija yhdeksään vuoteen joka saa National Sciences and Engineering Research Council of Canadan myöntämän NSERC Steacie Fellowship palkinnon. Tänään jaetun palkinnon perustelun mukaan hän on "outstanding Canadian university scientist" ja itsekin sain aikaiseksi melko hyvän kupillisen capuccinoa, mikä ei ole hullumpi suoritus sekään.

(*) Edit: Tässä kohdin huomautetaan, että lainaus "virtsalta lemuava eskimo" on otettu Mies Reenkolan teoksesta "Suvunjatkaminen aikamme kuvastimessa" (1948, WSOY, Porvoo). Korostetaan myös että kuka tahansa yksittäinen henkilö voi lemuta virtsalta ja toisaalta eskimon lemuaminen virtsalta ei yksittäistapauksena mahdollista yleistettävien johtopäätöksien tekemistä eskimoista tai Java-ohjelmoijista. Lopuksi esitetään, ettei eskimoita tai Java-ohjelmoijia ole olemassa, ja kaikki Javalla ohjelmoivat eskimot ovat yhtä kyvykkäitä.

Mun nimi on Maneimis

Sarjassamme kummallisia kanadalaisia tapoja seuraa osa sovituskoppikäyttäytyminen. Entisessä Itä-Euroopassa oli usein tapana, että vähäosaisempaa kansaa palkattiin kaikenlaisiin päivystystehtäviin, koska sosialismissa kaikki ajavat mersulla ja voivat asua kotikunnassaan järven rannalla. Niinpä vanhoja umpimielisiä kääpiä istui jokaisen huussin edessä tilastoimassa tukkimiehen kirjanpidolla kaljaa kittaavien turistien helpotusreissujen määrää ja kantoivat sopivan hetken tullen ns. jälkiveroa, yleensä sitä äänekkäämmin ja kärkkäämmin mitä vähemmän turist idiot ymmärsi paikallista kieltä.

Kanadalaista täystyöllisyysprojektia hoidetaan puolestaan pukukoppivalvojilla. Yleensä nuorimmat ja eniten aknesta kärsivät työntekijät sijoitetaan pois paraatipaikoilta ostokokemusta pilaamasta. Niinpä ennen purchase-tapahtumaa sovittamaan tullut asiakas joutuu ensin jonottamaan ja odottamaan, että pukukoppivalvoja ilmaantuu jostain paikalle, jonka jälkeen hänen tulee ilmoittaa mukanaan olevien vaatekappaleiden lukumäärä ja etunimensä. Täällä kaikki ovat on a first name basis anyways. Aina säännöllisin väliajoin -- noin viisi kertaa useammin kuin ruokaravintoloiden tarjoilijat -- nämä pukukoppien kapot käyvät kolkuttelemassa ovia ja tiedustelemassa onks kaikki okei. Koskaanhan ei tiedä milloin happi loppuu ja angina pectoris iskee asiakkaan vetäessä kolmea kokoa liian pieniä muotihousuja valaanvatsansa päälle. Joku voi tietenkin tähän todeta, että näin saadaan aikaiseksi ihmisläheisempää palvelua ja samalla saadaan humanististen aineiden opiskelijoita pois kaduilta mummoja potkimasta ja graffiteja vääntämästä. Riippuen mielentilasta on joko siunaus tai pelkkää viheliäisyyttä se, että mikäli asiakas haluaa koittaa seuraavaa kokoa samasta vaatekappaleesta, hänen tulee pääsääntöisesti pyytää kapoa hakemaan vastaava uusi vaatekappale. Suosituimmissa liikkeissä tähän kuluukin sitten sen verran aikaa, että vyötärölle kertyneitä ylimääräisiä kiloja voi ihailla oikein antaumuksella loisteputkien kelmeän tutkivan valon alla.

Ilmoitettu etunimi ja kokeiltavien vaatekappaleiden lukumäärä rustataan usein ovessa olevaan kylttiin, jotta asiakasta voidaan lähestyä tuttavallisesti. Minun tapauksessani nimi menee aina väärin, mutta toisin kuin monet muut kaltaiseni ulkkarit, olen ajat sitten luovuttanut. Minua ei voi vähempää kiinnostaa osaako Laura tai Mary tai Brian nimeni oikein. Olen itse asiassa omaksunut itselleni englanninkielisen alter egon. Siinä missä ala-asteen englannin kielen tunneilla minulle valittiin se itsestään selvä ja tylsä ykkösopetuslapsen englanninkielinen väännös, nyt olen ottanut nimekseni Patrick. Toimii kuin junan vessa. Sitäpaitsi nimeä ei kysytä pelkästään vaatekaupoissa: myös hae-ruokasi-tiskiltä -ravintoloissa asiakkaita kailotetaan hakemaan eväänsä etunimellä.

Mun kivet on gneissiä

Tutustuin torstaina jääkiekon ja taitoluistelun jälkeen Kanadan kolmanneksi suosituimpaan urheilulajiin. Mitä tästä kaikesta jäi käteen, paitsi kanoja lesotholaisille naisille? Ensinnäkin, curling-rata on huomattavasti pidempi kuin miltä se televisiossa näyttää. Toiseksi, curling on huomattavasti vaikeampaa kuin miltä se televisiossa vaikuttaa. Kolmanneksi, curling-kapteenit huutavat huomattavasti lujempaa kuin miltä se televisiossa kuulostaa. Curling oli sekoitus keilailua ja petanqueta, mutta isommalla radalla ja suuremmalla seremonian määrällä.

Vähemmän edistyneet harrastajat pärjäävät, kun pingottavat kumisen pitokappaleen toisen kengän päälle pitoa antamaan, ja sijoittavat liukukappaleen toisen kengän alle heittäessään kiveä. Liukuminen koko matkan rajaviivalle asti suorassa asennossa on hankalaa ja samoin oikean pyörimisnopeuden saaminen kiveen kierteen aikaansaamiseksi. Curling-rata valmistetaan ennen peliä kastelemalla se siten, että radan pintaan jäätyy suuri määrä vesipisaroita. Nämä vaikuttavat kiven rataan siten, että suoraan heitetty kivi ei liu'ukaan suoraan vaan lähtee hallitsemattomaan luisuun. Niinpä oikean kierteen eli curlingin saaminen on tärkeää onnistuneen suorituksen kannalta.

Harjamiehet pyrkivät vaikuttamaan kiven liikkeeseen hiomalla näitä paukamia pois. Keskittämällä harjauksen toiselle puolelle kiven kulkemaa rataa saadaan kierrettä vahvistettua tai heikennettyä, ja näin vaikutettua kiven lopulliseen osumakohtaan. Ryhmälleni annetut vuokravälineet vastasivat teholtaa jään hinkkaamista Sinipiialla, mutta viereisellä radalla pelanneet asiantuntijat käyttivät kuuleman mukaan huippukalliita komposiittivartisia mikrokuituharjoja joilla kiven rataan voitiin aikuisten oikeasti vaikuttaa.

Radan pituudesta johtuen heittäminen vaatii, että kapteeni ohjaa suoritusta pesästä käsin ainakin jos pesässä on valmiiksi kiviä. Joukkueen roolijako on tärkeä pelin sujumisen kannalta, sillä kaltaistemme noviisien pelatessa heittäjä aloitti tyypillisesti suorituksensa ennen kuin kapteeni ehti näyttämään haluamaansa heittopaikkaa, vastakkaisen puolen pelaajat seisoskelivat keskellä rataa ihmettelemässä ja harjaajat keekoilivat luutiensa kanssa muuten vain missä sattuivat.

Sain yhden puolittaisen poiston ja yhden määrämittaisen pesään. Onnistunein suoritukseni oli kuitenkin se, että siirtäessäni liian lyhyeksi jäänyttä kiveä se karkasi käsistäni ja osui vastapuolen turkkilaisen kapteenin jalkoihin. Graniittiset kivet liukuvat jäällä todella helposti, mutta painavat noin kaksikymmentä kiloa, joten törmäyksen seurauksena ottomaani keräili erittäin näyttävästi kyljelleen. Miehen huumori oli sen verran koetuksella, etten voinut muuta kuin toistuvasti pahoitella hienoa kaatoani. Asiaa ei helpottanut se, että intialainen ystäväni hirnui taustalla ja ilmoitti että tein päivän viihdyttävimmän suorituksen.

Ihan mukavaa hommaa, sano.

Pidän keskioluen mausta

Keskioluen maku miellyttää minua.

Myös ajatus siitä, että tämän kirjoituksen myötä nämä olisivat ainoat sivut, joille pääsee otsikon ja ensimmäisen lauseen perusteella tehdyillä Google-haulla miellyttää minua.

Prokrastinointi jatkuu.

Kivet pesään, kanat Lesothoon

Ennen tuloani Kanadaan uhosin kotipuolessa, että suurin tavoitteeni postdoc-vuodeltani on opetella pelaamaan curlingia. Tässä vaiheessa korostetaan, että uhoaminen tapahtui jo ennen kuin curlingista tuli kuuminta hottia Vanhapietarpoukaman menestyksen myötä. Huomasin tilaisuuteni tulleen kun osallistuin taannoin Collegen hyväntekeväisyysillallisen yhteydessä järjestettyyn huutokauppaan ja huusin joukkueelleni venezuelalaisen kaunistuksen myymän curling-illan. Tänä iltana on luvassa paikallisen seuran järjestämä opetussessio ja peli-ilta Richmondissa. Sanasto on jo hallussa ja tiedän huutaa harjamiehille "hurry!" enkä "hard!". Olen myös tullut siihen tulokseen, että curlingista voi kertoa vain yhden vitsin, joka liittyy olennaisesti sukupuoliin ja harjaamiseen. Toivon etten kuule kyseistä huumorpläjäystä enää kertaakaan.

Ai niin, perikanadalaiseen tyyliin hyväntekeväisyyshuutokaupassa kerätyillä kahdellatuhannella dollarilla ostetaan afrikkalaisia kanoja lesotholaiselle naiskommuunille. Toivon totisesti, että ne naiset ovat edes oikeasti afrikkalaisia, eikä länsimaalaisia elämysmatkailijoita.

Tupakoin aina työskennellessäni

Tämä mies polttaa Marlboro-tupakkaa, mutta millainen mies hän oikein on?

Olen mies joka pitää autojen kanssa työskentelystä. Puran ja kokoan mielelläni koneita ja syvennyn työhöni niin, että unohdan ajan kulun. Joskus unohdan jopa syödä, mutta en koskaan tupakoida. Tupakoin aina työskennellessäni.

Entä miksi poltan Marlboro-savukkeita? Faktojen takia. Haluan että savukkeeni maistuvat joltain. Marlboro-tupakka maistuu tupakalta. Toiseksi, pidän asioista jotka ovat yksinkertaisia ja toimivia; Marlboro-aski on yksinkertainen ja toimiva.

Näin totesi miehekäs Marlboro-mies 50-luvun yhdysvaltalaisessa televisiomainoksessa, jonka olen valitettavasti ehtinyt kadottamaan enkä enää löytänyt linkkiä uudelleen.

Tupakointi ei ole erityisen suosittu harrastus kanadanmaalla, hieman kuten amerikkalainen rappiojazz ei koskaan saavuttanut neuvostokansalaisten suosiota kuten Suomi-Neuvostoliitto -seura meitä aikoinaan valisti. Sisätiloissa polttaminen on luonnollisesti kaikkialla kielletty ja tupakointipisteitä on melko harvoin tarjolla myöskään rakennusten ulkopuolella. Yliopistolla näkee varsin harvoin kenenkään polttavan, ja tällöinkin kessuttajat ovat joko aasialaisia tai eurooppalaisia. Olen nähnyt merkittäviä määriä tupakoitsijoita lähinnä taannoisen amerikkalaisen jalkapallo-ottelun erätauolla ja enemmän rok-henkisten baarien ulkopuolella. Erityisen huomionarvoista on se, etten ole vielä onnistunut bongaamaan kaikkialle syljeskeleviä teini-ikäisiä pikkukoviksia mistään. Syljeskelyyn ja roskaamiseen tuntuvat tilastollisesti merkityksettömän otokseni perusteella syyllistyvän lähinnä nuoret kiinalaiset miehet ja varttuneemmat arabimiehet. Tämä voi johtua toki siitä, että hengailen pääsääntöisesti kampusalueella.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että Kanadassa myytävät savukkeet denaturoidaan -- jos tämä on tupakan kohdalla ylipäätään mahdollista -- jollain lisäkemikaalilla. En ole ainoa joka on tullut tähän tulokseen, nimittäin samaan tulokseen ovat päätyneet kaikki enemmän tai vähemmän muut tuntemani nikotiininpiikittäjät. Sama savukemerkki Euroopasta tuotuna ja paikan päältä ostettuna maistuvat aivan erilaiselta. Kävin viime vuonna läpi toistakymmentä eri merkkiä ja kaikki maistuivat lähes yhtä karsealta: eivät ehkä aivan legendaarisilta Ducados-savukkeilta, mutta häiritsevän paljon kuitenkin.

Lisätään tupakointimahdollisuuksien puuttumiseen, surkean makuisiin kessuihin ja sosiaaliseen paheksuntaan kymmenen dollarin hinta rasialta ja voilá: saadaan aikaiseksi ympäristö jossa röyhyttäminen ei erityisesti kukoista. Kessua vetävät alaluokan edustajien lisäksi lähinnä taideaineiden lukijat ja muuten vaan niinkuin tosi vaihtoehtoiset tyypit. Siis sellaiset, joiden kanssa en haluaisi työskennellä mutta joiden kanssa viettäisin mieluummin vapaa-aikaani.

Kyllästyttyäni toimimaan Collegen virallisena kessun hovihankkijana -- siis ainoana joka lähikaveripiiristäni ostaa ne kessut -- päätin tilapäisesti keskeyttää röhyämisen. Parin ensimmäisen suurenmoisesti ahdistavan päivän jälkeen tilapäisprojektini osoittautui yllättävän helpoksi. Toisin kuin Suomessa, jossa öyhöttävä seurapiirini ei suostuisi astumaan jalallaan savuttomaan tilaan, täällä kessuttomuus on perin helppo toteuttaa. Ainoa ongelma on mieletön ruokahalu: ruhoni signaloi kiljuvaa nälkää aamusta iltaan ja päivästä yöhön. Kun illallisella tarjoillaan jälkiruoka joka ilta ja työpaikalla tyrkytetään sponsoroituja donitseja harva se päivä, sorruin tavoistani poiketen järjettömään mähkäämiseen. Tulos: kolmessa viikossa muutuin iljettäväksi duci-buci:ksi (*). Ylenmääräisesti turvonnut valkoinen valaanvatsani valuu tiukkojen rok-farkkujeni vyötärön ylitse ja suurin osa paremmista paidoistani muuttui käyttökelvottomiksi. Kohtuullinen suoritus, sano.

Vaikka kuinka hyvä terveys on parempi kuin huono terveys, tulin silti siihen tulokseen, että tupakoimattomuus baarissa on kuin Apocalyptica soittamassa covereita: parhaimmillaan pirun hienoa, mutta kaiken aikaa odottaa milloin päästään varsinaiseen asiaan.

(*) Duci tarkoittaa unkariksi tuhtia; Maci on karhu unkariksi ja Maci-Lacin -- Yogi-karhun -- lihava kaveri on nimeltään Buci-Maci. Aina sitä oppii uusia asioita.

Vielä Pahategon Caaresta

Kotipuolessa vietettävän syntymäpäivän kunniaksi vielä toinen lainaus 14. luvusta:

3.§. Jos lapsi langetta häwästys sanoja isää, eli äitiä wastan; rangaistacon colmecolmattakymmenellä parilla raippa-witzoilla, cahdexallatoistakymmenellä parilla witzoilla, eli cahdenkymmenen päiwän wangiudella wedellä ja leiwällä. Jos se tapahtu puoli wanhembia eli appe, taicka anoppia wastan; wetäkön sackoa wijsikymmendä talaria. Rucoilcon myös caikisa näisä tiloisa andexi julkisesti.

Luulen että tätä lasta olisi pitänyt rangaista raippa-witzoilla, nyt se langetta häwästys sanoja kaikkia wastan, tuhlaa talarinsa wiinaan krouwisa ja heiluu juowuxisa julkisesti yhteisillä cujilla ja paicoilla. Anteeksi.

Lähde.

Järjettömä luondocappaldet

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Pahategon Caari

X. Lucu. Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa.

1.§. Jocainen cuin secoitta itzens eläimen eli muun järjettömän luondocappalen canssa; sen pää pitä pois lyötämän ja hän lawosa poltettaman, surmattacon myös sama eläin ynnä ja poltettacon.

2.§. Jos jocu ei taida sidottaa itze tecohon, waan löytän olleen täydesä aicomuxesa ja walmisa sencaldaista cauhistusta täyttämään: nijn pitä hänen caula-raudasa tekemän työtä puolen wuotta, eli enämmän, asian haarain jälken.

Jos on olemassa mahdollisuus, että esinaisesi käyttää kannettavaa tietokonettasi tutkimuspalaverin aikana, älä jätä kaikista mahdollisista verkkosivuista auki juuri sitä fark.com:in kommenttiketjua, jossa kommentoidaan Arizonalaisen palomiehen romanttista kohtaamista naapurin "pienen, harmaan ja metrinmittaisen" lampaksen kanssa -- etenkään jos kommenttia koristaa pumpattava lampas.

Stop: taidetta koteihin

Esko Valtaoja totesi, että mikäli pienet vihreät muukalaiset päättäisivät ratkaista Fermin paradoksin laskeutumalla Turkuun, niitä ei voisi vähempää kiinnostaa kosmologiset tutkimukset, vaan ne suunnistaisivat Nylon Beatin keikalle. Lähdin tässä hengessä Vancouverin kansainvälisille tanssifestivaaleille katsomaan Nadine Thouinin teosta stop.

Olen käynyt katsomassa modernia tanssia viimeisten vuosien aikana itse asiassa useammin teatteria. Mikä ei ole paljon. Tälläkin kokemuksella olin vähintäänkin varautunut esityksen suhteen: tunnin mittainen soolotanssiesitys, joka oli ainakin kuvauksensa perusteella vähintäänkin pretentious. Viimeiset kaksi lausetta muistuttavat hieman fiktiivisen ohjaajaneron Martti Hakosen teoksista:

Nadine named her company Go-On and named this piece Stop. The contradiction in directions indicates that Stop is an illusion.

Nerokasta.

Tämä muistutti minua hieman siitä, kuinka korkeakulttuuri ja itsensä tosissaan otettava taide tuntuu kulkevan hyvin ohutta syvän taiteellisuuden ja puhtaan naurettavuuden välistä rajaa pitkin. Tästä kai johtuu se, miksi ne lukuisat kesäteattereiden Shakespeare-tulkinnat ovat niin myötähäpeän ja tuskan sekaista seurattavaa.

Tunnen itseni sen verran hyvin että valmistaudun hillitsemään itseni ennen esitystä kunnes pääsen oikeaan, vastaanottavaiseen ja ei-kyyniseen mielentilaan. Yleensä tätä on edeltänyt minuuttien mittainen naurun pidättely. Vaan minkä teet, kun kokovartalopukuun puettu tanssija räpiköi kuin kuorelleen käännetty koppakuoriainen peilin edessä tai kun puolitoistametrinen miespuolinen flamencotanssija nytkyttää pelkän bassokitaran tahdissa keskellä lavaa korkokengät jalassa.

Joka tapauksessa, esitys oli varmasti erikoisin jota olen seurannut. Tärkeilevän me teemme nyt taidetta -asenteen sijaan tanssija ja hänen parista muusikosta koostunut seurueensa näyttivät käytännössä sormea koko yleisölle. Esitystä voisi kenties kuvata sanoilla misantrooppinen, kyyninen ja halveksuva. Kahden muusikon kitara-syntikka-osasto vingutti melkoista industrial-mättöä samalla kun taustalakanaan heijastetun epileptisen grafiikan edessa tanssija suoritti liikkeitään itsetarkoituksellisen, lähes pelottavan mekaanisesti. Tauot ja lavastusten muuttamiset suoritettiin yksinkertaisesti lyömällä valot päälle ja keskustelemalla lavastemiesten kanssa siitä, miten esitystä pitäisi jatkaa. Aluksi olin tietävinäni, että koko dialogi oli käsikirjoitettu, mutta lopussa en ollut enää lainkaan yhtä varma. Thouin kuvatessa itseään videokameran kuva oli Blair Witch Projectin ja halpojen kotipornoelokuvien kelmeä sekoitus, tirkistelevä ja härski. Seinän kokoiset projisoidut lähikuvat säännöllisesti jännittyvistä ja rentoutuvista lihaksista alkoivat muuttumaan kakofonisen äänimaton kanssa valtavaksi tilan syöviksi elimiksi.

Seinänkokoinen heijastus varpaista, jotka lopulta astuivat yleisön päälle loivat väkivaltaisen alistavan kontrastin eturivissä istuviin harmaahapsisiin gyldyyrimiehiin ja heidän rouviinsa -- niihin jotka eivät lähteneet kesken esityksen pois, ensimmäistä kertaa näin nimittäin että osa yleisöstä poistui paikalta kesken esityksen.

Esitys päättyi yhtä sopivasti. Valot päälle, ääni pois ja Thouin toteaa: se oli siinä. Hän ei edes jäänyt odottamaan aplodeja vaan poistui paikalta epävarmasti taputtavan yleisön jäädessä ihmettelemään vielä minuutteja tämän jälkeen, loppuiko esitys vai ei. Loppuosa yleisöstä ymmärsi poistua vasta kun festivaalien toimihenkilö tuli vahvistamaan esityksen todellakin loppuneen. Toisin kuin aiemmin, poistuva yleisö ei hihkunut awesomejaan. Istuttuani monttu auki muutaman minuutin aloin tajuamaan, että esitys haistatti nihilistisesti niin 16-volttiselle valtavirralle kuin yleisöllensäkin, ja siinä sivussa tietenkin minulle. Jumalauta, huippua!

Korostus

Hallitus uskoo, että _______________ on vain ajan kysymys. Samalla korostetaan kuitenkin, että tilanne on viranomaisten hallinnassa eikä kansalaisilla ole syytä huoleen.

Terveydenhuoltojärjestelmä

Olen periaatteessa vältellyt turhanpäiväisiä lääkärissä käyntejä, vaikka otteeni onkin alkanut viimeisinä vuosina huolestuttavasti lipsumaan. Aiemmin hoitoon raahautumista alettiin harkitsemaan siinä vaiheessa kun kämmenselän tulehtuneesta haavasta lähtee mustia viiruja -- Mitä viiruja, nehän on verisuonia.. sulla lähtee mustia verisuonia haavasta?! -- ja ne alkavat lähestymään kainaloa -- Kainaloa?! Justhan sä puhuit kyynärvarresta! -- ja joku paremmalla hoivavietillä varustettu saarnaa vieressä -- Sulla on verenmyrkytys, nyt menet heti Hatanpäälle!. Silloin kun polvesta napsahti luut irti, olin liian pihi menemään taksilla sairaalaan.

Näin naistenpäivän aaton kunniaksi päätin -- You should really go see a doctor! -- käydä täysin tarpeettomasti tarkistuttamassa jalkani paikallisella klinikalla. Hyvä on, vielä viikon jälkeen telomisesta se polvi on turvoksissa (mutta tunto on jo palannut jalkaan), hohkaa lämpöä ja pitää valveilla yöllä -- It's getting all black and yellow'ish! -- mutta ei siinä kummallisemmasta ollut kysymys. Minä tiedän miltä patellan luksaatio tuntuu, ei tarvitse tulla kertomaan, ja tällä kertaa mitään ei repeytynyt tai mennyt poikki.

Eikä mennytkään.

Opin sen sijaan jotain uutta kanadalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä. Vuonna 1984 voimaan tullut Canada Health Act (linkki, linkki) määrittelee nimittäin, että terveydenhuollon--siis sairasvakuutuksen--tulee olla järjestetty jokaisessa provinssissa siten, että se

• on julkisesti hallinnoitu ja voittoa tuottamaton,


• kattaa kaikki tarpeelliset (tarpeellisiksi määritellyt) terveydenhoitopalvelut,


• kohtelee kaikkia kansalaisia tasaveroisesti, ja
  


• kaikkien saavutettavissa.

Näistä ehdoista seuraa se, että yksityiset sairaalat ja klinikat, jotka tuottavat edellä mainittuja tarpeellisia terveyspalveluita, eivät saa laskuttaa palveluistaan enempää kuin julkiset sairaalat. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kanadalaisen näkemyksen mukaan yksityisklinikat ovat uhka kansalaisten yhdenmukaisuudelle. Tästä huolimatta eräissä provinsseissa toimii yksityisklinikoita ja lain tulkintaa koetellaan kiihtyvässä määrin, kuten vaikkapa tästä CBC:n artikkelista voi lukea.

Ehkä osittain tästä johtuen Kanadassa tuntuu olevan tämä televisiosta tuttu perhelääkärijärjestelmä enemmän sääntö kuin poikkeus hyvinvoivan keskiluokan keskuudessa. Hyvät lääkärit eivät ota määräänsä enempää potilaita, ja potilaat puolestaan yrittävät löytää riittävän hyvän lääkärin -- ja jos sellaisen löytävät, pitää hänestä kynsin hampain kiinni. Näennäisistä "omalääkäri"-ohjelmista huolimatta suomalainen järjestelmä on ilmeisesti laitosmaisempi kuin mihin paikalliset ovat tottuneet. Tai sitten olen saanut vain väärän kuvan. Opiskelijat nyt ovat oma lukunsa ja jonottavat kiltisti UBC:n sairaalaan tutkittavaksi.

Oikeilla klinikoilla praktiikkaa pitävien lääkärien ja perhelääkärien lisäksi on olemassa kolmas kategoria, walk-in -klinikoilla päivystävät lääkärit. Annoin itselleni kertoa, että nämä positiot lankeavat joko nuorille tai yleensä muuten vain tavalla tai toisella vähemmän päteville erityisemmille puoskareille. Koska UBC:n sairaalan päivystyspolilla oli jonoa, pelkkä konsultaatio maksaisi jo aiemmin mainitut $300, ja koska en luota pätkääkään Pohjolan haluun pitää kiinni sitoumuksistaan, siirryin University Village Medical & Dental Clinic:in palveltavaksi.

Vastaanoton löytäminen oli työn ja tuskan takana. Löysin itse asiassa ensin Villagen joogastudion, jossa iloiseksi yllätyksekseni päivysti tämä übersöpö joogaohjaajani. Varsinaisen klinikan vastaanottotiskillä luimuili pari kiinalaista kaveria nuudelisoppaansa ryystämässä, joista hihattomalla paidalla ja suuremmalla tatuointien määrällä varustettu otti tietoni ylös. Lääkäri ohjasi minut siivouskopin kaltaiseen tilaan, jossa ei turhilla työpöydillä, tietokoneilla tai anatomiakartoilla koreiltu, ja alkoi vääntelemään jalkaani. Ehdotukseeni siitä, että kenties kenkien ja farkkujen riisuminen voisi helpottaa analyysin tekemistä kuitattiin universaalilla whatever-lausahduksella.

Odottaessani laskua ($55) huomasin lääkärini kravatin, jossa oli lehmän pää. Lehmän turvan kohdalle tehdystä rei'ästä roikkui läpi työnnettynä kravatin ohuempi pää, johon oli painettu lehmän kieli. Viereisellä tiskillä oleva asiakas reklamoi röntgenkuvistaan, jotka oli otettu väärästä lonkasta.

Unelma-ammatti

Tankeroenglannista puheenollen, vaikka kuinka yritin kääntää oheisen kuvan tekstitykset takaisin maailmanesperantoksi, yksikään koehenkilöni ei edes hymähtänyt. Itse nauroin sille viisi minuuttia niin hysteerisesti että kyyneleet lensivät monitoriin asti. Vähämielisyys vetoaa, like minds think alike. Via http://tv.dojo.fi/.

Muutamia lisälinkkejä:
Asiantuntijuus
Matlock
Alkoholin käyttö
Kuukautiskivut

Vaikka kuvan ja sanoman välinen ristiriita voidaan esittää myös englannin kielellä, näiden kuvien huumoriarvo perustuu suuresti suomen kielen pieniin, kankeisiin vivahteisiin.

Anteeksi.

Metsä vastaa huutoon

Kuten edellisestä voinee arvata, erityistutkija päätti viimein vastata huutoon, kun kolmatta kertaa pyydettiin lähtemään leikkiin mukaan. Olen viimeisen puolitoista viikkoa nysvännyt hakupapereita, jotka lähtivät matkaan tänään. Tasapainoilu liioittelun ja suoranaisen valehtelun välillä ottaa aikansa, sano. Saatekirjeeni, selitykseni opetusfilosofiastani, selvitykseni tutkimuksellisista kiinnostuksen kohteistani ja curriculum vitaeni ovat mielestäni suhteellisen onnistuneita. Otan tämän pääsääntöisesti kokemuksen keräämisen kannalta.

Se, onko minulla minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle on täysin hämärän peitossa, vaikka kutsuhuuto esitettiin peräti kyseisestä yliopistosta käsin. Ja vaikka jostain kumman syystä pääsisin jatkoon ja ehkä satumaisen onnen seurauksena tulisin valituksi, en tiedä olenko valmis muuttamaan pysyvästi vaahteramaahan akateemista korkoa kasvamaan. Tai tarkemmin, olenko valmis perustamaan monikulttuurisen perheen ja puhumaan tätä perkeleen tankeroenglantia loppuelämäni kun kokemus kertoo että äidinkielen raiskaamiseni nostaa markkina-arvoani jopa enemmäin kuin teräksisen varteni ja helvetillisen komeuteni. Ei tätä tilapäiselämää alvariinsa jaksaisi.

Professuuri Kanadan parhaassa teknillisessä yliopistossa kuulostaisi toki pramealta.

Kanada ja professuurit, osa II

Takaisin totuudellisuuden eli arvojen arvon pariin. Jatketaan aiheesta "kuinka päästä akateemiseen uraputkeen Kanadassa".

Kanadassa teollisuuden ja akateemisen maailman välinen palkkaero on absoluuttisesti paljon Suomea merkittävämpi, johtuen sekä paremmista palkoista että alhaisemmasta veroasteesta ja progressiosta. Siinä missä ohjelmistopuolen projektipäällikölle voidaan Vancouverissa maksaa $10.000(CAD) peruskuukausipalkkaa, yliopiston puolella palkkataso on lähempänä suomalaista vastinettansa. Kuvan palkkatasosta saa tutkimalla UBC:n palkkataulukkoja. Apulaisprofessorin (käytän tätä termiä assistant professor -tittelistä) alkupalkka on noin $60.000(CAD) kuukaudessa, mikä ei käsittääkseni erityisesti poikkea suomalaisesta palkkatasosta, joskin voin toki olla väärässä. Vancouverin kalleudesta johtuen palkat UBC:lla ovat vielä hieman tavallista korkeammat. Täytyy tietenkin huomioida, että vertaan tässä omista lähtökohdistani johtuen aloittelevan apulaisprofessorin palkkaa senioritason teollisuuspalkkaan, mikä ei anna aivan tasapainoista kuvaa asiasta.

Se, että teollisuuden maksama bruttopalkka on selvästi parempi kuin akateemisen maailman johtaa siihen, että esimerkiksi ohjelmistotieteen professuureja haetaan pääsääntöisesti Kanadan ulkopuolelta. Tämän lisäksi kanadalaisista yliopistoista valmistuu suhteellisen pieni joukko ohjelmistotekniikan tohtoreita: esimerkiksi UBC tuottaa noin kymmenen tohtoria vuodessa. Suurin osa heistä haluaa teollisuuden puolelle, sillä toisin kuin tähän asti Suomessa, Pohjois-Amerikassa tohtorinhattu ei ole rasite vaan meriitti yksityisen puolen työpaikkoja haettaessa. Ja lopuksi, aiemmin mainitsemani politiikka, jonka mukaan valmistunut tohtori ei saa jäädä omaan yliopistoonsa töihin, johtaa siihen että kaupunkiinsa juurtuneet kandidaatit ovat haluttomia muuttamaan muualle.

Avoinna olevan paikan kuvaus ja siihen liittyvät vaatimukset vaihtelevat voimakkaasti. Joskus toimenkuva on hyvin selkeä ja yksikäsitteinen, mutta usein eri tutkimusryhmät ja tahot laitoksen ja yliopiston sisällä ajavat hyvin erilaisia agendoja, ja näin myös avoimen paikan kuvaus ei ole erityisen selkeä.

Professorien hierarkia on Kanadassa (ja myös Yhdysvalloissa) matalampi kuin Euroopassa. Siinä missä vaikkapa Saksassa täysprofessorilla on oikeasti erittäin paljon valtaa niin rahoituksen, tutkimuksen kuin kolleegojensakin suhteen, täällä esimerkiksi rahoitusta haettaessa kaikki ovat asemastaan riippumatta samalla viivalla. Suurin ero on oikeastaan siinä, kuinka paljon äänestysvaltaa eri professoreilla on laitoksen asioista päätettäessä.

Yleensä valittu apulaisprofessori saa vuoden mittaisen rahoituksen alkuun, jonka jälkeen hänen oletetaan lähtevän oma-aloitteisesti rahanhakukierroksille itse. Apulaisprofessorin työnkuvasta on nimellisesti tutkimusta noin 40%, opetusta noin 30% ja hallinnollisia tehtäviä noin 30%. Tämä voisi tarkoittaa ehkä neljää kurssia vuodessa, jakautuen kolmeen undergrad-kurssiin ja yhteen grad-kurssiin.

Suositumpien yliopistojen hakumäärät apulaisprofessuurin pesteihin liikkuivat arvion mukaan noin 400 hakijan suuruusluokassa. Hakuprosessin toiseen vaiheeseen kutsutaan yleensä noin viidestä seitsemään kandidaattia. Jokainen kandidaatti antaa vierailuluennon omasta tutkimusaiheestaan, joka samalla nähdään jonkinlaisena opetusnäytteenä. Tämän lisäksi vierailuun kuuluu tyypillisesti valintakomitean haastattelu sekä yksittäiset haastattelut eri komitean edustajien kesken. Haastatteluprosessi kestää yhdestä kahteen päivään, ja tuloksien julkistaminen vaihtelee yhdestä päivästä kolmeen kuukauteen. Eräs UBC:llä hakuprosessin läpikäynyt totesi, että olo oli kuin peruskoululaisella: vessaan pääsemistä varten piti erikseen pyytää lupa.

Yksi syy professorin uran valitsemiseen on se, että professorin pallilta voi vielä ainakin periaatteessa siirtyä takaisin teollisuuteen, mutta toisin päin asia ei enää helposti onnistu. Professorin työhön liittyy riittävästi vaihtelua: pieni osa yrittäjyyttä tutkimushankkeiden aloittamisen, yhteistyökumppaneiden ja rahoituksen haun muodossa, pieni osa suoraa teollisuusyhteistyötä, osa opetusta, osa tutkimusta, osa niche-teknologian kanssa työskentelyä; professorilla on mahdollisuus ottaa riskejä palkan pysyessä turvattuna; professorilla on mahdollisuus työskennellä aina välillä erityislaatuisen hyvien opiskelijoiden kanssa ja "tuottaa ihmisiä" ohjelmistojen tuottamisen lisäksi.

Akateemisen uran kääntöpuolia ovat lähinnä jatkuva rahoituksesta taisteleminen, hallinnointivelvollisuudet ja yleisesti ottaen valtava tarve sisäsyntyiselle motivaatiolle. Kun kukaan ei oikein kerro mitä pitäisi tehdä ja miksi, sitä helposti ahdistuu miettiessään elämän tarkoitusta. Moni akateemisesta työtä tuntematon jaksaa vuodesta toiseen kehua kuinka olisi niin mukavaa työskennellä yliopistolla, kun siellä suojatyöpaikassa on mukavaa eikä tarvitse kantaa vastuuta mistään. Vähän niinkuin ohjelmistotekniikan parissa työskentely on niin mukavaa, kun tietokone tekee kaiken puolesta eikä tarvitse kuin vähän hiirellä painella nappuloita.

Kuul tiisört, mään!

Aika harvoin käy niin että on jäätävän viileä eikä edes tajua sitä itse.

En käytännössä koskaan osta T-paitoja joissa lukee jotain typerää kuten "Vili-Petteri" tai "Tommy Hilfiger". Sen sijaan jos paidassa lukee jotain älykästä kuten "porno" tai "male lesbian", seison tietenkin itse tekstin takana. Oli minulla hetken aikaa yksi Amnestyn paitakin, jolla yritin kalastella irtopisteitä Telakan terassilla, huonolla menestyksellä. Se paita, jossa luki "enjoy porno" sen sijaan oli paljon kovempaa valuuttaa aikoinaan.

Poikkesin tutusta kaavasta edelliskesänä Helsingin-Ritvan kanssa shoppaillessani, ja siitä lähtien minulta on kyselty mitä ostamani kaksi T-paitaa tarkoittavat. Se ensimmäinen, jossa oli demoninen jänis osoittautui marginaalisemmaksi rullalautamerkiksi (popwar decoy). Tajusin tämän vasta tämän vuoden alussa käydessäni 4. kadun lautakauppoja läpi. Jälkimmäinen, lehmällä varustettu T-paita herätti paljon enemmän huomiota ja kyselyjä. Olisi pitänyt tajuta jo silloin, kun downtownissa notkuneet punkkarit eivät minun kävellessäni ohitse kerjänneetkään rahaa vaan kehuivat paitaani ja halusivat vetää ylävitosia.

Eilen, viettäessäni Collegen salaisen "juopuneen vuohen veljeskunnan" vetäjän 31-vuotispäiviä Wolf&Hound-ravitsemusliikkeessä, T-paidan mysteeri selvisi. Kun jälleen kaksi henkilöä olivat käyneet tiedustelemassa paidan tekstejä ja kuvioita, lopulta asiasta paremmin selvillä ollut taho koki parhaaksi selittää, mitä sitä on tullut päällään viimeiset puoli vuotta kannettua.

Ihmettelen ettei kukaan paremmalla elokuvatriviatietämyksellä varustettu taho viitsinyt mainita, mihin lehmä ja teksti viittasi:

There was me, that is Alex, and my three droogs, Georgie, Pete and Dim. And we sat in the Korova Milk bar trying to make up our rassoodocks what to do with the evening. The Korova sold milk plus, milk plus velocet, synthemesc or drencrom which was what we were drinking. And this would sharpen you up for a bit of the old ultraviolence."

Hävettää tunnustaa, että olen tietämättäni ollut varsinainen jäänviilee.

Opin ilmastotieteilijältä, että korova tarkoittaa lehmää venäjäksi. Lisätriviana opin myös, että moloko tarkoittaa maitoa samalla kielellä--englanniksi siis maitoa johon on sekoitettu huumeita (etenkin LSD:tä).

Kanada ja professuurit, osa 1

Seuraavassa tarinassa on pyritty totuudellisuuteen, koska totuudellisuus on arvojen arvo. Kirjoittaja ottaa ainoastaan poliittisen vastuun mahdollisista epätotuudellisuuksista.

Ohjaava professorini kotipuolesta totesi minulle mennävuonna, että kunhan saan väittärini valmiiksi ja postdoc-vuoteni aikana aikaiseksi muutamia julkaisuja, minä "alan olemaan pätevä hakemaan itäsuomalaisen yliopiston professuuria". En usko että edes noita susirajan professuureja olisi tarjolla kuin liukuhihnalta ottaisi. Viimeiset viisi vuotta olen elellyt iloisesti laittomilla jatketuilla määräaikaisilla työsopimuksilla -- Suomen valtio ja sen instituutiot ovat erityisen kärkkäitä rikkomaan omia lakejaan -- ja nyt seuraavan viisivuotiskauteni skenaarioksi tarjotaan pätkätyöläisyyden jatkamista samalla kärkkyen professuuria lappeen Rannasta, Kuopiosta tai Joensuusta. Ei käy. Niinpä ajankohtaiseksi tuli selvittää miltä ohjelmistopuolen akateemiset työmarkkinat näyttävät täällä rapakon takana.

Yksi kanadalaisia de facto -sääntöjä on se, että tietystä yliopistosta valmistunut henkilö ei voi jäädä samaan yliopistoon töihin valmistumisensa jälkeen. Näin pyritään toisaalta avaamaan tuoreiden tohtorien perspektiiviä ja toisaalta estämään jämähtämistä (tai kotiutumista, miten vain). Omaan yliopistoonsa voi hakea normaalin menettelyn puitteissa yleensä kolmen vuoden kuluttua takaisin.

Vaikka paikallinen mittakaava on hieman Suomea suurempi, täälläkin on muutamia selvästi vetovoimaisempia yliopistoja ja tämän jälkeen hieman enemmän provinsiaalisempia opinahjoja. Suurkaupunkien yliopistoja edustavat ainakin UToronto, McGill Montrealissa ja oma asemapaikkani UBC täällä Vancouverissa. Tämän lisäksi kartalta löytyy sekalaisempi joukko erilaisia pienempiä yliopistoja, joista toiset ovat houkuttelevempia kuin toiset. Edmontonissa on pieni mutta Albertan provinssin -- Kanadan Teksasin -- rahaan hukuttama UAlberta. British Columbian pääkaupungissa Victoriassa on puolestaan UVic jonka suosio perustunee viktoriaanisen kaupungin ilmastoon, edullisuuteen ja yleiseen miellyttävyyteen. Ontarion UWaterloo tuntuu olevan kaikkien mittareiden perusteella Kanadan paras teknillinen yliopisto, mutta se sijaitsee käytännössä keskellä peltoja. Kolmanteen kategoriaan voisi laskea ne enemmän tai vähemmän periferiassa olevat yliopistot, jotka eivät muutenkaan kiiku ranking-listojen kärjessä, kuten UManitoba. Google Earth antaa hyvän kuvan siitä, millainen ero suurkaupungeissa olevien yliopistojen ja provinsiaalisten yliopistojen sijaintien välillä on. Perheelliselle ihmiselle pienempien yliopistokaupunkien selvästi halvemmat hinnat ja rauhallisuus voivat maistuakin.

Aloittelevalle tutkijalle houkuttelevimpia ovat ns. assistant professor tenure-track positiot. Tenure-track tarkoittaa käytännössä määräaikaista virkaa, joka voidaan vakinaistaa varsinaiseksi professuuriksi. Yleensä tällaiseen virkaan valittu työskentelee 1+2 vuotta määräaikaisena, jonka jälkeen hänen toimiaan arvioidaan ensimmäisen kerran. Ellei kandidaatti ole pahemmin tyrinyt, yleensä määräaikaista virkaa jatketaan vielä kaksi vuotta, jonka jälkeen se vakinaistetaan. Seitsemän vuoden kohdalla on lopullinen "go/no go"-leikkuri. Tenuren saamisen jälkeen ollaankin sitten jo siunatussa eläkeputkessa. Kanadan puolella tenurointi tapahtuu suhteellisen suurella todennäköisyydellä, kun taas Yhdysvalloissa nimekkäimmissä yliopistoissa jaetaan kernaasti tutkimusprofessorin pestejä ja tenure-puolella tyypillisesti noin kolmelle neljästä kokelaasta jää luu käteen -- tai siis, edessä on muutto vähemmän hedelmällisille metsästysmaille.

No, vaikka kuinka paljon kiukuttaa ja polkee jalkaa, Yhdysvallat nyt vain sattuu olemaan käytännössä suvereenisti johtava maa kaikessa huippututkimuksessa. Suurin osa näistä huippuosaajista (termin alkuperäisessä merkityksessä) tosin tulevat ulkomailta. Kovan poispotkimisprosentin vastapainoksi tutkimustaivaan tähdet saavat tähtitieteellisiä tutkimusbudjetteja käyttöönsä.

Seuraavassa jaksossa: Apulaisprofessuurin hakeminen Kanadassa.

Toiveet toteutuvat, pelot aineellistuvat

Lainaanpa taas kerran itse itseäni:

"Niinpä toivon ainoastaan, että kaatuisin kuten muutkin noviisit, eli takamukselleni tai polvilleni."

Istuessani tässä nyrkin kokoiseksi paisunut polvi jäähauteessa kävi mielessäni, että olisihan sitä voinut esittää jonkin hieman vähemmän kivuliaan toiveen. Sellaisen seitsemän kertaa sijoiltaan menneen lumpion tai muuten vain revähtäneen polven ja parin leikkauksen kokemuksella tiesin tosin välittömästi ettei kyse ollut mistään sen vakavammasta. Tällä kertaa luvassa ei ole muuta kuin mahdollisesti pientä kudosnesteiden punkteeraamista lumpion vierestä jättikokoisella neulalla. Ei tässä auta muuta kuin kuunnella sofistikoitunutta örinää, sen verran tuppaa tätä järkikääpiötä kismittämään. Jos sä et pidä Morbid Angelista, sä et oo mun frendi.

Mikä itsetuhoisampaa, ottamani kolmannen asteen anaaliyhteys laudan kanssa osoittautui sen verran miellyttäväksi kokemukseksi, että en vieläkään ajatellut antaa periksi. Polvivamma, joka ei syntyhetkellä tuntunut näin pahalta, vaikka kipu iskikin sentään ilmat pihalle, tuli nimittäin ennen oppitunnin ottamista. Ulkona on kylmää, sataa rakeita ja niin tuulista että puolet hisseistä oli pois käytöstä, joten saimme olla turkkilaisen lihansuolaajan kanssa tunnilla käytännössä kahdestaan. Kävi selväksi, että edellisellä tunnilla oppimani käännöstekniikka oli ns. päin persettä (muutenkin kuin kuvainnollisesti) ja huomaamattani vedin kolme kertaa vihreän rinteen läpi kaatumatta käytännössä kertaakaan. Pienillä muutoksilla polvien asentoon ja vartalon käyttöön käännökset alkoivat sujumaan ilman suurempia hörppäämisiä ja opin jopa menemään suoraan, joka on vielä pirusti vaikeampaa.

Aleksanterinkadulle tiedoksi: ohjaajaseppo harjoitutti laudanhallintaa teettämällä manualeja ja ollieita. Tein siis elämäni ensimmäisen ollien; ehkä surkeasti, ehkä noin kaksikymmentä vuotta liian myöhään, ehkä väärällä laudalla, ehkä join, ehkä en. Mutta kuitenkin: meitsi on trikkiseppo.

Onneksi illalla saa taas vetää läskit.