Työkoneiden arvonta

Kiitoksia edelliseen arvontaan osallistuneille! Tulen omalta osaltani edistämään Suomi-kuvaa seuraavalla, lyhyellä synteesillä suomalaisesta suhtautumisesta ruokaan ja juomaan. Otan käännöksistä poliittisen vastuun.

1. Tyhjään mahaan syöminen on epäterveellistä -- it's unhealthy to eat with an empty stomach. Jossain toisessa kulttuuripiirissä tämän voitaisiin nähdä tarkoittavan sitä, että olisi terveellisempää syödä useammin ja pieniä annoksia, mutta ei meillä.

2. Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä -- a slob sweats when eating but shivers with cold when working. Illalliselle osallistuvat voivat kätevästi arvioida pöytäseurueensa työmoraalia otsille ilmestyviä hikikarpaloita seuraamalla.

3. Ennemmin tätä syö kuin selkäänsä ottaa -- at least I'd prefer eating this over getting mugged. Suomalainen ja pohjoisamerikkalainen tapa käyttää superlatiiveja eroavat hieman toisistaan.

4. Janon jäähdyttääpi kalja, mutta leikin lyhentää; vasta viina, veljein malja, ystävyyttä ylentää -- beer cools down thirst but shortens the play; only hard liquor, a brotherly toast, elevates friendship. Tämä voinee ennustaa virallista osuutta seuraavan illanvieton edistymistä.

Irtisanoin tänään vuokrasopimukseni ja lakkautin paikallisen pankkitilini. Ensimmäistä kertaa koskaan lompakossani oli niin paljon rahaa ettei se taittunut edes kiinni.

Avunpyyntö: suomalainen ruokakulttuuri

Huomenna on jälleen kerran yksi Collegen muodollisista illallisista, viimeinen johon osallistun. Tällä kertaa kyseessä on international dinner.

Tämä on kaukaa haettua, mutta jos sinä tiedät lyhyen suomalaisen sanalaskun tai runon liittyen ruokaan tahi juomaan, ole niin ystävällinen ja jätä se kommenttilaatikkoon tai lähetä sähköpostilla allekirjoittamattomalle. Tämä on raukkaparkojen ensimmäinen ja viimeinen tilaisuus kuulla jotain suomen kielellä esitettynä (jos aiemmin mainittuja termejä rakkain perse ja makkaratehtaan mannekiini ei lasketa).

Ennustus

Syystä tai toisesta lakitieteilijä B. halusi povata ja lukea tulevaisuuteni Tarot-korteista. Minua alkoi kiinnostaa, miksi hänen älynlahjoillaan varustettu ihminen omistaisi Tarot-kortteja tai haluaisi leikkiä niiden kanssa, mutta toisaalta, olen aina ihmetellyt myös niitä jotka lukevat iltapäivälehtien horoskoopeista päivän povaukset huvin vuoksi. Ehkä olen vain liian Niles.

Selvisi että kyse oli todellakin pelkästä huvista, mutta ymmärrän nyt paremmin miksi ihmiset haluavat pelata noilla korteilla. Korttien tarkoituksellisen epämääräiset kuvaukset nykyisestä elämäntilanteesta, odotuksista, yllätyksistä, sekä lähi- ja kaukaisemmasta tulevaisuudesta kiinnostavat, koska ne puhuvat itselleni kiinnostavimmasta aiheesta, siis minusta. Tuntuisi, että noita kortteja voisi käyttää jonkinlaisena apuvälineenä oman intuition ja ajatteluprosessien johdattelussa, samaan tapaan kuin kaiken maailman elämänapukirjoissa listattuja kysymyksiä. On selvää, että jos kortteja lukeva henkilö on karismaattinen, hyvä näyttelijä ja hänellä on hyvä psykologinen silmä, itse tilanteesta voi tulla intensiivinen ja vaikuttava. Lakitieteilijä tosin joutui turvautumaan tulkintakirjaansa lukuisten Oh dear!-huudahdusten saattelemana.

Luonollisesti selvisi, että lähitulevaisuudessa asiat menevät perseelleen. Lakitieteilijä ilmoitti että ehkä ennustus koskee vain iltapäivän laskettelureissuani eikä sillä ole tekemistä ns. suurempien linjojen kanssa.

Opin että kortit voivat todellakin ennustaa tulevaisuutta. Persettäni on lyöty kymmenen tonnin lekalla, kahdesti. Ensimmäisen konttauksen jälkeen makasin minuuttitolkulla tuijottaen Vancouverin tähtitaivasta, kunnes keho eritti tarpeeksi kemikaaleja akuuteimman kivun vaimentamiseksi. Ilmeisesti pelon heikentämä tekniikka ja väsymys yhdessä aiheuttivat sen, että parin käännöksen jälkeen onnistuin kaatumaan uudestaan ja iskemään tarkalleen saman kohdan ahteristani jäätyneeseen rinteeseen. Makasin jälleen tuijottamassa taivasta huutaen kirouksia sekä suomeksi että englanniksi. Tällä kertaa kipu ei mennyt yhtä helposti pois. Sain lopulta käännettyä itseni kyykkyyn ja yllätin ruumiini hakkaamasta (onneksi kypärän verhoamaa) päätäni rinteeseen toistellen suhteellisen tyypillistä kysymystä: Why? Lähinnä Mekkaan päin kumartelulta vaikuttanut suoritukseni keskeytyi kun kuulin pääni yläpuolelta kysymyksen Are you... alright?. Kivun ja vitutuksen turruttamana en edes huomannut että ympärilleni oli kerääntynyt kolmen ihmisen ryhmä samalla kun jatkoin kaksikielistä muminaani ja pääni hakkaamista rinteeseen. Are you sure you're alright?

Taidan nauttia illalliseksi 50 pilleriä Tylenolia. Onneksi Tampereella ei tarvitse näytellä osaavansa mielipuolisia trikkejä.

Tuo tuskaansa meuhkaaminen tarjoaa mielenkiintoisen tavan havainnoida ajatusprosessien mukautumista nykyiseen ympäristöön. Ensimmäiset, ilman ajattelua tuotetut kiroilutorrentit tulevat nimittäin täysin satunnaisesti niin suomeksi kuin englanniksikin. Pyydän siis jo nyt anteeksi sitä, jos tulevaisuudessa asioita tulee kuitattua mitä suurimmalla todennäköisyydellä ns. viiskytdonaa taskussa -lähestymistavalla.

Seurapiirihai

Kun tieto erityistutkijan ahterin siirtymisestä takaisin pieneen pohjoiseen maahan saavutti useampia korvia, alkoi sosiaalinen mylly pyöriä. Nyt näyttäisi olevan luvassa useampia treffinkaltaisia tapahtumia hyvin ambiguooseissa merkeissä, kun useammat ihmiset haluavat palasensa. Luulen, että pieni osa markkina-arvostani johtuu siitä, että täällä omalla tavallaan konservatiivisessa provinssissa kaikki eurooppalainen on jotenkin epämääräisesti hienompaa ja hienostuneempaa, ja vaikka Suomesta ei tiedetä muuta kuin pari jääkiekon pelaajaa ja sanoja tasa-arvosta, se tuo silti jonkinlaista eksoottisuuslisää.

Sinänsä hienostuneisuus ei ole vieläkään manifestoitunut erityisenä sosiaalisena älykkyytenä tai hienotunteisuutena. Istuin guatemalalaisen tyttären huoneessa nauttimassa antimia valitun joukon kanssa, kun Uskis halusi kuulla minun ääntävän kaksi oppimaansa suomenkielistä sanaa peräkkäin, rakkain perse. Siitä innostuin kertomaan huvittavinta anekdoottia suomen kielen parista johon ehdin Collegessa törmätä. Kauan sitten takaisin Italiaan muuttanut Fiorella nimittäin osasi tasan kaksi sanaa suomeksi: makkaratehtaan mannekiini. Tunnistin jo ensimmäisellä lausumalla sanat mutta en yksinkertaisesti käsittänyt mitä ihmettä "makkaratehtaan mannekiini" tarkoitti -- kunnes hän kertoi kuulleensa suomalaiselta ystävältään sen merkitsevän huomattavan lihavaa ihmistä.

Hienotunteisuuteen ja sosiaaliseen älykkyyteen tuo tarina liittyy lähinnä siten, että sitä ei kannata kertoa suureen ääneen, kun vieressäni istuu Collegen lihavin naisihminen, henkilö joka on todella antanut itsensä mennä. Ja sitten tajusin, että myös tilaisuuden emäntä on melkoisen pyöreä, jos ehkä ainoa toistaiseksi törmäämääni esimerkki isosta kauniista tytöstä. Tajusin että nyt menee metsään ja rankasti mutta sanat vain valuivat suustani samalla kun sieluni jo itki tyrimisen määrää. Seurue hiljeni ja dialogi ei normalisoitunut ainakaan seuraavaan viiteen minuuttiin. Mumelsin jotain epämääräistä jostain kasvot punaisena enkä uskaltanut ottaa enää katsekontaktia kehenkään.

Ainoa tapa paikata virhe oli siirtyä seurueen kanssa katsomaan uusinta CSI-versiota, Naval CSI:tä, ja tuijottaa päähenkilöiden romanssia sellaiset kolme varttia ennen episodin loppua. Näytti siltä että minulle annettiin anteeksi illan päätteeksi.

Täältä tähän

Venytin valintaani viikonlopun ylitse. Vancouver näytti parhaat puolensa, luonnollisesti. Lauantaina aurinko jälleen paiston alkavaan kevään merkiksi kirkkaalta taivaalta. Menimme brunssille Kitsiin, kävelimme pitkin merenrantaa Granville Islandille ja ihmettelimme vastaan tulleita hölkkääjiä. Illemmalla menin postdoc-ryhmäni kanssa katselemaan teatteria ja purkamaan taidekokemusta keskioluen voimalla. Sunnuntaina suuntasimme puolestaan koko päiväksi Cypressille laskettelemaan. Koko kaupunki oli sitkeän pilvimassan verhoama mutta ylhäällä vuorilla aurinko paistoi ja lämpöä oli parhaimmillaan +15 astetta. Unohdin hanskat kotiin, toinen piilolinssini irtosi ensimmäisen laskun aikana ja konttasin puolisokeana jäisiin kumpareisiin siten että iPodini ja kuulokkeeni hajosivat. Lihakset olivat vielä hellänä parin päivän takaisin Valkun kunniaksi pidetyn reenin jäljiltä. Tekniikkani oli sekaisin. Tajusin että mad skillsini eivät ole aivan halutulla tasolla.

Niinpä päätin aamulla pitää valitsemani asemat ja eksplisiittisesti hylätä Firman työtarjouksen. Mietin pitkään ja hartaasti miltä elämäni täällä näyttäisi Collegen jälkeen, tehdessäni täyttä työpäivää toimenkuvan kanssa joka olisi yksinkertaisesti askel sivuun, ei asken eteenpäin. Positio olisi voinut tarjota tulevaisuudessa hyvätkin mahdollisuudet paletin laajentamiseen, mutta en vain yksinkertaisesti ollut valmis ottamaan vastaan nine-to-five-työtä, huolimatta menetystä vapaa-ajasta tarjotusta korvauksesta. Tai kuten eräs kolleegani totesi etänä:

Personally I think you can find a much better job than this ... unless you really want to stay in Vancouver and this is your only chance (or the salary is very good).

Niinpä soitin professorilleni Suomen aikaa kello yhdeksän maanantai-illalla ilmoittaakseni päätöksestä. Professori (ja kolme muuta professoriani) istuivat Plevnassa nautiskelemassa keskiolutta. Soitin sen jälkeen iljettävälle velipojalle, joka istui Oluthuoneella (ja tunnistin taustalta kuulunutta örinää). Sotin sen jälkeen isäukolle, joka raappasi auton tuulilasia ja käski soittamaan uudestaan koska ulkona oli niin pirun kylmä.

Juostessani Belindan ja Mattin kanssa auringonpaisteessa ja alkavan kevään tuoksua hengittäessä kävi mielessäni, että valitsemani elämäntapa täällä ja Suomessa ovat hivenen ristiriidassa. Toisaalta, Ilmastotieteilijän sanoin, juon joka tapauksessa paljon ja olen ärsyttävä. Olen jo aloittanut juopottelun ja kessuttelun uudestaan, jottei kontrasti kävisi liian suureksi. Tervemenoa siis takaisin.

Luvassa pikapuoliin.

Decisive indecision

I made the choice. Well, I thought I did.

Technically, I let the stale date of the job offer pass. In practice, there's still a faint chance of me saying "yes" Monday morning when I'm calling the HR witch. It was definitely a tough choice and took a ridiculous amount of pondering, self-reflection and thinking.

I do love this city. I've grown to love the healthy and active lifestyle it promotes, even if the promotion is at times rather manufactured and artificial.

When I woke up on Friday morning, I was sure I'd choose Finland. When I was jogging down Spanish Banks with the sun shining through a clear blue sky, I looked at the mountains and the downtown silhouette, felt a cool ocean breeze, passed jogger girls smiling at me, and thought: this is where I want to be.

My friends were having a small lunch BBQ on the College patio and asked me to join, offering me burgers. While sitting there, feeling the sun shining on my face and gnawing away my patty, I was happy. I also realized that all of this is so cool because it is so temporary. And because I have no responsibilities, except for one: the Choice.

If I choose a job half-heartedly, I will do a half-assed job. I've visited the Firm's site in Yaletown four times now, and I just can't see myself visiting it on a day-to-day basis. Why? Intuition. I said my intuition is broken but that's not exactly true. I know where I stand: the job offer is for a respected company and the posting was near-perfect, but the job itself is not what I want to do. I still probably would've taken the position just to stay in Vancouver "for a year or two". I finally got ripe to choose the Firm over my Senior Researcher position at the University.

The job posting for the Firm in Vancouver was very much what I'd like to do if I chose to drop my research career. Staying in Vancouver would be a chance for me to try and continue my mission of personal growth, but in the end of the day, there's only so much a city itself can give you. The change must come from within. And I'm not sure I can cope with the idea that the job I'd take here would be temporary a priori.

Then there's the Other Firm in Finland that approached me about offering a position combining my research experience with industry driven objectives. A position that does not have the a year or two written all over it. A position that would be a step up, not a step aside. I don't even have an offer yet, only information from a very reliable source that it is under consideration. Both Singhjot and Poperiu suggested for me to take the job here anyways and then interview with the Another Firm, and ditch Vancouver once I'd had a confirmation. Highly unethical and unprofessional, and I don't think I can do it. Like the companies would really care about me for that matter.

For the time being, it's bye-bye to having the best outdoor activities in the world at my fingertips. In the end of the day, they were options, just like everything else. But really, while the stale date has already passed, there is still a small chance of me doing a final decision of not having a career at research. In which case, staying here is just as good an option. That's why I'm waiting till the beginning of Monday. Although in some sense the decision is pretty much made, I'm still weighting the importance of individual components. I came here for myself, not for a career. How long can I separate those two things from each other?

I'm so glad I don't have to make such decisions on a day-to-day basis.

Intuitio ja sen puute

Ihmismieli toimii erikoisella tavalla. Usein huonon sijoituksen tehnyt sortuu välttelemään tappion realisoimista ja uskottelee itselleen tilanteen vielä joskus tulevaisuudessa korjautuvan. Joskus täytyy vain ottaa säädetty määrä selkään. Juuri nyt tuntuisi siltä, että säädetty määrä liittyy yliopistouraan ja sen jatkamiseen eli lopettamiseen. Ikävä kyllä, riippumatta siitä kuinka perseestä tutkimuksen tekeminen on, se on niitä harvoja asioita jossa sitä voi itsensä tuntea ohjelmistotekniikan kermakaramelliksi, siis todella tärkeäksi. Lähinnä siksi, että kunnon julkaisuluettelolla ja väittärillä varustettuja tutkimuskikkejä on loppupeleissä aika vähän, kun taas ne kasvaneet sisäänottomäärät ja niin edelleen.

Kirjoittaisin miltä juuri nyt tuntuisi, mutta kun ensimmäistä kertaa koskaan intuitio ei sano yhtään mitään. Tai siis sanoohan se, mutta se pyörii kuin kompassin neula magneettikentässä. Esimerkiksi tänään, istuessani pääkirjaston portailla, tunsin mitä suurinta mielenrauhaa tietäessäni että pääsen takaisin Suomeen. Tuntia myöhemmin, istuessani Sasamatin kahvilassa, hymyilin itsekseni tietessäni, että voin seuraavat vuoden tai kaksi kerätä lisää kokemusta ulkomailla työskentelystä ja nauttia siitä kuuluisasta west coast -elämäntyylistä.

Aina aiemmin intuitio osoitti yhteen vakaaseen suuntaan, ja tehtäväksi jäi vain keksiä kasa rationaalisen kuuloisia perusteluita jo tehtyä päätöstä pönkittämään. Kun piti valita Pittsburgin CMU:n ja Vancouverin UBC:n välillä, kaikki järkisyyt viittasivat edelliseen, mutta intuitio jälkimmäiseen (tai siis Vancouveriin). Prestiisin sijaan tuli valittua elämä. Minulla on se euron kolikko täällä, odottomassa heittoa, mutta nyt ei perstuntuma paljoa auta.

Homma on nimittäin nyt niin, että YritysOlioiden tarjoama työ voi olla mielenkiintoinen, ja siinä voi olla oman aktiivisuuden, suoriutumisen ja vastuunoton kautta mahdollisuus kahmia myös sellaisia tehtäviä jotka oikeasti kiinnostavat. Mutta päivän päätteeksi, onko se tarpeeksi, sellainen mahdollisesti ihan kiva, tämän pakoretken jatkamiseksi?

Potentiaaliseksi -- siis ei varmistuneeksi -- haastajaksi on noussut erään entisen kumisaapasfirman tutkimusosasto "170km etelään erään sisämaan huvipuiston piikikkään tornin varjosta". Edut olisivat samat, ryhmä hyvä ja tehtävänkuvaus lähempänä ns. ydinosaamisalueitani. Tosin Vancouver tuntuu kodilta verrattuna Tsadiin.

No, onneksi kuolema kuittaa univelat ja kuolemanviiva työtarjouksen.

Filosofia

Esinaiseni, professorini ja paatunut vacciniumifiili, esitti seuraavan filosofisen kahtiajaon:

Pitää osata erottaa toisistaan asiat joita haluaa, ja asiat joita haluaa haluta.

Totuudellisuutta.

Koodiapinaa koijataan

Huomenna minua tenttaa kaveri joka oli viisitoista vuotta sitten erään ohjelmistotuotteen pääkehittäjä. Kontaktini ryhmän sisällä kehotti minua kertaamaan vanhan klassikon sekä graafiteorian perusalgoritmit. Hän sattuu kuitenkin olemaan entinen UBC:n ohjelmointitiimin jäsen. Minulla, suurten linjojen miehellä, joka olen ulkoistanut koodauksen alamaisilleni jo ajat sitten, ei tule olemaan pienintäkään jakoa näillä kinkereillä. Näin asiasta toteaa tutkimusryhmän päällikkö:

Because of the timing of events, we are in a tricky situation, which I’ll outline:

• You have an open offer with a team that has official head count
• We have no headcount, but can almost always make successful appeals for a hire under the proviso of “exceptional talent”
• In order to make such an appeal successfully, we essentially have to claim that there exists an opportunity to hire a high-calibre individual who would ordinarily be lost to the company (i.e. there is no other vector to get them on board). This is manifestly and rather publicly not the case as things stand right now.

How things must resolve, going forward, is along these lines:

• You must decide whether the job offer you have on the table is attractive enough compared to your current and prospective opportunities.
• If you decide “yes”, then you’re in and we’re done.
• If you decide “no”, then you need to reject the offer, essentially ‘risking losing you’. At which point I can make my appeal.

Please think carefully about the offer on the table, as it’s concrete, whereas there are no guarantees of success if I make petition for new headcount, despite a history of success of all such previous requests. So, I would suggest that you make your decision as much as possible in consideration of the offered role and whether it is really what you are looking for, rather than assuming we can necessarily make an additional offer (though I hope you get the picture that we would attempt to do so if our interviews tomorrow go well and you reject your existing offer).

Päätös kahden sosialidemokratian välillä täytyy suorittaa perjantaina. Taidan saada katarrin.

Raportti

Sähköposteista kopioitua:

Minulla on tosiaan yksi virallinen työtarjous Vancouverista johon pitäisi vastata viimeistään tänä perjantaina. Sitten saman firman sisällä on vielä pari haastattelua (numero 7 ja 8) näiden tutkimusryhmän puolelta, ihan vain saadakseni vähän tuntumaa vaihtoehtoihin. Olen tässä ehättänyt kehittämään klassillisilla menetelmillä väärän dikotomian jonka mukaan valintani on vain ja ainoastaan em. duunin ja yliopiston välillä. Oikeastihan asia ei tietenkään näin ole. Täällä tarjottu duuni on ihan ok, joskaan ei erityisesti tutkimuspainotteinen tai muutenkaan mikään uraohjusvaihtoehto, mutta sinänsä ihan haasteellinen ja siedettävällä korvauksella varustettu (~35..40% palkankorotus nykyiseen kuitenkin -- mikä ei tietenkään pärjää kavereilleni, mutta se on taas voi voi).

Päätös riippuu siis melkein puhtaasti siitä, haluanko käyttää mahdollisuuteni jäädä Vancouveriin vai en. Yritän tässä dekonstruoida kaikkia niitä syitä mitkä mielestäni nopeasti ajatellen puoltavat tänne jäämistä ja keksiä, kuinka moni niistä oikeasti johtuu kaupungista itsestään, ja kuinka moni vain ja ainoastaan siitä että puolivaloilla ajellun postdocini aikana pääkoppani on sentään vähän selvinnyt ja minulla on ollut pääsääntöisesti aivan helvetin mukavaa täällä sandaalien ja joogahousujen kaupungissa. Tuossa juuri huomasin kirjoittaneeni pelkästään tänään (kynällä!) sellaiset 15 sivua mokellusta jossa yritän tehdä tolkkua asioista.

Tuntuu, että Suomeen palaamisessa lähinnä pelottaa paluu takaisin puolentoista vuoden takaiseen tilanteeseen, hienon aktiivisen elämäntavan (siis mähän juoksen miessukkahousut jalassa vajaat kymmenen kilometriä kauppaan ostamaan luomuruokaa) menettämistä ja yleistä yrmyilyä. Jotenkin tuntuu siltä, että täällä olemisen jonkinlainen jatkuva väliaikaisuus rauhoittaa mieltä, ja ennennäkemätön menestys siviilielämässä ja tyttärien keskuudessa (vaikka Veróniquen kanssa asiat menivät miettisiksi) imartelee, ja sitten vielä tuntuu että olen jotenkin parempaa kansanosaa kun asun oikein ulkomailla ja kaikkea. Yritän tässä kaivautua vähän syvemmälle ja miettiä mistä tässä on oikeasti kysymys.

Tuossa kuului pienimuotoisia huhuja myös kiinnostuksesta Helsingin suunnalta. Siis työpaikan suhteen. Siinä sitä tietenkin olisi taas yksi mahdollisuus koplata asioita, vaikka ahdistaa se ajatus Helsingistäkin.

Tälle vuodatukselle ei tule loppua.

Totta turisen.

Filepojat

Otin mitalin mukaan ja maanantainen palaveri Firman tutkimuspäällikön kanssa osoittautui onnistuneeksi. Tai ainakin hän sanoi I like what I see, mikä voi tietenkin yhtä lailla viitata äärimmilleen trimmattuun teräsjumalan vartalooni joka näkyy jopa silloin (harvoin) kun minulla ei ole kireitä juoksusukkahousujani jalassa.

Kerroin päällikölle että minulla on jo yksi työtarjous plakkarissa ja tarjouksen stale date on tämän viikon perjantaina. Jostain syystä kävi kuitenkin niin, että hän ei ymmärtänyt tarjouksen tulleen samaisen Firman sisältä. Kun hän ehdotti järjestettäväksi pikavauhtia palaverit parin tutkimusryhmän seniorijäsenen kanssa, luulin että kyseessä olisi enemmänkin tiedon vaihtamiseen liittyvä operaatio.

Tiistai-aamuna sain kolme sähköpostia Firmalta. Kello yhdeksältä HR-noita lähetti tarkemman kuvauksen jo tarjottuun työpaikkaan liittyvistä tehtävistä. Kello kymmeneltä tutkimuspäällikkö kertoi ottaneensa yhteyttä HR-osastoon jotta nämä järjestäisivät pikahaastatteluprosessin ja Firma saisi lyötyä kilpailijansa. Kello kymmenen kolmekymmentä HR-noita lähetti uuden sähköpostin, jossa minua pyydettiin proosallisesti ottamaan häneen yhteyttä ensi tilassa.

Jos ajattelen asiaa positiivisesti varsin kiusallisen puhelun jälkeen, niin ehkä tämä antaa heille signaalin minun rajattomasta työmarkkina-arvostani. Tätä ainakin henkilökohtainen preppaajani ja uusin epämääräisen fanikerhoni jäsen, aiemmin mainittu lakitieteilijä B. ehdotti. Tämän fanikerho-termin loi maanantaina cambridgen postdociin ihastunut kyproksenkreikkalaiselta neito. Nyt kun linkitin vanhempaan kirjoitukseeni, niin kyseessä oleva postdoc Tom, jonka kanssa olen kosolti kaveerannut viime aikoina, muisteli viime lauantaisella juopottelureissullamme järjestyksessä toista iltaansa Collegessa ja sitä, kuinka joku ruotsalainen tyttö yritti lähes repiä hänet -- tuolloin onnellisesti seurustelleen ukkomiehen -- huoneeseensa rannalla vietetyn illan päätteeksi. Kirjoitin aika osuvasti seuraavalla tavalla:

Ryhmään on näemmä liittynyt seuraava postdocci, joka saa jopa minut näyttämään vanhukselta. Kyseinen 19-vuotiaan oloinen punaposkinen Cambridgesta väitellyt poika sai minut ymmärtämään, millainen seksuaalinen vetovoima täydellistä hughgrant-brittienglantia vääntävällä ja suorastaan maneerisen viattomalla habituksella varustetulla postdocilla on. Niin Collegen virallinen nuoren naisen markkina-arvonsa ulosmittaava prinsessa että huomenna muonavahvuuden jättävä ruotsalaistutkija kiehnäsivät pojan ympärillä kuin kimalaiset; jälkimmäinen äärimmäisestä kuivakkuudestaan tunnettu tytär alkoi muutaman viinilasillisen jälkeen selostamaan intiimialueidensa vahaamiskäytäntöjä.

Näin se blogin pitäminen kannattaa, en nimittäin olisi koskaan muistanut että superkonservatiivinen Karen olisi mennyt noin pitkälle puheissaan. Tosin mainittu mestari täytti 27 vuotta kaksi viikkoa sitten.

Jo hetken aikaa on ollut selvillä, että vain jumalien tuntemista syistä minä ja edellämainittu Tom muodostamme muidenkin kuin vain Uskiksen unelmien pakkiparin. Perustin siten virallisen kaksikon nimeltään Tenderloin Boys, lähinnä koska mielestäni Tom on tender young man. Uskis tosin kiihtyi entisestään ja nyt julkisuuteen vuosi jopa vertailun vuoksi otettuja kuvia ahtereistamme. Ehkä tässä on itselleni pieni avain sen ymmärtämiseen, miksi täällä asuminen tällä hetkellä on niin vitsikästä. On kuin olisi taas lukiossa (tai yläasteella), mutta paremmalla suosiolla ja suosiota osoittavat tyttäret ovat tohtoriopiskelijoita.

[Kuvassa asianosaiset, siis sisäfilepoikien toinen puoli ja lakitieteilijä.]

Voittaja

Tämä oli se viikonloppu jolloin minun piti miettiä Tulevaisuutta ja tehdä Suuria Päätöksiä. Sen sijaan päätin molempina päivinä maata sängyssä niin pitkään kunnes mieli tekee nousta ylös. Huomasin, että tuolla kriteerillä makaamisesta ei tullut loppua lainkaan. Lopulta alakerran oopperalaulajan aaria kahden aikaan iltapäivällä saa ahterin ylös sängystä. Sarjatorkkuilu viidentoista minuutin välein herättävän kännykän kanssa saa henkilökohtaisen kinon tuottamaan vallan velmua ohjelmistoa.

Sain viikko sitten mitalin koska olen voittaja.

Huomenaamulla on vihdoin tarjolla palaveri Firman tutkimusosaston päällikön kanssa. Katsotaan, kuinka erityisenä hän minua pitää. Ehkä minun pitäisi ottaa mitali mukaan.

Työmarkkina-arvon konkreettinen arvo

HR-robotti tarjosi minulle tiistaina alustavan haarukan johon palkkani piti osua, ja jonka päälle tulisivat keskimäärin 12% bonukset. Tarjous olisi merkinnyt parhaimmillaan lähes $90.000 CAD:in alkupalkkaa, mikä olisi tehnyt sen hylkäämisestä aika hankalaa.

En tiedä tekeekö tämä asioista helpompia, mutta nyt saatuani lopullisen työtarjouspaketin osinkoineen, terveydenhuoltosopimuksineen ja eläkeohjelmineen, varsinaista palkkaa oli tarkistettu $5000 CAD alaspäin haarukan alarajasta. Onhan se edelleen kehnohkoon yliopistopalkkaan nähden sellaiset 35..40% korkeampi, eli palkankorotuksena ihan jees. Silti verojen (jotka muuten osuvat huomattavan lähelle suomalaisia veroja -- ei ihme että jenkit jaksavat parkua Kanadan kalleudesta) jälkeen käteen kuussa jäävä lisä ei ole enää niin merkittävä (edes suomalaiseen teollisuuteen nähden) että tänne kannattaisi palkan takia jäädä. En tiedä riittääkö kompensaatio vuosiloman puolittumisesta ja työskentelyvapauden menettämisestä. Nyt mietintä perustuu muihin asioihin: kuinka arvokkaana pidän mahdollisuutena asettua "maailman paraaseen kaupunkiin asua", ympäristöä, työpaikan tarjoamia haasteita ja kehittymismahdollisuuksia. Ja etenkin sitä, kuinka paljon takaisin Suomeen palaaminen sylettää. Perkele.

Uskallan tässä lainata ruotsalaisia sosialidemokraatteja työkseen riistävää Jalkasta (poistan lainauksen pyynnöstä):

Suomeen muuttoa en voi kyllä kenellekään suositella, mikäli on täältä kerran onnistunut pois pääsemään. Suomessa on kyllä sitten mukava aina käydä kääntymässä kesällä pari viikkoa, minkä jälkeen alkaakin äkkiä tehdä jo mieli vaihtaa taas maisemaa.

Tiedän muuten melkoisen määrän tyyppejä, jotka ovat muuttaneet ulkomaille töihin. Kaikki, aivan kaikki, ovat ns. expatteja, eli yrityksen sisäisellä siirrolla yrityksen järjestämään työpaikkaan siirtyneitä. Sellaisia kavereita, jotka ovat menneet ulkomaille ja itse järkänneet sieltä koulutusta vastaavan työpaikan (akateemisia vaihtosyöttiläspaikkoja ei lasketa) en tiedä yhtään. Mikäli tässä onnistut niin ammatillisen itsetunnon olisi syytä kyllä jopa vahvistua.

No, nyt olisi taas yksi optio hankittu. Tähänkään mennessä optioiden ottaminen ei ole ollut niinkään se juttu, vaan vain niiden hankkiminen. Tämä on pätenyt suurin piirtein kaikille elämän osa-alueille. Ikävä kyllä, optioilla on tapana happamoitua ajan kuluessa.

Ja toisena tekijänä sitten Jalkasen suhteellisen kohdalleen osunut arvio muista markkinoista:

[...] mutta taitaa olla niin, että markkinat ovat siellä laajemmat ja ennenkaikkea laadukkaammat, jolloin "samalla rahalla" on sitten parempi ostovoima saantipuolella. Voi olla, että päälle tulee vielä valuuttakurssietu sekä onnistumispääomalle kertyvä korko.

Totta tämäkin.

Työmarkkina-arvo

Kuten olen jo julistanut, päätin koittaa työmarkkina-arvoani länsirannikolla. Kyse on niin tyypillisestä optioiden esiin kaivamisesta: tärkeää kun on se että on niitä vaihtoehtoja, vaikka niistä valitseminen onkin sitten yhtä maailmantuskaa. Erinäisistä erittelemättömistä mutta nyt reflektoinnin alla olevista syistä johtuen en ollut lainkaan aktiivinen tässä työpaikan metsästyksessä, vaan luistelin aina joulukuulle asti ilman että olisin lyönyt tikkua ristiin. Tein lopulta päätöksen siitä, että 1) haen ihan vain kokemuksen ja vaihtoehtojen vuoksi työtä, ja 2) haen työtä ainoastaan Vancouverista, jotta päätösten tekeminen muuttuisi helpommaksi. Suurin osa Vancouverin pienemmistä firmoista on start-upeja (tai pelifirmoja), ja omasta passiivisuudestani johtuen en pyörinyt paikallisissa IT-alan seurapiireissä verkostoitumassa. Olisi tietenkin pitänyt. Lopulta käytin hyväksi paria entistä paikallisen professorini PhD-opiskelijaa jotka molemmat työskentelevät kyseisessä firmassa. Klaarattuani viisi haastattelua sain lopullisen työtarjouksen tänään perjantaina.

Kyseinen paja tekee liiketoiminnan seuraamiseen ja kehittämiseen terkoitettuja BI-sovelluksia. Niillä on 5000 ukkoa kolmella mantereella kehittämässä softaa, firma on koostettu periaatteessa kahdeseta yhtä isosta palikasta, softankehitysprosessit, kulttuuri, työkalut ja koko hoito ovat aika monimuotoisia. Nyt Vancouverin ja Pariisin kesken jakautunut laatuosasto haluaa kunnianhimoisena tavoitteenaan kartoittaa ja yhdenmukaistaa softakehitystä, mitata ja kehittää prosesseja, parantaa tuotearkkitehtuureja, harmonisoida ja järkeistää tuotantoa ja niin edelleen.

Paikka jota hain osoittautui alunperin testauksen kanssa pelaamiseksi (tosin kuten ranskasta käsin pidetyssä haastattelussa todettiin, "I have no doubt I can teach you everything I know in three days or a week, but I'm just worried whether you'd be happy in this job"), mutta isommat kihot olivat yllättäen (tämä yllätti niin minut kuin kolleegani kuin mm. myös Gailin) kovasti kiinnostuneita tutkimuksestani, olivatpa jopa tulostaneet papereita ja kyselivät niistä. Näyttäisi siltä, että ne katsovat tulevaisuuteen ja haluaisivat minusta tällaisen "kehitysassetin". Ne ovat rakentaneet omia kilkkeitä Rationalin työkalujen päälle, niitä kiinnostaa arkkitehtuurien analysointi, Nokialle tehty tutkimukseni, ja ylipäätään tutkimusaspekti.

Työn kuva ei ole vielä täysin selvinnyt; näistä haastattelijoista Rouva Sadanpäänainen maalaili melkoisen grandiöösejä visioita laadun kehittämisestä ja prosesseista ja tutkimuksesta, hänen alaisensa näki nämä visiot future workina ja uskoi työn keskittyvän enemmän testausjärjestelmien kehittämiseen, ja hänen alaisensa puolestaan näkivät työn lähes yksinomaan testauspuolen laatuinsinöörin työnä. Sanomattakin on selvää, että edellinen on varsin kiinnostava haaste, jälkimmäinen tulkinta puolestaan ei minua oikeasti kiinnosta. Mistä sitä tietää. Vähän hölmöä että hankin tasan kaksi vaihtoehtoa jotka ovat lähes keskenään napavieraat, mutta tällaista se on.

Minulla on X hyvää syytä haistattaa huilut akateemiselle maailmalle ja palata jonnekin jossa on konkreettisia tavoitteita, jossa ihmisiä itse asiassa kiinnostaa mitä teet, jossa palaute on lähes välitöntä, jossa sinua ei lyödä koppiin sillä oletuksella että oma rajaton kiinnostus tutkimuskohteeseen (ja aspergerin syndrooma sekä lievä autismi) riittää tekemään päivittäisestä työstä motivoivaa ja hienoa, jossa ei pidetä seitsemää vuotta peräkkäin määräaikaisella työsopimuksella, ja jossa työn voi periaatteessa unohtaa kun lyö oven takanaan kiinni. Sitten mietin akateemista maailmaa ja sitä, että jos se opettaminen sittenkin olisi minun juttuni. Jos sen ja (toivottavasti) ohjattavien opiskelijoiden kautta sitä olisi työnteolla joku muukin merkitys kuin se että porvari saa osinkoja. Ja todellisuus on taas sitä, että vielä nelikymppisenäkin minulla ei ole edes pysyvää työsopimusta, palkkani on alle 2/3 kavereideni palkasta, ja tutkimuksen tuloksista ei oikeasti ole hyötyä kenellekään.

Sitten on vielä sellainen pieni lisä, että viimeiset vuodet eivät ole erityisesti nostaneet työmarkkina-arvoani. Ne ovat toki avanneet aika harvoille auki olevan oven akateemisiin positioihin, mutta perusteollisuus Suomessa ei muutamaa poikkeusta (Nokia Research Center etunenässä) lukuunottamatta paljoa akateemisista oppiarvoista perusta. Pitävät vain ylikoulutettuina, teoreettisina, kalliina ja epäilyttävinä. Mikä on ihan oikein. Jos minulla ei olisi työkokemusta oikeasta elämästä ja jos tutkimukseni ei olisi ollut niin soveltavaa ja riistäjälle tehtyä, minulla olisi mahdollisesti vielä vähemmän vaihtoehtoja. Nyt sentään on käynyt selväksi että liikkuminen on vielä mahdollista.

Kierrätyskeskus

Johdanto. Kaikki suuret valinnat on tähän mennessä päätetty täysin (ainakin näennäisen) rationaaliselta pohjalta ja yksin, ilman olkapäitä vasten itkemistä. Sillä lailla nykyiselle itselleni epätyypillisen miehekkäästi ryhdikkäästi vastuuta kantaen. Nyt on tullut itkettyä niin paljon että tämän blogin sisältö voidaan tästä edespäin tuottaa lähettämiäni sähköposteja kierrättäen.

Olen tehnyt seuraavat kaksi havaintoa:

1. Akateemisen arjen ja akateemisen "unelmatyöpaikan" (=professori) välinen kuilu on hämmästyttävän suuri. Professorin työhön liittyy tyypillisesti työturva, jatkuvuus, yhteiskunnallinen arvostus ja kohtuullinen kompensaatio, kun taas näille tohtorien toukohousupaikoille on tyypillistä kehno palkka, epävarmuus, jatkuva määräaikaisuus, ja epämääräinen arvostus tai sen puute. Lisäksi urakehitysmahdollisuudet eivät ole ennustettavissa vaan riippuvat paljolti itsensä ulkopuolisista tekijöistä (henkilökohtaiset suhteet, onni, sopivuus, uusien professuurien aukeaminen). Se, että joudut kyttäämään vuosikymmenen sitä josko karhu söisi professorin mustikkametsällä saadaksesi avoimen paikan on hieman heikohko alusta jolle rakentaa uraansa.

2. Teollisella puolella pystyin helposti arvottamaan täysin realistisesti saatavilla olevan työn esim. siihen yliassarin työhön nähden (ja ehkä "kutsumusta" tai "suurempaa tarkoitusta" lukuunottamatta myös näkemään sen parempana vaihtoehtona), mutta kun aloin miettimään lopullista tavoitetta tai "teollista unelmatyötä", mieleeni ei kerta kaikkiaan tule yhtään mitään.

Ihme hommaa. Käys ny siellä metsässä katsomassa josko olisi jo mustikoita (ja muista että hunaja on hyväksi iholle!)

Tämä kierrätyskeskuksen avaava ensimmäinen palanen meni ohjaavalle (ja mustikkametsällä ahkerasti käyvälle) professorilleni.

Vankeina louhoksessa

Sää on kuin suoraan meteorologi Pasasen ennustuksesta: vettä tulee.

Yöllä tuli kuitenkin vielä lunta. Olin saamassa itseni matkaan kohti tapaamista tutkimuspäällikön kanssa, siis tämän joka puhui työpaikan rakentamisesta poikkeuksellisten yksilöiden ympärille. Juuri tällöin hänen sihteerinsä soitti ja ilmoitti että päällikkö ei pääse tänään paikalle, koska hänen autonsa on lumen peitossa. Snowed in. Tapaaminen siirrettiin ensin perjantaiksi, ja tämän jälkeen varmuuden vuoksi ensi viikolle, sillä huomenna voi sataa lisää lunta. Tämähän kuulostaa vähän kuin joku välttelisi treffejä kanssani.

Ulkona on joka tapauksessa karsea sää. Kadut tulvivat vedestä ja loskasta, ja lisää hyytävää nestettä sataa niskaan. Yritin lähteä kävelylle selvittämään ajatuksiani mutta ehdin ottamaan pari askelta kun tunsin veden tunkeutuvan hyvin palvelleisiin Sievin SA-INT maihinnousukenkiini. Nopea tarkistus ja huomasin, että molemmat kengät ovat murtuneet pohjasta, päkiän kohdalta. Sama tapahtui Adidaksilleni vain kuukausi takaperin. Mikähän piru niitä kenkiä tässä kaupungissa syö?

Mikä vielä viheliäisempää, minulla ei ole nyt yhtään vedenpitävää kenkäparia. Koko College on tällä hetkellä kymmenen senttiä syvän vallihaudan ympäröimä, joten ainoa tapa selviytyä on laittaa juoksukengät jalkaan ja stoalaisesti hyväksyä että välittömästi ulos astuttaessa jalat tulevat olemaan likomärät kuin Songranin jäljiltä.

Tiistaisikermä

Aamupäivällä lenkkeilin lakitieteilijän kanssa ja valmistauduin järjestyksessä neljänteen ja viidenteen haastatteluun. Lakitieteilijä on prepannut minua jokaista haastattelua varten ja potkinut perseelle omalla, melko aggressiivisella tyylillään.

Haastattelu yrityksen laatupäällikön kanssa oli erittäin antoisa ja meni hyvin. Haastattelu henkilöstöpuolen kanssa ei ollut antoisa, mutta meni hyvin -- tai oli se sen verran antoisa, että kompensaation haarukka on nyt lyöty lukkoon. Päätös riistäjien puolelta tulee tämän viikon kuluessa. Saas nähdä. Aika positiivisia merkkejä on kuitenkin ilmassa.

Illalla tarkoitus oli John Milton -esityksen jälkeen käydä keskenäni raikkaalla keskioluella, mutta onnistuin puolivahingossa nappaamaan lakitietelijän mukaani uudemman kerran. Koska opintojensa ääreen palautettu tieteilijä halusi maksaa tuoppini, ajattelin livahtaa uudemman kerran ulos ja toiselle keskioluelle. Viekoittelevia, nämä huumausaineet.

Nyt olisi kaksi viikkoa aikaa tehdä päätöksiä. Lakitieteilijä kysyi minulta miksen hakenut niin moneen paikkaan kuin olisin suinkin voinut, mutta en osannut vastata kysymykseen. Ehken oikeasti edes halua muuta paikkaa. Oikeasti olisi tietenkin pitänyt hakea joka puolelle, mutta henkilökohtaiset ruumistiset prosessini ovat tällä hetkellä paljon tärkeämpiä kuin se, missä vietän seuraavat pari vuotta.

Noin muuten tiedonantona niille joita se koskettaa: ahterini siirtyy Suomeen helmikuun puolen välin tienoilla. Ainoa kysymys onkin se, siirtyykö se sinne pysyvästi, vai siirtyykö se takaisin Vancouveriin -- ja pysyvästi.

Arvoitus

Silmät ristissä sitä saa vääntää. Aiemmin mainittu viimeinen akateeminen tehtävä ennen seuraavaa on suoritettu. Liitteineen satasivuisen ja budjetiltaan varttimiljoonan kokoisen tutkimussuunnitelman läpikäyminen ja lausunnon kirjoittaminen vei ensikertalaiselta huomattavasti enemmän aikaa kun uskoin. Yli kaksi vuorokautta enemmän, noin tarkalleen ottaen.

Koska rahoitushakemus ja arvio ovat luottamuksellisia, silmät lupsaavat kiinni, ja koska huomenna olisi luvassa järjestyksessään neljäs ja viides työhaastattelu (tällä kertaa henkilöstöihmisten ja ison kihon kanssa), taidan suuremman kommentoinnin sijaan kopioida tähän arvioinnin rungon. Miksi ihmeessä, siihen en osaa sanoa mitään. Muutenkin viiraa tarpeeksi. Tai en jaksa edes kopioida, linkitetään.

HR-korppikotkat soittivat jo tänä aamuna ja kyselivät millaista kompensaatiota olen ajatellut. Olin sen verran viisas että jätin summat sanomatta.

Mikä seuraavista on polkupyörän osa? a) Masturbo, b) Itsetyydo vai c) Runko?

Lyhyesti II

Kolmaskin haastattelu meni varsin hyvin. Kun työn kuvaus tarkentui, kävi selväksi ettei tekninen osaamiseni ole nykyisessä muodossaan yhteensopiva toimenkuvan kanssa. Tohtoroitumisesta osoittautui kuitenkin olevan hyötyä, päinvastaisesta pelosta huolimatta, sillä 1. ja 3. haastattelija olivat kaivaneet tutkimuspapereitani esille haastattelua varten. Ja vaikka yhteen tiettyyn tekniseen aspektiin keskittynyt haastatteluni 2. haastattelijan kanssa meni penkin alle -- en edes ymmärtänyt kaikkia kysymyksiä -- tohtorismies nähdään voimavarana jota ei parane päästää karkuun. Niinpä minut kutsuttiin 4. ja mitä ilmeisemmin viimeiseen haastatteluun Ison Kihon kanssa tiistaiksi.

Erillisenä nyanssina samaisen yrityksen tutkimusryhmän vetäjä varasi session torstaiksi. Hän kun mainitsi voivansa rakentaa työpaikan poikkeuksellisen yksilön ympärille. En oikein tiedä mitä odottaa tapaamiselta. Ryhmässä työskentelevä kaverini, joka oli UBC:n ohjelmointitiimin jäsen ACM:n ohjelmointikisoissa pari vuotta sitten, kehoitti kertaamaan algoritmikirjat läpi. Ei taida maksaa vaivaa. Näillä mennään.

Firma ei ole Microsoft tai Google, joten kilpailu ei ole aivan yhtä veristä, tosin eivät ole palkatkaan samalla tasolla. Ironista kyllä, palkkakuittiin tulee ns. Vancouver-vähennys. Ihmiset ovat valmiit tekemään kompromisseja voidakseen asua kaupungissa joka on valittu maailman parhaaksi elää, siis käytännössä maksamaan kaupungin sijainnista ja sen harrastusmahdollisuuksista. Vancouver on parhaan käsitykseni mukaan Kanadan kallein kaupunki asua ja elää, joten eräänlainen epäsuhta on olemassa. Kuulin ns. hevosmiesten tietotoimistolta arvioita joiden mukaan jopa Torontossa elinkustannukset olisivat parhaimmillaan kymmeniä prosentteja Vancouveria alemmat. Sen verran tiedän että vaikkapa Ottawassa palkkakuitti on selvästi muhkeampi.

Yritin arvoida mahdollista palkkahaitaria salary.com:in ja salaryexpert.comin kautta, mutta tämä ei paljoakaan lohduttanut. Haarukaksi kun tuli $45.000 - $155.000 CAD. Edellisellä en edes harkitsisi tänne jäämistä, jälkimmäisellä en edes harkitsisi täältä poistumista. Totuus löytynee jostain ensimmäisen kolmanneksen jälkipäästä, valitettavasti.

Haastattelija sanoi suurimman kysymyksen heidän puoleltaan olevan sen, olisinko onnellinen kyseisessä tehtävässä. Päätös tulee kuun lopussa, niin minulta kuin heiltäkin. Luvassa siis muutaman viikon ajan hervotonta reflektointia ja itsetutkiskelua. Ja minun kun piti vain ajella pitkin British Columbiaa, lasketella ja ottaa lunkisti. Nyt istun sen sijaan tutkiskelemassa ydinarvojani.

Tämä verkkopäiväkirjanomainen tuotos muuttunee vieläkin enemmän henkilökohtaiseksi itku- ja tilitysmuuriksi. Olen pahoillani.

Tuokiokuva 2

Kesällä, tässä opiskelijoiden ylläpitämässä kampuskahvilassa, kanadanranskalainen entiseni opetti minulle kuinka syödä oikeaoppisesti scone, jolle sanakirja esittää vitsikkäästi käännöstä teeleipä. Pääasiassa jauhoista, sokerista ja rasvasta tehty teeleipä lämmitetään, halkaistaan ja sivellään marmeladilla ja voilla. Avot.

Istun samassa kahvilassa, myyjätär tulee keräämään teeleivän jämäni pöydästä ja muistaa nimeni. Etunimiä kysellään niin kahviloissa, ruokapaikoissa kuin vaatekaupoissakin, ja huhuillaan kun kahvi tai ruoka on valmista noudettavaksi, tai kun kysellään viimeisimpiä sovituskoppikuulumisia. Yleensä käytän nimeä Patrick. Välillä joudun hetken miettimään itselleni kutsumanimeä. Orcun on valinnut fiksummin: hänen kutsumakoodinsa on rehellisesti Adam.

Tilaan haudutettua teetä, matén kuten yleensä. Jäin koukkuun nimimerkin jpe kanssa vietetyn Argentiinan matkan jälkeen. Aasialainen tyttö muistaa minut ja matén: oh, it's you again. Tai paremminkin hän muistaa konstailuni: laitetaanko pelkkää matéta vai sekoitetaanko rooiboisin kanssa? Paljonko pannuun taas pitikään annostella? Teksasin Uskis on tullut siihen tulokseen että olen Niles, mutta en pidä itseäni yhtä neuroottisena tai aseksuaalisena. Tunnistan kuitenkin itsessäni sisäisen Cranen.

Hänellä on nimi ja hän on Suomesta, toinen tarjoilijatar huikkaa taustalta. Asiakkaita ei ole nimeksikään sunnuntai-iltapäivänä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, pakkasasteita on ehkä noin -4 C. Kuinka se nimesi taas tavattiinkaan? Niinkuin siinä maljassa?

Aasialainen tyttö ei huuda nimeäni vaan tuo teen pöytään. Tuoksu leijailee nenääni jo ennen kuin pannu ehtii pöytääni. Tällä kertaa matéta on suodattimessa kolminkertainen määrä tavalliseen nähden. Sisäinen Crane ei pääse valittamaan liian laihasta teestä, tällä kertaa.

Viereeni istuu tyttö jonka naaman tunnistan Lavalifen profiilista. Jos iltapäivälehdet on jo luettu ja pidän taukoa, en lue tieteellisiä artikkeleita. Ehei, minä luen Jatkoajan keskustelupalstalta jääkiekkokeskustelua vaikken välitä SM-kiekkoilusta pätkän vertaa. Ja selaan deittiseittien profiileita. Olen tunnistanut jo viisi ihmistä profiilin ja kuvan perusteella. Neljälle heistä minut on esitelty muissa yhteyksissä. Yhdellekään en maininnut tunnistaneeni heidät. Tälle viidennelle en ala puhumaan. Hän tekee työtään, minä omaani. Hän näyttää paremmalta kuvassa, mutta se on luonnollista. Olen jo niin harjaantunut, että pystyn yleensä näkemään kuvasta milloin henkilö yrittää peittää jotain tai tehdä itsestään paremman näköistä kuin onkaan. Ja samoin, kun henkilö on niin itsevarma ulkonäöstään että voi käyttää kehnoakin kuvaa vailla ongelmaa.

Suoritan viimeistä akateemista tehtävääni, tutkimushankkeen asiantuntija-arviointia NSERCille. Onko tämä viimeinen akateeminen tehtäväni kuinka pitkään aikaan, se jää nähtäväksi.

Lyhyesti maailmalta

Täällä on lumi maassa, aurinko paistaa ja pakkasasteita on sellaiset miinus kuusi. Teheranissa oli poikien mukaan myös mukavasti lunta, joskin kaupunki ei mennyt sekaisin samalla tavalla kuin tämä lämpimiin ilmoihin tottunut kaupunki. Ei kun hetkinen...

Raporttia seuraa myöhemmin. Kolmas haastattelu ja toinen urakonsultointi on huomenna. Vielä ehtii hieman päntätä. Ensimmäiset kaksi plus yksi menivät ihan kohtuullisen jees.

Perseestä tämäkin keikka

Olisi ollut viikkoja aikaa valmistautua, mutta ei, asiaa alettiin rakentamaan sellaisella periaatteella että jos huolivat tällaisenaan niin ego pullistuu kuin punainen aurinko ja jos taas eivät niin hyvä heille, osoittavat vaativansa edes jonkinlaista kiinnostusta asiaa kohtaan. Pieneksi hetkeksi tosin heräsi muisto siitä, millaista tämä touhu oli silloin kun se vielä oli kivaa, ja siten kävi mielessä että olisikohan sitä sittenkin pitänyt.

Jos olisi joskus sabotoimatta itseään ja asettaisi tavoitteita elämässä tässä, vaan itseään voi sabotoida niin ettei piruuttaankaan aseta mitään oikeasti ja muistaa julistaa ääni väristen kaiken olevan arvotonta. Olisi jäänyt käteen kohtuullisen monta julkaisua jos olisi päättänyt alkaa täysprofessoriksi hamassa tulevaisuudessa. Olisi homma kuinka sylettänyt, mutta ainakin tulisi tehtyä kun olisi ollut edes jokin syy. Ja sitä ottaisi tavoitteekseen rakentaa jotain vähän kaukaisempaa ja pysyvämpää, niin ehkä sitä sitten panostaisi eli siis sietäisi enemmän ja tekisi vähän enemmän kompromisseja, ja näin ainoaksi lohduksi ei jäisi parhaan panon titteliä ja etiopialaista miniatyyriveistosta.

Näin muuten tietotoimistossa ollaan sitä mieltä että ihminen on juuri sitä miltä se näyttää. Ammattilainen näyttää, kuulostaa ja käyttäytyy ammattilaisen tavoin, tietenkin ammattilaisuuden lajityypistä riippuen. Skeittikengät on kuitenkin syytä laskea business casual -lipun alle, mitään muutakaan ei ole tarjolla.

Huomenna lupaan olla pelkkää naminamia.

Bonnie

Puhelin soi maanantai-aamuna kello 8.45. Havahdun ja vastaan puoliunessa miettimättä lainkaan sitä, ettei tähän luuriin yleensä kukaan soita. Ei ainakaan tähän aikaan aamusta. Suuni tuntui varsinaiselta hedelmälliseltä puolikuulta eiliseen yöhön jatkuneeseen guatemalalaisen herrasmiehen poispotkijaisten jäljiltä. Sorruin myös ensimmäisiä kertoja sitten elokuun piikittämään nikotiinia nielurisoihin, josta tosin syytän belgialaista Anoukia joka löi käteeni rasiallisen mitä hienostuneimpia eli eurooppalaisia Tigra-savukkeita. Ääneni kuulosti kuin olisin kärsinyt maanantai-aamuna krapulasta, mikä vastasi juurikin rehellisesti asioiden laitaa, siis ei samaan tapaan kuin Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät vapaaehtoisesti Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon muuttuen itsenäisemmiksi kuin ikinä.

Valehtelin olevani vilustunut kun en hätääni mitään parempaakaan keksinyt -- sitä kun on liikkeellä, kuten Kolibri raportoi. Tein puhelimessa kaikki virheet mitä tehdä voi ja taisin antaa vielä väärän sähköpostiosoitteenkin, kun luvattua valmistelevaa infopaketti ei laatikkooni vieläkään ole saapunut. Kuten kauan sitten jo raportoin, en kaikesta kielitaidostani huolimatta yksinkertaisesti osaa sanella puhelimessa siten että paikalliset saisivat mongerruksestani selvää.

Koko joulukuu olisi ollut aikaa tehdä taustatyötä, tutustua käyttäytymishaastatteluihin ja ennen kaikkea virkistää turhan ruosteista teknisen todellisuuden tuntemustani, mutta kun piti vaan istua ja puhallella haaroväliinsä. Nyt aikaa on puolitoista päivää. Lakineiti B. piti minulle kolmen vartin pituisen lenkin aikana koehaastattelun ja kävi selväksi, että valmiuteni vastata näihin kysymyksiin nopeasti, vakuuttavasti ja ennen kaikkea oikein osoittautui puhtaan aatteelliseksi.

Lakineiti antoi vielä erillisenä ohjeena tiedonjyväsen, jonka oikeellisuudesta en osaa mennä takuuseen: kanadalaisten haastattelijoiden keskittymiskyky riittää noin minuutin ajaksi kerrallaan, joten heitä tulee virkistää säännöllisin väliajoin ja mielellään viihdyttävällä tavalla. Hyvä esiintyjä kun saa tylsänkin materiaalin tuntumaan viihdyttävältä. Lupaan ja vannon ottavani positiivisen itsevarman asenteen ja hoidella homman pois päiväjärjestyksestä, vaikka oikeasti minua ei tietenkään kiinnosta mikään muu kuin se, milloin helvetissä viikset tulevat takaisin muotiin.

Sivumennen sanoen, pirullisia nuo tupakkakasvin lehdet. Reseptorit morjenstivat vanhaa kaveriansa pyridiinialkaloidia kuin Tampereen Liikennelaitoksen kuljettaja asiakkailleen vetäessään pysäkiltä ohi. Ymmärrän mitä se eläminen raittiina päivä kerrallaan tarkoittaa. Kun silloin kerran olin yli 400 päivää polttamatta, julisin että röyhyttely on hienointa mitä ihminen voi puuhastella. Täällä olin kuukausia polttamatta kunnes riettaat vieraat toivat tuulahduksen kotomaasta ja kiukuttelun jälkeen sorruin. Keskeytin huumehien käytön sitten taas kannustaakseni Véroa; tämä siirtyi ensin miedompiin, terveellisimpiin ja halvempiin kannabistuotteisiin ja lopulta teehen ennen tilapäistä lopettamistaan. Vaikkei späddy ole röyhynnytkään sen jälkeen niin joka saatanan päivä kuukaudesta toiseen se on mielessä kuin Matti Nykäsellä se toinen.

Kakistelin kamelia ulos keuhkoista koko juoksulenkin ajan ja närästää vieläkin niin ettei lukemaan pysty.

Haalean sininen täplä

Ohessa näkyvän kuvan otti Voyager 1 avaruusluotain vuonna 1990 vaeltaessaan yli 6 miljardin kilometrin päässä matkallaan ulos Aurinkokunnastamme. Kuvassa kahden valkoisen viivan välissä näkyvä pikselin kokoinen valopiste on, niin, Maapallo. Edesmennyt Carl Sagan sanoi kuvasta suurin piirtein seuraavaa:

Kun katsomme tätä kuvaa, näemme pisteen. Tämä piste on me, se missä me olemme. Tämä piste on koti. Tämä piste on jokainen koskaan elänyt ihminen. Se on ilomme ja surumme, tuhannet itseään täynnä olevat uskonnot, ideologiat ja poliittiset järjestelmät. Nuoret rakastavaiset, vastasyntyneet lapset, jokainen vanhemmista; kukin moraalinvartija, korruptoitunut poliitikko, pyhimys ja syntinen lajimme lyhyessä historiassa on elänyt täällä, tällä auringon säteen ikuistamalla tomuhiukkasella.

Ajatelkaa kaikkea aikojen kuluessa vuodatettua verta, jotta muutamat meistä voisivat olla voittajia, hallita pientä osaa tästä tomuhiukkasesta. Kaikkia niitä julmuuksia joista niin monet meistä ovat kärsineet tällä tomuhiukkasella. Kuinka helposti vihaamme, tapamme toisiamme, ja kuinka tärkeinä pidämmekään itseämme -- ja kuitenkin, meidän planeettamme on tämä pieni valon pilkahdus kosmisessa pimeydessä.

Kukaan muu ei tule pelastamaan meitä itseltämme. Tämä pieni, haalean sininen täplä, kuva mitättömän pienestä maailmastamme, muistuttaa meitä vastuustamme itseämme ja toisiamme kohtaan.

Se on ainoa koti joka meillä on.

Varsinainen artikkeli löytyy täältä: http://www.bigskyastroclub.org/pale_blue_dot.htm (via Fark).

Karkeasta suomennoksestani huolimatta: fundeeratkaa tätä.

Harmaalla alueella

Minulta on tainnut jäädä proverbiaalinen muistio saamatta, kun istun työhuoneessani lauantain vastaisena yönä viimeistelemässä kameravalmista versiota hyväksytystä konferenssipaperista. Muistiossa olisi kaiketi mainittu mm. se, että työsuhteeni UBC:n kanssa on päättynyt, että olen virkavapaalla ja ettei minulle makseta palkkaa. Mutta tämähän on yksi akateemisen työn kummallisuuksia: sitä on todella harvoin täysin lomalla ja todella harvoin täysin töissä, ja todella usein jollain ihmeellisellä harmaalla alueella. Se, onko nyt viikonloppu tai olenko työsuhteessa ei oikeastaan muuta asiaa suuntaan eikä toiseen. Keljuttaa joka tapauksessa.

Tänään oli jälleen kerran myrskysää ja Vancouverin yksi tunnetuimmista maamerkeistä, BC Placen kupu, päätti romahtaa.

Pohjoinen Hollywood

Tässä semianomyymin autobiografisessa verkkojulkaisussa käsiteltiin aiemmin Battlestar Galactican uudemman version addiktiivista vaikutusta. Mikä jäi kuitenkin täysin vaille huomiota on se, että koko sarjahan on kuvattu -- niin, täällä Vancouverissa.

Olen uskomattoman puusilmäinen. Esimerkiksi tuossa kuvassahan näkyy Vancouverin pääkirjasto, minkä luulisi hieman hitaammankin kaupunkilaisen bonganneen sarjasta. Yritän uskotella itselleni että näin episodin, josta tuo nimenomainen kuva on otettu, ennen tänne tuloani. Mutta se kun ei riitä. IMDB:n mukaan sarjaa on kuvattu tuntemistani paikoista myös Vancouverin taidemuseossa. Ja Caprican taistelukohtauksia on kuvattu Lynn Canyonissa jossa kävin itsekin tetsaamassa Ilmastotieteilijän kanssa aikoinaan. Ja Orpheumissa jossa kävin katsomassa Primusta. Ja UBC:n kampuksella jossa vetelehdin päivästä toiseen. Ja Chan Centressä jossa kävin katsomassa mm. Couplandin näytelmää. Ja kaiken kruunaa lähipubini Koerner's, jossa olen istunut ryystämässä ravitsevaa keskiolutta kerran jos toisenkin. Huvittavaa kyllä, kuvauspaikoista ainoa, jonka olen tunnistanut televisiosta, on juuri tuo Koerner'sin tasanne, mutta kyseessä oli jonkun pankin mainos.

Nyt kun olen puolivallaton poikamies, voisin kenties yrittää vierailla Vancouver Film Studios:illa ja katsoa josko ne päästäisivät turistit tutustumaan sarjan setteihin.

Kestit

Uusi vuosi on aina ollut ykkösenä inhokkipakkojuhlieni listalla. Yleensä uuden vuoden aattona on aina kylmää, pimeää ja kurjaa, ihmiset juovat liikaa ja bileet ovat pyllystä. Muutamia poikkeuksia toki mahtuu aina joukkoon. Olihan se hauska näky kun eräs mestari ampuu raketteja takamuksestaan ja toinen yrittää toistaa temppua mutta ampuukin itseään jalkapöytään, suoraan kengän läpi. Tai kun toinen mestari yrittää räjäyttää kotitekoista bensiinipommia mutta syttyy itse palamaan. Myös TNT on hauska räjähde. Ja toissajoulunakin oli oikeastaan aika hauskaa vaikka filmi menikin tequila-pullon jäljiltä poikki jo viisi tuntia ennen kliimaksia. Toistaiseksi ainoa ulkomailla vietetty uusi vuosi Englannissa oli täynnä nuorta rakkautta ja paras uuden vuoden juhla koskaan ilman pienintäkään ironiaa. Näin tarkemmin ajateltuna uuden vuoden bileet ovat loppujen lopuksi olleet ihan kohtuullisen mukiinmeneviä. Mutta valittaa pitää joka tapauksessa.

Tämä uusi vuosi meni suhteellisen sivistyneissä merkeissä eurooppalaisen postdoc-piirin keskenään järjestämissä kotibileissä. On se vaan huikeaa kun voi viettää aikaansa aikuisten (po. ei-opiskelijoiden) seurassa. Opin lähinnä sen, että ranskalaisilla on hämmästyttävä kyky keksiä erilaisia tapoja kiduttaa eläimet maistuviksi. Vaikken olekaan erityisen hyvä ihminen (tm), olen toistaiseksi välttänyt foie grasin syömistä puhtaasti eettisistä syistä. Nyt suostuin yhden annospalan maistamaan hyvän sauternesin kanssa ja olihan se pirun hyvän makuista. Taidan silti jättää seuraavalla kerralla väliin. Mutta näillä oli liioittelematta kokonainen hyllyllinen hanhenmaksa- ja hanhenkaula(!)-säilykkeitä odottamassa nauttimista. Jalat revitään irti vielä eläviltä sammakoilta koska se on "niin paljon tehokkaampaa". Ja kuka oikeasti sai päähänsä että kunhan etanoille ensin syötetään oikealla tavalla maustettua ruokaa, ja tämän jälkeen ne saadaan paaston avulla oksentamaan sisuksensa ulos, niistä saadaan syömäkelpoisia?

Pirullisen maukkaita nuo kidutetut eläimet, tosin.

Vapaa agentti

Kulkulupani laitokselle umpeutui jo eilen iltapäivällä, kun yritin turhaan käydä kääntymässä ja viimeistelemässä erästä paperia. Työsopimukseni UBC:n kanssa loppunut ja työlupani Kanadassa vanhentunut. Tällä hetkellä erityistutkijalla (evp) on jälleen päällä ns. implied status Kanadassa: hain self-funded researcher-statusta CIC:lta ja niin kauan kuin käsittely on kesken, saan majailla laillisesti vaahteralehtimaassa. Kunhan en poistu täältä kesken kaiken. Tai poistuakin saa, mutta takaisin ei ole enää välttämättä tulemista.

Olen myös, ironista kyllä, virkavapaalla vahemman tutkijan virasta. Vaikka ei se mikään oikea virka ole. Edellisen kerran olin pysyvällä, toistaiseksi voimassaolevalla työsopimuksella aikuisten hommissa vuonna 1999. Yliopistolle palaamisen eräs nyanssi on jatketut pätkätyösopimukset, tai pikemminkin nimittämiskirjat, koska nimeäni en ole koskaan akateemiseen työsopimukseen rustannut. Itselläni on karkeasti arvioiden sellaiset tusinan verran laittomasti jatkettuja työsopimuksia. Edellinen loppui eilen. Seuraava loppuu helmikuun lopussa. Jos sopimusten väliin tulee päivän tauko, menetän reilun pelin hengessä seitsemän vuoden aikana keräämäni vanhemman työntekijän oikeudet lomineen. Seitsemän vuotta? Ei ihme että kyllästyttää.

Palkan maksu on niinikään loppunut niin Kanadasta kuin Suomestakin. Seuraavat kaksi kuukautta maksavat aika monta tuhatta paikallista rahayksikköä menetettyinä tuloina. Kunhan selviän tästä krapulasta, teen alta pois pari jäljelle jäänyttä työtehtävää ja tämän jälkeen alan turistiksi kotiprovinssissani. Nyt pitäisi enää päättää säästääkö fyrkkaa vai vuokratako auto ja lähteä kiertämään maailmaa.

Taidan kuitenkin odottaa vielä pari päivää, nimittäin tipuin tänään myös kanadalaisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolelle. Ja tästä päivästä lähtien viimeiset kuusitoista kuukautta voimassa ollut täysvakuutus Suomesta on myös umpeutunut. Yksi sairaalapäivä Vancouverissa maksaa keskimäärin $2500 joten odotan että paikallinen vakuutusyhtiö tekee päätöksensä ennen kuin lähden takaisin laudan päälle.

Mikäs tässä. Jos ei noita paria deadlinea olisi painamassa päälle, voisin vaikka alkaa pitämään sellaista blogia, mistä olen kuullut maailmalla puhuttavan.

Sitten vielä eräs harvoille ja valituille avautuva anekdootti. Vaikka en erityisemmin tuijota Sitemeterin tilastoja, huomasin että ensimmäinen vierailu tähän blogiin tänä armon vuonna 2007 tapahtui Åbo Akademin domainilta hakukoneosuman kautta ja hakukoneen oletuskielenä oli iiri. Tunnen kuin minua olisi virtuaalikahmaistu.

Lähinnä tällaista